Month: July 2015

Vaikka Immonen ei “peräänny tuumaakaan”, tarkentaa hän kuitenkin, että mainittu “taistelu” ei ole väkivaltainen taistelu. Ilmeisesti myöskään huhtikuisen blogauksen “kansallismielinen vallankumous” ei siis ole aseellinen vallankumous, vaan kielikuva, eikä Immonen kannata Suomen Vastarintaliikkeen väkivaltaisia toimintatapoja, vaikka esiintyi kesäkuussa julkisesti heidän kanssaan poliittisen murhaajan Eugen Schaumanin muistotilaisuudessa. Näiden uutisten jälkeen ei monenkaan mielestä ole kovinkaan “vainoharhaista” esittää kysymys, miten Immonen suhtautuu poliittiseen (kansallismieliseen) väkivaltaan.

Ja kun nyt ynnää nämä tämänkeväiset ja -kesäiset fasismin kanssa flirttailut, on selvää, että on Immosesta muodostunut perussuomalaisille taas aika paha taakka, kuten mm. Hirvisaaresta aiemmin. Eikä varmaan ole kovin kaukaa haettu mahdollisuus, että eduskunta saa vielä tämän vuoden puolella uuden ryhmän, jota voi jo perustellusti sanoa äärioikeistolaiseksi, toisin kuin mm. maalais(vasemmisto)populistisistakin aineksista ammentanutta perussuomalaista oikeistopopulistista puoluetta.

Tämä olisi äärioikeistolle todennäköisemmin tappio kuin voitto, sillä perussuomalaisen puolueen sille tarjoama suhteellinen legitimiteetti menetettäisiin. Esim. Halla-ahon, Immosen, Eerolan ja Hirvisaaren muodostamaa laitaoikeiston “sisulaista” ryhmää/puoluetta kannattaisi harva, ja se voitaisiin helposti eristää, toisin kuin suuri ja kansansuosiota nauttiva perussuomalainen puolue. Laitaoikeistolainen ryhmittymä on ollut kokoaan äänekkäämpi. Terho epäilemättä olisi tässä jaossa Soinin puolella nykyisessä tilanteessa. Mitä useampaan osaan populistinen oikeisto sirpaloituu, sitä heikompi se on.

HS:n tuore analyysi Kreikan kriisiin johtaneista viimeaikaisista tapahtumista on tasapainoinen ja selkokielinen, mutta jättää huomiotta pidemmän poliittisen kulttuurihistorian: Kreikkalaiset eivät ole muuten vain “tottuneet elämään yli varojensa”, kuten HS kirjoittaa – se on toki sinänsä totta, mutta tällä tiellä heitä on vuosikymmenet johtanut kohti turmiota toinen toistaan populistisempien ja korruptoituneempien johtajien poliittinen eliitti. Kun kerran lähdetään lupailemaan kansalle kuuta taivaalta, on vaaleissa vaikea menestyä ilman vastaavia lupauksia, kun poliittiset kilpailijatkin niin tekevät ja kaikki ovat tottuneet valheisiin. Kilpaillessaan vallasta katteettomilla lupauksilla Kreikan poliittinen eliitti on ajanut maansa tuhon partaalle.

Herkullisin ja kammottavin tuokiokuva tästä vastuuttomasta tuhlauksen kulttuurista lienee Andreas Papandreoun vaalikampanjasta vuodelta 1989. Andreas edusti siis keskimmäistä Papandreoun perheen kolmesta pääministerisukupolvesta: Georgios Papandreou oli vallassa 1940–1960-luvuilla, hänen poikansa Andreas 1980- ja 1990-luvuilla ja taas hänen poikansa George (yläkuvassa) 2009–2011. Kreikkahan oli velkakriisissä jo 1980-luvun lopussa, kauan ennen euroaikoja: velan osuus BKT:stä ylitti 60% jo silloin, ja Kreikan ottamien lainojen korot nousivat pilviin. Andreas valtiovarainministereineen ehti jo aloittaa vakautus- ja säästöohjelmat, mutta huomasi pian kohtaavansa vastustusta (lakkoja ja mielenosoituksia). Siispä Andreas kuuli “kansan ääntä”, antoi valtiovarainministerille kenkää ja nimitti uuden, joka oli valmis jatkamaan kestämättömällä tiellä välittämättä seurauksista:

“Vuoden 1989 vaalikampanjan aikana, seisten parvekkeella suuren väkijoukon yläpuolella, Papandreou komensi nimittämäänsä valtiovarainministeriä palvelemaan kansaa: ‘Tsovolas, tyhjennä kirstut!’ Häntä katsomaan saapunut tuhansien kannattajien joukko hurrasi innoissaan.”

(Takis S. Pappas 2014: Populism and Crisis Politics in Greece, s. 32, Palgrave Macmillan, oma suomennos.)

Tällä tiellä on sitten jatkettu.