Kirjahistorian sähkökirja ilmestynyt

 

Tiettävästi ensimmäinen suomalainen kirjahistorian alan sähköinen oppikirja on ilmestynyt viime viikolla Kansalliskirjaston Doriassa Kirjahistoria-hankkeen yhteydessä:

 

http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4040-1

 

Kirjaa tehdessäni halusin saada sen avoimesti kaikkien ulottuville ja tehdä samalla julkaisun, johon olisi helppo lisätä erilaisia aineistoja ja linkkejä ja sitä kautta rikastaa kirjaa ja sen käyttömahdollisuuksia – onhan kirjahistoriallista aineistoa ja siihen liittyviä tietokantoja paljon saatavilla nykyään verkossa.

Oli myös tarve päivittää kirjahistorian oppikirja-aineistoja, koska viimeisten oppikirjojen ilmestymisen jälkeen alalla on tapahtunut paljon kehitystä ja uusia tutkimuksia on julkaistu runsaasti. Toki perusteet ovat aina perusteita ja  pysyvät pitkälti samoina, mistä syystä ensimmäiseksi johdatukseksi tehdyssä julkaisussa joudutaan väistämättä palaamaan näihin samoihin asioihin ja toistamaan paljon samoja, jo aiemmista julkaisuista tuttuja asioita. Johdatukseksi tarkoitetussa julkaisussa ei myöskään voi ottaa esiin kaikkea eikä käsitellä asioita erityisen syvällisesti – se on tarkemmin rajattujen ja pidemmälle menevien tutkimusten tehtävä. Lisätietoja voi kuitenkin saada kirjassa julkaistujen kirjahistorian oppikirjojen ja klassikkojen luettelosta sekä kirjassa käytetystä muusta aineistosta, joihin pääsee käsiksi kirjallisuusluettelon ja erilaisten linkkien avulla.

Kolmantena motiivina kirjan laatimiselle oli saada aikaiseksi teos, jota voitaisiin käyttää apuna kirjahistorian opintojen yhteydessä. Kirjan aineistot pohjautuvatkin pitkälti aiemmin pitämiini kirjahistorian kursseihin ja tätäkin opusta tullaan käyttämään apuna ainakin verkkokurssiopetuksessa, mutta se soveltuu yhtä hyvin myös itseopiskelumateriaaliksi esimerkkiensä ja kirjaan liitettyjen pienten tehtävien ansiosta. Sitä on mahdollista käyttää opettajan harkinnan mukaan hyväksi myös kouluopetuksessa.

Kirjahistoria-digitointihankkeen osana kirja tarjoaa lisätietoa erityisesti vanhan kirjan olemuksesta ja sen julkaisemisesta ja tukee sillä tavoin Kansalliskirjaston digitoiman aineiston ymmärtämistä ja tutkimista. Tällä hetkellä kirjaan liittyy Päivälehden museossa tehty ja siellä nähtävillä oleva kirjan ladonnan historiaa kuvaava video, mutta videoaineisto tulee tämän kevään aikana täydentymään vielä laajemmilla, kirjan painamisen historiasta kertovilla videoilla, joita Graafisen kulttuuriperinnön vaalijat ry. Kokkolasta toteuttaa Kansalliskirjaston kanssa yhteistyössä. Omalta osaltaan tämä aineisto tukee vanhan kirjapainotekniikan tuntemuksen säilymistä, kun vanhat tekniikat ovat syrjäytyneet digitaalisen kirjatuotannon vallatessa alaa.

Sähköisen kirjan laatiminen ei kuitenkaan osoittautunut aivan yksinkertaiseksi. Tietoa aivan perinteisen pdf:n julkaisemisesta ja tuottamisesta oli huonosti tavoitettavissa sieltäkin, mistä sitä olisi ilman muuta voinut kuvitella löytävänsä. Joistakin yrityksistä tehdä kirjasta vieläkin interaktiivisempi jouduttiin luopumaan, koska läheskään kaikki laitteet eivät suostuneet avaamaan tai pyörittämään hienoviritteisempiä ja lukijaystävällisimpiä systeemejä ja tavoitteena kuitenkin oli saada julkaisu mahdollisimman yksinkertaisesti ja takuuvarmasti mahdollisimman monen ulottuville laitteiden erilaisuudesta riippumatta.

Toinen “ongelma”, johon törmäsin – tosin enemmän vasta kirjan julkaisemisen jälkeen, oli kysymys perinteisen painetun ja sähköisen kirjan luonteesta ja niihin liittyvistä asenteista. Kirja oli ollut Doriassa vasta yhden päivän, kun sain jo parikin tiedustelua siitä, että ilmestyykö (ja ilmestyyhän) kirja myös painettuna. Yksi tiedustelija ilmoittautui jo halukkaaksi ostamaan painetun julkaisun, vaikka sähköinen on ilmakseksi sivustolta ladattavissa ja tulostettavissa! Painetun kirjan asema on ajattelussamme kaikesta digitaalisuuden lisääntymisestä huolimatta edelleen vahva ja voimissaan. Tuotantokustannuksiltaan sähköinen opus (kun Kansalliskirjasto huolehtii sen julkaisualustasta ja tarvittavista päivityksistä) on toki painettua selvästi edullisempi – voi vain kuvitella, mitä esimerkiksi värikuvien painaminen tulisi painettua kirjaa julkaistaessa maksamaan.

Tervetuloa tutustumaan kirjan historian maailmaan myös sähkökirjan välityksellä!

 

 

Kirjan kohtalo

Olen äskettäin lähettänyt taittajalle käsikirjoituksen sähkökirjana julkaistavasta kirjahistorian oppikirjasta. Sitä varten lueskelin useita vastaavanlaisia teoksia, joista suuressa osassa otettin muiden kirjahistoriallisten kysymysten ohella kantaa kirjan tulevaisuuteen digitalisaation maailmassa. Vaikka sellainen luku tuntuu kuin itsestään selvästi kuuluvan kirjahistorian oppikirjaan, en sitä siihen kuitenkaan lisännyt, vaan halusin jäädä seuraamaan tilannetta vielä pidemmälle, mitä kirja-alalla tapahtuu jatkossa. Sen sijaan sähkökirjan tekstejä laatiessa asia sähköisestä julkaisemisesta ja digitalisaatiosta on väkisinkin pyörinyt paljon myös omassa mielessäni.

 

Yksityishenkilöiden kirjanhankinta ja ehkä jossain määrin myös kirjoja kohtaan tunnettu arvostus on kyllä vähentynyt, vaikka sitä ei haluaisikaan myöntää. Tämä näkyy paitsi kirjakauppiaiden tilastoissa sekä kirjakauppojen ja antikvariaattien kuolemina ei vain Suomessa, vaan muuallakin Euroopassa (ja sen ulkopuolella ainakin Yhdysvalloissa), myöskin monissa jokapäiväisissä tilanteissa. TV:n sisustusohjelmissa olohuonetta tai oikeastaan mitään huonetta ei enää itsestään selvästi hallitse kirjahylly, olipa siinä sitten tarkoitus pitää kirjoja tai suvun valokuvia. Ihmiselle, joka kotonaan törmää useamman kerran päivässä kirjahyllyn kulmaan tai kirjapinoon, tämä tuntuu kummalliselta.

 

Kun muutama vuosi sitten teologinen tiedekunta siirtyi Aleksanterinkadulta Vuorikadulle, kirjoja jouduttiin hävittämään suuret määrät tulossa olevan tilanahtauden vuoksi. Meitä ohjeistettiin, että kirjat ovat jatkossa netissä tai viereisissä Kaisa-kirjastossa ja Kansalliskirjastossa, eivät meidän työhuoneissamme. Läheskään kaikki opettajat ja tutkijat eivät tätä kuitenkaan (minusta onneksi!) uskoneet, vaan työhuoneet pursuavat kirjoja edelleen. Työhuoneisiin(kin) kertyneistä kirjoista on kuitenkin vaikea päästä eroon. Kun viime kesänä jouduin tyhjentämään huoneeni yliopistolla, suurimman ongelman aiheuttivat kirjat, jotka eivät mahtuneet kotiin, mutta eivät kelvanneet antikvariaatteihinkaan, vaikka olin monet niistä vasta hieman aiemmin sieltä ostanut. Onneksi tavoitettavissa oli muutamia ystäviä ja oppilaita, jotka edelleen rakastavat kirjoja (tai säälivät minua) ja ottivat ylijäämäkirjoja omakseen. Myös Kaisa-kirjaston jakelupisteestä kirjat käyvät yllättävän hyvin kaupaksi. Olen kiitollinen kaikille, jotka pelastivat minut tästä ylijäämäkirjojen aiheuttamasta ongelmasta!

 

Siihen, että sähköiset tekstit anastaisivat kirjojen paikan, en kuitenkaan usko. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että fyysiseen kirjaan sisältyy ainakin vielä monia sellaisia ulottuvuuksia, joita hyväkään lukulaite ei pysty tarjoamaan. Kirjat tuoksuvat, niitä voi lehteillä, niiden marginaaleihin ja kansiin voi edelleenkin kirjoittaa persoonallisemmin kuin pdf:lle. Myös sähköttömissä oloissa perinteinen kirja on hyvä ratkaisu, jos haluaa lukuhetken uimarannalla tai näkee lukea kynttilänvalossa. Iltasatuhetkikin tuntuu läheisemmältä (ainakin lukijan mielestä) perinteisestä painetusta kirjasta kuin tabletilta. Toki kyse on monessa tapauksessa myös mielikuvista, joita painettu tai sähkökirja synnyttää ja juuri näiden mielikuvien perusteella kirjojen formaatteja valitaan niin julkaisu- kuin hankintavaiheessa. Kirjahistorian opintojen yhteydessä olen teettänyt käsinpainamisen ajalta olevasta valinnaisesta kirjasta kirja-analyysitehtävän. Lähes poikkeuksetta opiskelijat ovat olleet tehtävästä innoisaan. Monet ovat nauttineet saadessaan lehteilä vanhaa painettua kirjaa ja etsiä siitä merkkejä ja osuuksia, jotka poikkeavat nykyisistä kirjoista. Vanhan kirjan erilaisuus on herättänyt mielenkiintoa, mutta myös kirjan fyysiset ulottuvuudet ovat kiehtoneet.

 

Vaikka painettu kirja, vanha sekä uusi, ovat minulle edelleen hyvin tärkeitä, en voi myöskään väheksyä digitalisaation tai sähkökirjojen maailmaa. Kirjastojen laajat digitointiprojektit ovat saattaneet ja jatkuvasti saattavat lukijoiden tarjolle runsaasti aineistoa niin tutkimuksen kuin inhimillisen mielenkiinnon tyydyttämisen tarpeisiin. Tutkimusta vie eteenpäin se, että kirjoja on saatavilla ja digitointien suuntaaminen esimerkiksi tuntemattomampaan aineistoon tai kirjastoissa vaikeasti tavoitettaviin ja käytettäviin julkaisuihin lisää aineistotuntemusta ja herättää uusia tutkimuskysymyksiä. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita Doriassa julkaistu ja jatkossakin julkaistava Kirjahistoria-hankkeen aineisto, johon pääsee tutustumaan tästä linkistä:

Kirjahistoria

 

Vaikka sähköiseen julkaisemiseen liittyvä luku jäikin pois oppikirjastani, siellä on kuitenkin linkki tähän blogiin ja niinpä tämänkin jutun pääsee lukemaan myös sitä kautta:)

 

Kirjahistorian alasajo? Ajatuksia menneestä ja tulevasta

Vuosi sitten helmikuussa tuli dekaanilta ilmoitus, että kirkkohistorian osastolle sijoitetulle kirjahistorian viisivuotiselle pooliprofessuurille ei ole tulossa jatkoa. Yliopiston leikkaukset olivat käynnistymässä ja määräaikaisista tehtävistä luopuminen oli yksinkertainen säästöratkaisu. Aivan valtava yllätys tämä tiedonanto ei ollut, mutta siitä huolimatta se sai mielen haikeaksi. Haikeus ei liittynyt vain oman työsuhteen päättymiseen vaan itselle rakkaan alan alasajoon ja kokemukseen siitä, että sen merkitys nähtiin sangen vähäisenä, vaikka monet kollegat ja opiskelijat olivatkin asiasta täysin päinvastaista mieltä. Tilannetta surtiin maailman kaukaisimpia kolkkia myöten, olivathan suomalaiset kirjahistorioitsijat juuri tämän professuurin alkamisen kynnyksellä järjestäneet Helsingissä maailman suurimman kirjahistorian kattojärjestön, SHARPin suuren kansainvälisen vuotuisen konferenssin. Koska ei ollut enää professuuriakaan, ei ollut tarpeen säilyttää juuri opintojakaan. Niinpä Iso pyörä -opintouudistuksen yhteydessä kirjahistorian 25 opintopisteen sivuainekokonaisuudesta luovutaan ja syksystä 2017 lähtien kirjahistoriasta järjestetään vain viiden opintopisteen teemakurssi, jota on mahdollisuus täydentää viiden opintopisteen kirjatenttipaketilla.

Syynä alan alasajoon ei kuitenkaan voi olla se, etteikö ala olisi mennyt näiden viiden vuoden kuluessa eteenpäin. Tänä aikana on pidetty säännöllisesti graduseminaareja, proseminaareja ja luentosarjoja. Kirjahistoriasta on tehty ja vielä tekeillä useita väitöskirjoja. Graduja on valmistunut näiden viiden vuoden aikana 18 ja yhteensä yli 30. Kirjahistorialla on ollut vuosittain yliopiston palkkaama harjoittelija, joka on tavallisesti edistänyt HENRIK-tietokannan täydentämistä. Siihen on saatu hieman muutakin rahoitusta niin, että tällä hetkellä tietokannasta puuttuu ainoastaan muutamia Pohjanmaan kaupunkeja. Tosin kaikkia sisään syötettyjä aineistoja ei ole vielä päivitetty yleisön käyttöön.

Joulukuun alussa 2015 avattiin yleisölle pitkään tekeillä ollut hanke, Ennen vuotta 1850 painetun kirjallisuuden kartoituksen tulokset saatiin tietokantamuotoon teol. maist. Timo Salmisen ja CSC:n suotuisalla tuella. Taloudellisesti hanketta tuki myös Kirkkohallitus. Kirjojen levinneisyys Suomessa vuoteen 1850 -tietokantaan jokainen voi halutessaan viedä itsekin tietoja omistamastaan vanhasta kirjallisuudesta.

Tällä hetkellä keruun kohteena ovat lukukokemukset, joita kerätään e-lomakkeen avulla. Myös niistä on tarkoitus saada aikaan tietokanta, kunhan tarpeeksi erilaista aineistoa on saatu kokoon. Senkin jälkeen aineiston keruuta pitäisi olla mahdollisuus jatkaa samaan tapaan kuin Kirjojen levinneisyys -hankkeessa. Suomen kirjahistoriallinen seura on myös laatimassa antologiaa ja tutkimusnidettä pari vuotta sitten järjestetyn Elämää lukijana -keruun pohjalta. Julkaisun kustantaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Niin ikään viime vuosina kirjahistoriallisen aineiston digitointi Kansalliskirjastossa on lisääntynyt ja allekirjoittanut on päässyt valikoimaan digitoitavaa aineistoa erilliseen Kirjahistoria-hankkeeseen Doriaan. Tällä hetkellä digitoituna on suuri joukko kirjahuutokauppaluetteloita, kirjastoluetteloita, lastenkirjoja, Ruotsin ajan kokoelman katekismuksia, hartauskirjoja ja kasvatusta sekä aapisia, lasten traktaatteja ja lastenkirjoja. Digitointeja jatketaan edelleen OKM:n rahoituksen turvin.

Viimeksikuluneisiin viiteen vuoteen on mahtunut myös paljon kotimaisia ja ulkomaisia konferensseja, tutkimusmatkoja sekä kaksi suurta Kansalliskirjaston näyttelyä (Luther, reformaatio ja kirja 2012 ja Brummeriana. Lastenkirjoja läheltä ja kaukaa 4.11.2016-25.2.2017). Vuosi sitten syksyllä saimme osastollemme myös kaksi Erasmus-vaihto-opiskelijaa kirjahistoriaan, kun Mainzin Gutenberg-yliopisto oli halunnut solmia kanssamme hieman aikaisemmin kirjahistoriaa koskevan vaihtosopimuksen.

Mikä on kirjahistorian kohtalo tästä eteenpäin? Yliopistollisena aineena se ainakin Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta lähestulkoon poistuu. Kirjahistorian digitointihankkeet kuitenkin jatkuvat, samoin kuin tutkijoiden työ ja Suomen kirjahistoriallisen seuran toiminta. Kirjahistoriasta väitöskirjaansa tekevien työ on vielä kesken ja ne valmistuvat aikanaan. Myös se kipinä, joka opiskelijoissa on herätetty kirjahistoriaa kohtaan, jatkuu varmasti myös eteenpäin; onhan useampi opiskelija tullut minulle sanomaan, että kirjahistoria on parasta, mitä heille on yliopistossa tapahtunut! Niitä kiinnostuksen kohteita ja hankkeita, joita yliopisto ei ole meille kirjahistorioitsijoille antanut, vaan jotka ovat syntyneet muualla ja joita olemme ainoastaan saaneet jonkin aikaa toteuttaa sen piirissä, se ei voi meiltä myöskään viedä. Tietokanta- ja digitointihankkeet jatkuvat edelleen, samoin tutkimus. Tältä osin tulevaisuuteen voi suhtautua levollisin mielin.

Lukukokemuksia etsimässä

Lukemisen tutkimus on kirjahistoriassa ollut jo pitkään nousussa. Lukemisen historiaa on kuitenkin vaikea selvittää, koska tiedot yksittäisten henkilöiden lukukokemuksista ja siitä, mitä he ovat lukeneet tai siitä ajatelleet, ovat hajallaan erilaisissa yhteyksissä. Mitään lukukokemuksista kertovaa lähdesarjaa ei ole olemassa. Toki lukemisesta voidaan saada monenlaisia viitteitä sen perusteella, mitä tiedetään kirjojen omistamisesta tai niiden julkaisemisesta, painosten lukumääristä tai yksittäisen julkaisun painosten koosta samoin kuin kirjojen myynnistä. Nämä tiedot eivät ole kuitenkaan tutkijoille riittäneet, vaan moni on halunnut päästä syvemmälle lukijan maailmaan.

 

Jotta voitaisiin vastata siihen, mitä lukijat ajattelivat lukemastaan historian eri aikoina ja kuinka lukeminen on muuttunut, on päämäärätietoisesti ryhdytty keräämään lukukokemuksia. Kymmenisen vuotta sitten British Library ja Lontoon avoin yliopisto käynnistivät lukukokemusten ja -tapahtumien keruun. Tarkoitus oli kerätä tosiasiallisia erilaisessa lähdeaineistossa säilyneitä tietoja lukemisesta aina keskiajalta toisen maailmansodan päättymiseen. Kerätyn aineiston pohjalta laadittiin tietokanta (Reading Experience Database, RED). Keruuta tekivät ammattitutkijat, mutta mukana oli myös suuri joukko vapaaehtoisia aineiston kerääjiä. Ajatus lukukokemusten keruusta levisi myös muualle englanninkieliseen maailmaan ja pian lukukokemuksia ryhdyttiin keräämään myös Kanadassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Englantilaisen kielialueen ulkopuolelle keruu laajeni, kun hollantilaiset ryhtyivät omien lukukokemusaineistojensa keräämiseen.

 

Myös Suomessa lukukokemusten keruu kiinnosti. Suomen Akatemian rahoittama kirkkohistorian osaston projekti Hyödyllisen tiedon maailmat ryhtyi neuvottelemaan brittien kanssa suomalaisten lukukokemusten keruusta. Neuvotteluja käytiin myös Uuden Seelannin RED-ryhmän kanssa, jolla oli aineistoissaan monia samantapaisia kysymyksiä kuin suomalaisilla. . Koska kaikkien RED-hankkeiden pohjana ollut Britannian RED joutui muuttamaan tietokantaratkaisujaan, Suomessa päädyttiin lopulta keräämään omaa, kansainvälisestä RED-hankkeesta teknisesti irrallaan olevaa kansallista lukukokemusten tietokanta-aineistoa. Rakenteellisesti keruu pyrkii kuitenkin noudattamaan pitkälti muiden RED-maiden mallia, jotta aineistojen keskinäinen vertailu olisi mahdollisimman vaivatonta.

 

Suomessa hanke käynnistettiin Suomen kirjahistoriallisen seuran ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston Elämää lukijana -muistitietokeruulla vuonna 2014. Siinä nyt elävät ihmiset saattoivat muistella esimerkiksi omaa lukemaan oppimistaan, itselleen eri elämänvaiheissa tärkeitä kirjoja, kirjaston käyttöään, kiellettyjen kirjojen lukemista sekä suhdettaan sanomalehtiin ja digitaalisiin aineistoihin ja niiden lukemiseen. Keruu tuottikin peräti viitisensataa vastausta. Hankkeen pohjalta ollaan paraikaa laatimassa lukemiseen liittyvää antologiaa.

 

Seuraavassa vaiheessa Hyödyllisen tiedon maailmat -hankkeen tutkijat ryhtyivät laatimaan lukukokemusten keruulomaketta soveltaen Britannian RED-lomaketta suomalaisiin aineistoihin. Lomakkeen teknisessä laatimisessa ja testaamisessa apuun saatiin FT Tuomo Hiippala, joka rakensi kysymyspatteriston e-lomakkeelle ja muokkasi lomaketta saatujen testaustulosten perusteella. Tammikuussa 2016 lukukokemusten keruulomake oli valmis otettavaksi julkiseen käyttöön.

 

Suomalaisen aineiston osalta päädyttiin siihen, että keruu kohdistuu kaikkina aikoina dokumentoituihin lukukokemuksiin ilman aikarajoitteita. Olennaista kuitenkin on, että kokemukset tai lukutapahtumat ovat todellisia, toisin sanoen niitä ei kerätä fiktiivisistä teksteistä, esimerkiksi historiallisista romaaneista. Kokemuksia on säilynyt monenlaisissa yhteyksissä. Yleisimpiä lähteitä ovat kirjeet, päiväkirjat, oikeuslähteet, sanomalehdet sekä kirjoihin kirjoitetut reunamerkinnät. Lähteet voivat olla painettuja tai käsin kirjoitettuja. Lukemisella tarkoitetaan tässä kaikenlaisten aineistojen, ei siis vain kirjojen, vaan myös sanomalehtien, pienpainatteiden, mainosten, julisteiden, ohjelmalehtisten tai vaikkapa arpalippujen lukemista!

 

Lomakkeella kerätään lukutapahtumasta varsin yksityiskohtaista tietoa. Huomiota kiinnitetään lukemisen ajankohtaan ja paikkaan, lukijaan, hänen asuinpaikkaansa, ikäänsä, sukupuoleensa, uskonnolliseen taustaansa ja sosiaaliseen asemaansa, luetun aineiston laatuun, lukemisen tapaan, onko kyseessä hiljaa vai ääneen lukemista, tapahtuuko lukeminen yksin vai yhdessä, onko lukeminen toistuvaa vai kertaluonteista, entä ilmeneekö tekstistä tavalla tai toisella lukemisen vaikutus? Varsinainen lukemiskokemuksesta tai -tapahtumasta kertova teksti kirjoitetaan lomakkeeseen kokonaan. Myös tässä aineiston lisääjän sähköpostiosoitteen ilmoittaminen on välttämätön. Se ei tule näkyviin julkisesti, mutta sitä tarvitaan toimituksellisista syistä. Mikäli on kerännyt tätä kautta enemmän aineistoa, on mahdollista myös tarvittaessa pyytää jokin todistus siitä, että on osallistunut tämän tyyppisen aineiston keräämiseen.

 

Kun aineistoa on riittävästi koossa, tarkoitus on saattaa se tietokannaksi. Asiasta on alustavasti keskusteltu CSC:n kanssa, koska sillä on valmiudet tällaisten tietokantojen tekemiseen ja tämäkin projekti palvelisi sen avoimen julkaisemisen hankkeita.

 

Tarkempia tietoja lukukokemusten keruusta on sitä varten perustetussa blogissa. Sitä kautta pääsee käsiksi myös kokemuksista täytettävään lomakkeeseen, saa tietoja tämänhetkisestä tallennustilanteesta sekä näkee tähän mennessä tallennettuja lukukokemuksia ja -tapahtumia. Viimeksi mainittu ei näytä julkisesti kaikkia kerättyjä lomakkeen kohtia, mutta sen perusteella voi päätellä, onko joku jo tallentanut aineiston, jota on itse aikonut ryhtyä tallentamaan. Näin säästyy aikaa ja vaivaa ja myös lopputulos keruun kannalta on parempi, kun aineistossa ei ole päällekkäisyyksiä.

 

Lukukokemuksia ja tietoja lukutapahtumista voi käyttää tutkimuksessa monin tavoin. Ne myös täydentävät ja syventävät muuta lukemiseen liittyvää tutkimusta. Lomakkeeseen kerätään tietoja hyvin monipuolisesti sekä lukijasta että itse lukutapahtumasta, joten se mahdollistaa esimerkiksi tutkimuksen, joka suuntautuu lukutapoihin, lukijan sosiaaliseen asemaan ja/tai uskonnolliseen taustaan ja luettuun materiaaliin. Tietokanta tarjoaa tulevaisuudessa monia sellaisia lukemiseen liittyviä tietoja, joita on ollut tähän asti suorastaan mahdotonta saada selville muuten kuin joidenkin yksittäisten esimerkkien avulla.

 

Tervetuloa keräämään lukukokemuksia!

 

Linkki blogiin:

https://blogs.helsinki.fi/red-fi/

 

 

Kirjojen levinneisyys Suomessa vuoteen 1850

CSC:n Avaa-palvelussa on juuri avautunut ensimmäinen (kirja)historiallinen aineisto. Kyse on kirjallisuuden levinneisyyttä Suomessa vuoteen 1850 mennessä sisältävä tietokanta. Sen alkujuuret ovat Helsingin yliopiston kirkkohistorian laitoksella 1980-luvun alussa toimineessa Vanhimman suomalaisen oppihistorian projektissa, jonka yhteyteen liittyi Ennen vuotta 1850 painetun kirjallisuuden kartoitus -hanke. Opiskelijoita koulutettiin vanhan kirjallisuuden tuntijoiksi lyhyellä kurssilla, jonka jälkeen nämä lähetettiin tekemään kuntakartoitusta eri puolille Suomea. Tuloksena oli mittava määrä museoissa, kirjastoissa, seurakunnilla ja yksityishenkilöiden hallussa säilyneistä kirjoista täytettyjä lomakkeita, joita säilytettiin kirkkohistorian laitoksen kellarissa. Kartoitusta täydennettiin pyytämällä seurakunnista kopioita kirjamainintoja sisältävistä inventaarioluetteloista. Kaikki tiedot lomakkeista vietiin myöhemmin dBaseIV-ohjelman avulla sähköiseen muotoon.

 

Nyt tämä aineisto on saatu avattua vapaaseen tutkimuskäyttöön. Tietokannassa on tällä hetkellä 33586 kirjaa 3745 tekijältä. Kirjoja voi hakea esimerkiksi nimekkeen, tekijän, painopaikan, kielen, kirjallisuudenlajin ja julkaisuajan mukaan. On myös mahdollista hakea tietyllä alueella tai tietyssä kartoituskohteessa (esim. museo, seurakunta, yksityishenkilö, kirjasto) säilyneitä kirjoja tai kirjoja, joissa on säilynyt nimikirjoituksia tai omistuskirjoituksia. Havainnolliset pylväsdiagrammit ja kartat kertovat kirjallisuuden levinneisyydestä alueittain ja ajanjaksoittain.

 

Myös käyttäjien on mahdollista lisätä tietokantaan tietoja omista kirjoistaan, jolloin tietokannan käytettävyys vain paranee. Lisätyt tiedot tarkistetaan ennen niiden hyväksymistä tietokantaan. Erityiset arvokkaita tietoja ovat kirjoihin kirjoitetut erilaiset merkinnät, jotka tekevät kirjasta uniikin. Ne tuottavat sellaista tietoa, jota on mahdotonta saada mistään muualta. Ennen kirjojen lisäämistä on hyvä lukea sivustolla olevat ohjeet.

 

Tietokantaa on mahdollista täydentää myös lisäämällä sinne yksityiskirjastoja, joiden kirjojen painopiste on ennen 1850 painetussa kirjallisuudessa. Tällä hetkellä tietokantaan sisältyy tietoja kahdesta yksityiskirjastosta: Nils Gustaf Malmbergin ja Kleofas Hyvämäen kirjastosta.

 

Kirjallisuuden levinneisyys Suomessa vuoteen 1850 on hyvä pari jo kymmenisen vuotta sitten SKS:n sivustolla avatulle ja jatkuvasti täydentyvälle HENRIK-tietokannalle, joka kertoo Suomen Ruotsin ajan kirjallisuuden omistamisesta. Näiden tietokantojen käyttäminen yksin tai yhdessä lisää tietämystämme varhaisimman kirjallisuutemme julkaisemisesta, levinneisyydestä ja omistamisesta sekä siirtymisestä omistajalta toiselle.

 

Tervetuloa tutustumaan uuteen tietokantaan oheisesta linkistä:

Kirjojen levinneisyys Suomessa vuoteen 1850

 

 

 

Lukutaidosta ja koulutuksesta

 

Eilen tiistaina 8.9. vietettiin kansainvälistä lukutaitopäivää. Vuoden 2015 lukutaitopäivän teemana on lukutaito ja kestävät yhteiskunnat. Se muistuttaa siitä, että lukutaito on tärkeä tekijä kestävän kehityksen edistämisessä ja vastaavasti kestävä kehitys edistää lukutaidon parantamista.

 

Viime päivinä olemme saaneet seurata pakolaisvirtojen ryöpsähtämistä yli rajojen – ensin Keski-Eurooppaan, sieltä pienempinä virtoina kohti pohjoista aina Suomeen asti siinä määrin, että meilläkin pakolaisia on jouduttu sijoittamaan jo telttoihin vastaanottokeskusten täyttyessä. Valtaosa niistä, jotka ovat joutuneet jättämään sodassa olevan kotimaansa, ovat kotoisin Syyriasta, mutta myös muualta Lähi-idästä ja Afrikan maista. Tässä yhteydessä myös lukutaito ja koulutus ovat nousseet esiin. Monet Euroopan rajan viime päivinä ylittäneet lapset ovat joutuneet olemaan jo ennen Eurooppaan tuloaan oman maansa pakolaisleireillä ilman mahdollisuutta lapsille elintärkeään koulunkäyntiin. Monet lapsista ovat median haastatteluissa korostaneet koulunkäyntitoiveitaan samoin kuin useat vanhemmista ovat reporttereille sanoneet haluavansa lapsilleen paremmat koulutusmahdollisuudet vakaammissa ja rauhallisemmissa oloissa. Kansainvälistä avustustyötä tekevät järjestöt pyrkivät kriisialueilla turvaamaan paitsi inhimilliset perustarpeet, myös lasten koulutuksen, koska koulutus on avain parempaan ja vakaampaan tulevaisuuteen. Samalla koulunkäynti rytmittää lasten päivää ja luo jatkuvuuden ja turvallisuuden tunnetta.

 

Näitä uutisia seuratessani ajattelin, että tässä kaikessa on jotain perin juurin tuttua. Olen näet viime aikoina lukenut jonkin verran lasten II maailmansodan aikaisia päiväkirjoja ja muistelmia kirjoittaakseni lapsista ja lukemisesta sodan aikana. Useissa näissä päiväkirjoissa toistuvat samat teemat kuin tämän päivän sodan jalkoihin joutuvien lasten kertomuksissa ja toiveissa. Monelle lapselle koulunkäynnin katkeaminen on ollut harmittava kokemus ja mikäli koulua on voinut kaikesta huolimatta jatkaa, lapset iloitsevat siitä päiväkirjojensakin sivuilla. Getoissa olleet lapset ovat saattaneet käydä myös jonkinlaista, enemmän tai vähemmän salaa pidettyä, gettokoulua.

 

Sodan aikana mielen ja askareet ovat täyttäneet monet asiat, joista lukeminen ei ole useinkaan ollut päällimmäisenä. Jotkut pyrkivät kuitenkin säilyttämään kosketuksen normaaliin elämään juuri lukemisen avulla. Joillekin lukeminen oli suorastaan elinehto. Lukemiseen ja lukutaitoon historiallisesti kiinteästi liitetty kirjoittaminen ja kirjoitustaito suorastaan korostuivat sodan aikana. Monet lapset, jotka eivät olleet aikaisemmin pitäneet päiväkirjaa, ryhtyivät sen kirjoittamiseen sodan aikana joko jonkun vanhemman kehoituksesta tai aivan omasta aloitteestaan. Tuli tarve dokumentoida ympäröiviä, historiallisesti merkittäviksi koettuja tapahtumia ja samalla dokumentoida omaa elämää ja eritellä omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Joillekin päiväkirja oli ainut ystävä kaikkien muiden sukulaisten ja ystävien kadottua tai kuoltua. Kuinka moni tämän päivän pakolaislapsista lienee päätynyt merkitsemään ylös viime aikojen tapahtumia tai saa myöhemmin ajatuksen tehdä niin, kun oma elämä on ehtinyt hieman tasaantua.

 

Kansainvälisen lukutaitopäivän iltana Suomen hallitus julkisti suunnitelmiaan uusista leikkauksista. Koulutusleikkauksista oli päätetty jo aikaisemmin ja niistä muistutettiin myös  samana tiistaina postiluukusta kolahtanessa Acatiimi-lehdessä oikein opetusministerin kuvan kera. Ylevien sanojen takana on tyly todellisuus – lukutaidon ja koulutuksen tuomaa iloa ollaan nyt viemässä tai ainakin sitä ollaan vaikeuttamassa niin kaukana kuin lähelläkin asuvilta lapsilta.

 

 

Haluatteko todella ostaa kirjan?

Uuden ajan alussa kirjojen hankkiminen oli monimutkaista ja aikaa vievää. Harvat varsinaiset kirjakaupat sijaitsivat yleensä vain suuremmissa kaupungeissa ja suuri yleisö, josta suinkaan kaikki eivät vielä olleet lukutaitoisiakaan, hankkivat kirjansa, arkkiveisut, almanakat ja uskonnollisen peruskirjallisuuden markkinoilla kuljeskelevilta kirjakauppiailta. Kun ns. avoimia kirjakauppoja ryhdyttiin perustamaan, ne olivat auki vain harvoin ja lyhyen aikaa. Useinkaan ne eivät keskittyneet vain painotuotteiden myyntiin, vaan kuten nykyaikaisista kirjastoista, niistä sai hankittua kaikenlaisia oheistuotteita, esimerkiksi kattokruunuja. Ensimmäinen pysyväisluonteinen, avoin kirjakauppa saatiin Suomen puolelle vasta 1700-luvun loppupuolella. Kyseessä oli Frenckellin kirjakauppa Turussa.

 

Noista ajoista on aikaa ja olen elänyt siinä luulossa, että tuollainen maailma on jo täysin saavuttamattomissa. Nykyään pienissäkin pitäjissä on jonkinlainen kirjakauppa, kirjoja voi tilata internetin välityksellä ja useissa kioskeissa ja marketeissa on myynnissä kirjoja. Ei toki aina juuri niitä kirjoja, joita lukija saattaisi haluta. Uuden ajan alun kirjakauppatoimintaan pääsee kuitenkin vielä tutustumaan pienessä alasaksilaisessa Wolfenbüttelin kaupungissa, jossa muuten on erinomaisen hyvä ja monipuolinen barokkikirjasto.

 

Kaupungissa on muutama pieni, tarjonnaltaan varsin suppea kirjakauppa, jotka eivät juurikaan myy tieteellistä kirjallisuutta niin kuin eivät monet suuremmatkaan saksalaiset kirjakaupat nykyaikana. Herzog August Bibliothekilla on kuitenkin itsellään useita kirjahistoriaan, kirjastohistoriaan ja laajemmin ja uuden ajan alun historiaan liittyviä julkaisusarjoja, joita se myy itse omassa pienessä kirjakaupassaan. Tavallisiin kirjakauppoihin näitä kirjoja ei koskaan toimiteta. Kauppa oli aiemmin avoinna arkipäivisin klo 10-13 ja 14-16 (väliin sijoittui pakollinen lounastauko, jonka ajankohta on saksalaiseen tapaan etukäteen määritelty), mutta nyt sen aukioloa on lyhennetty. Kauppaan pääsee maanantaista torstaihin klo 10-13 välisenä aikana. Muulloin ovet ovat tiukasti lukossa. Vieressä oleva kirjasto on sentään avoinna klo 8-20 joka arkipäivä ja lauantainakin muutaman tunnin. Kirjakaupan aukioloaika muistuttaa siis erehdyttävästi uuden ajan alun kirjakaupan aukioloja, mikä tietysti sopii, kun kyseessä on barokintutkimukseen keskittynyt kirjasto, jossa tuotettuja kirjoja kaupassa myydään.

 

Vai myydäänkö? Hieman yli klo 10 aamulla astuimme kirjakaupan ovesta sisään. Tiskin takana istui puhelimessa tärkeän näköinen virkailija, joka puhui innokkaasti puhelimeen. Hän näytti hieman hämmästyneeltä saadessaan asiakkaita, mutta toipui pian järkytyksestään ja toivotti meille hyvää päivää. Kirjoja ei ollut näkyvillä vaivoiksi asti, mutta sentään useimmista myynnissä olevista uutuuksista oli hyllyssä selailukappale. Kysyttyämme kirjaa, jota olimme tulleet ostamaan (kauppa ei ole sellainen nykyaikainen kirjakauppa, jonne mennään katselemaan, mitä uutuuksia mahtaisi olla tarjolla, vaan asiasta on parasta varmistua etukäteen), virkailijalla ei tuntunut olevan aavistustakaan, että kirjastossa oli julkaistu moinen kirja. Kirjaa ei ollut näytevarastolta näyttävillä hyllyillä, joten hän joutui lähtemään etsiskelemään sitä muualta. Jonkin aikaa odoteltuamme hän kuitenkin palasi kirja mukanaan. Joku kirjaston muu työntekijä poikkesi kysymässä häneltä jotain, mutta tämän hän lähetti tyhjin käsin pois ilmoittamalla puuhakkaasti, että hän myy nyt kirjaa.

 

Kirjanmyynti kestikin tovin. Kun itse kirja oli löytynyt, vielä puuttui sille hinta. Sitä ryhdyttiin tosi toimin etsimään erilaisista luetteloista. Wolfenbüttelin kirjat ovat niin tolkuttoman kalliita, että ne tuskin ovat tarkoitettukaan tavallisten ihmisten ostettaviksi eikä niitä todennäköisesti kovin moni käy ostamassa, joten tieto hinnasta on valtaosaltaan tarpeeton.  Nyt sitä kuitenkin tarvittiin,  kun harvinainen ostaja oli saapunut paikalle. Vihdoin hintakin löytyi. Virkailija ilmoitti sen epäilevän näköisenä, ja kysyi varmistuakseen ostopäätöksestä: Haluatteko todella ostaa tämän kirjan? Kun vakuutimme, että tämä oli vakaa aikomuksemme, hän otti rahat vastaan. Maksua ei voinut tietenkään suorittaa pankkikortilla, vaan ainoastaan käteisellä.

 

Koska hinta oli täysien kymppien yli kaksi euroa, suoritimme maksun epäkonventionaalisesti siten, että palautettavaa rahaa olisi tullut täysi kymppi. Tämä sai virkailijan suuren hämmennyksen valtaan. Koko ostotapahtuman hän oli varautunut antamaan rahasta takaisin kahdeksan euroa, ja nyt nämä ostajat sotkivat hienon ja etukäteen tehdyn suunnitelman. Tällainen maksu ei tullut kysymykseen. Hänen kassakuitissaan luki jo valmiiksi, kuinka monta euroa hänen piti palauttaa ja nyt kuitti ei täsmäisi. Merkitystä ei tuntunut olevan sillä, että hän sai kirjasta joka tapauksessa täyden hinnan. Pitkällisen pohdiskelun jälkeen hän lopulta suostui ottamaan vastaan kahden euron rahan ja antamaan takaisin kymmenen euron setelin. Tämän jälkeen hän jalomielisesti antoi muovikassin, jonka ilmaisuutta hän vielä erikseen korosti.  Virkailja näytti huojentuneelta astuessamme ulos kirjakaupasta.

 

Ylihintaisuudestaan huolimatta itse kirja oli kuitenkin hyvä ja ostotapahtuma tarjosi kurkistuksen menneeseen maailmaan.

 

 

 

 

Koulusivistystä ja leirinuotioita – Suomi Frankfurtin kirjamessuilla 2014

Lokakuu on kirjamessujen aikaa. Juuri kun kuun alussa olevista Turun messuista on selvitty ja loppukuuhun sijoittuvia Helsingin messuja vielä odotellaan, on mahdollisuus suunnata Euroopan suurimmille kirjamessuille Frankfurtiin. Sinne suuntasivat tänä vuonna tavallista useammat suomalaiset, kun Suomi oli messujen päävieraana. Tämä merkitsi ainakin tilapäistä suomalaiskirjallisuuden saksannosten nousua – 130 uutta käännöstä julkistettiin – mutta myös saksalaisten Suomi-kuvan vahvistumista. Myyttinen Suomi outoine kielineen, puisine voiveitsineen, 1800-luvun nationalistisine kirjallisuuksineen ja leirinuotioineen vilahteli niin presidentin avajaispuheissa kuin Suomi-paviljongin tarjonnassa. Toki osansa saivat myös korkea koulutus ja kirjastolaitos.

 

Suomi ei ollut esillä ainoastaan messuilla, vaan Frankfurtin kaupungin kirjakaupat olivat ottaneet hyödyn irti pohjoisesta vieraasta ja täyttäneet näyteikkunansa suomalaisten kirjojen saksannoksilla. Myös suomalainen elokuva ja taiteet kokonaisuudessaan saivat paistatella messujen luomassa valossa. Suomeen liittyviä tapahtumia oli muissakin Hessenin kaupungeissa. Myös televisio lähetti ohjelmaa Suomesta, kiinnittäen erityisesti huomiota suomalaisten ja venäläisten välisiin suhteisiin avajaisten kirjailijavieraan, Sofi Oksasen puheen innoittamana. Oksanen nosti puheessaan esiin myös Venäjällä olevien suomalais-ugrilaisten kansojen uhanalaisen aseman, josta on pitkälti muutoin vaietu.

 

Messuilla tapahtui toki muutakin. Nobelin kirjallisuspalkinnon julkistaminen messujen aikana aiheutti valtavan ryntäyksen Ranskan osastolle, kun kaikki kiiruhtivat solmimaan käännössopimuksia Patrick Modianon teoksista, jotka tähän asti ovat saaneet pölyttyä suomenkielisinä kustantajan hyllyllä käymättä kaupaksi. Lastenkirjaosastolla Muumi-kirjat oli luonnollisesti nostettu esiin eri maiden osastoilla, mutta tarjolla oli paljon myös eri maiden omia tuotteita. Hyvin edustettuina olivat monet perinteisesti laadukkaita lastenkirjoja julkaisseet maat, esimerkiksi Tsekki, Puola ja monet entiset neuvostotasavallat. Hollantilaisista Nijntje (Miffy)-kirjoista esillä oli lukematon määrä erikielisiä käännöksiä ja väsynyt vierailija sai myös lastenkirjaosastolla istahtaa kuulemaan, kuinka kirjailijat lukivat teoksiaan. Omien kirjojen lukeminen ääneen messuyleisölle on jonkinlainen saksalainen erikoisuus. Ihmiset jäävät mielellään kuuntelemaan luentaa, vaikka eivät voikaan saada kirjailijan nimikirjoitusta, elleivät ole hankkineen kirjaa itselleen etukäteen. Frankfurtin messujen pääasiallinen tarkoitus on myydä käännössopimuksia eikä siellä käydä juuri minkäänlaista yksityishenkilöihin suuntautuvaa kirjakauppaa. Tässä seurataan vanhoja historiallisia perinteitä, sillä Frankfurtin kirjamessut ovat alusta alkaen olleet ammattilaismessut, joilla uuden ajan alussa kirjakauppiaat vaihtoivat tuotteitaan. Messut antavat kuitenkin hyvän läpileikkauksen uudesta kirjallisesta maailmasta, vaikka paikka paikoin se, ettei jotain kiinnostavaa kirjaa pysty messuilta hankkimaan, saattaa harmittaa.

 

Tiedekustantajien ryhmä tutustui messujen ohella myös Frankfurtissa sijaitsevaan Saksan kansalliskirjastoon, joka säilyttää kattavasti vuodesta 1945 lähtien ilmestynyttä saksalaista kirjallisuutta. Julkaistun kirjallisuuden määrä on vuosittain kasvussa, mitä voi havainnollisesti seurata varaston numerus clausus -periaatteella järjestetyistä hyllyistä. Digitaalisen kirjallisuuden kasvu on myös huomattava – viime vuonna 2013 digitaalisen aineiston määrä ylitti painettuina kirjoina ilmestyneiden painatteiden määrän. Valtaosa kirjoista saadaan luonnollisesti vapaakappaleina, joten kirjasto ei joudu ostamaan läheskään kaikkea. Kirjastolla on itselläänkin laajoja digitointihankkeita, joista keskeisellä sijalla on ns. eksiilikirjallisuuden digitointi, joka merkitsee viime sodan aikana maanpakoon lähteneiden saksalaisten tuotannon saattamista sähköisesti luettavaksi.

 

Kirjan painaminen ja kirjallisuus oli esillä myös Raamattumuseossa (Bibelhaus). Museo kertoo Vanhan ja Uuden testamentin maailmasta sekä raamatunteksteistä lähteinä. Interaktiivinen museo houkuttelee varmasti erityisesti lapsia ja koululuokkia, mutta ei ole liian yksinkertainen myöskään aikuiselle museokävijälle. Yhtenä havainnollistamisvälineenä oli Gutenbergin painokoneen pienosmalli, jolla museovieras pääsee halutessaan painamaan Raamatun tekstiä. Lähellä sijaitsevan Mainzin Gutenberg-museon toiminta vaikuttaa vireältä ja kontaktihakuiselta. Se on näyttävästi esillä niin Leipzigin kuin Frankfurtinkin kirjamessuilla ja Raamattumuseota varten se oli tuottanut museokaupassa myytäväksi raamatunlauseita sisältäviä pikkuladelmia. Niiden lisäksi museosta sai ostaa myös mirhaa, nardusöljyä ja mannaa.

 

Kaiken kaikkiaan Frankfurt on vanha ja perinteikäs kirjakaupunki, jossa messuvieraita osataan paitsi viihdyttää, myös rahastaa. Messujen ajaksi hotellihuoneiden hinnat oli nostettu pilviin ja sinänsä varmasti korkeita kustannuksia vaativien messujen rekisteröitymismaksut olivat varsin kalliit. Edelliset messumuistot Frankfurtissa minulla ovat noin kymmenen vuoden takaa, mutta muistaakseni silloin messujen rakenne ja näytteilleasettajat kävivät lehdistömateriaalista paremmin esiin. Nyt järjestäjät lienevät luottaneet messukävijän netistä saamaan informaatioon tai luovan kiireettömän kuljeskelun tarjoamiin elämyksiin, koska jaetun materiaalin pohjalta kustantajia oli mahdotonta löytää. Hyvilläkin messuilla on siis aina parantamisen varaa.

 

 

Lukemista ja kirjoittamista alhaalta käsin

Reading and Writing from Below: Exploring the Margins of Modernity -konferenssi on saatu onnellisesti päätökseen. Samannimisen tutkimusprojektin organisoima kansainvälinen konferenssi keräsi viime viikolla Helsinkiin yli 60 puhujaa eri puolilta maailmaa ja näiden lisäksi vielä koko joukon muita asiasta kiinnostuneita tutkijoita. Konferenssi oli todella monitieteinen, sillä puhujat edustivat laajalti humanististen tieteiden kirjoja eri alojen historioitsijoista ja folkloristeista eri alojen kielitieteilijöihin. Yhteinen teema, asioiden tarkastelu alhaalta, marginaaliryhmien ja tavallisen kansan lähtökohdista käsin, yhdisti kuitenkin tutkijoita ja uusia kontakteja ja inspiraation kohteita löytyi runsaasti.

 

Myös konferenssin pleanaariesitelmöitsijät edustivat eri aloja. Margaret J. M. Ezell toimii englannin professorina Texasin A&M yliopistossa ja on tullut tunnetuksi erityisesti Pohjoismaissa from below -näkökulmansa ansiosta. Hän on tutkinut muun muassa uuden ajan alun naisten kirjahistoriaa Britanniassa ja hänen sosiaaliseen tekijyyteen uuden ajan alussa liittyvä tutkimuksensa on myös meillä Suomessa kirjahistorian opintojen tenttikirjana. Hollantilainen, Tilburgin yliopistossa professorina työskentelevä Jan Blommaert on puolestaan filologi sanan varsinaisessa merkityksessä.  Pretorian yliopistosta pitkän matkan Suomeen lentänyt Archie Dick toimii tällä hetkellä professorina informaatiotieteiden osastolla ja on erikoistunut erityisesti Etelä-Afrikan kirjahistoriaan, muun muassa orjien kirjakulttuuriin, jota hänen plenaariesitelmänsäkin käsitteli.

 

Konferenssin aikana kuulijat saivat kurkistaa mitä moninaisempiin lähdeaineistoihin ja tutkimuksiin. Niistä esityksistä, joita itse pääsin kuulemaan, mielenkiintoisimpia lähdeaineistoja olivat etelässaksalaisen Kaufbeurenin mielisairaalan potilaiden omaisilleen lähettämät 10 000 kirjettä, joita sairaala ei ollut lähettänyt eteenpäin vastaanottajille, vaan tallentanut arkistoonsa. Eettisesti nykyajan näkökulmasta arveluttava menettely on tuottanut kiintoisan aineiston tutkimukselle, jota tutkija tosin tarkasteli ainoastaan kielentutkimuksen näkökulmasta. Meidän historioitsijoiden sormet syyhysivät päästä tutkimaan vastaavia aineistoja myös historiallinen konteksti huomioon ottaen. Sosiaalihistorialliselta kannalta erittäin kiinnostava oli myös löytölasten äitien kirjoittamien kirjeiden aineisto samoin kuin hollantilainen, suomalaisia arkkiveisuja vastaavat yhden sentin julkaisut, jotka oli laadittu sarjakuvamuotoon. Hollannin asemaa tärkeänä kirjakaupunkina uuden ajan alussa osoittaa se, että tällaisia runsaasti kuvitettuja, usein lapsille suunnattuja sarjakuvamaisia halpapainatteita julkaistiin siellä runsaasti jo 1600-luvulla,

 

Kuten odottaa saattaa, suomalaisten osanottajien ja esitelmöitsijöiden määrä oli myös suuri ja tätä kautta konferenssin kautta pääsi tutustumaan moneen sellaiseen kirjahistoriaa tutkivaan kollegaan, josta tähän asti oli tiennyt vain nimen ja kenties joukon tutkimuksia. Kokonaisuutenaan konferenssi tarjosi paljon inspiroivaa ajateltavaa jatkoa ajatellen ja runsaasti uusia yhteyksiä yhä laajenevassa ja monipuolistuvassa kirjahistorian kentässä. Kuten Margaret J. M. Ezell eräässä käymässämme kahvipöytäkeskustelussa sanoi, maailmanlaajuisesti näyttää siltä, että kun moni muu tieteenala on tavalla tai toisella kuihtumassa, kirjahistoria vain nostaa merkitystään. Tästä meidän on hyvä pitää kiinni myös Suomessa ylläpitämällä näin luotuja kontakteja ja rakentaa uusia erilaisten yhteistyökuvioiden avulla.

 

Konferenssin ohjelma ja abstraktit ovat edelleen luettavissa osoitteessa:

Reading and Writing from Below -ohjelma

 

 

Britannian sarjakuvien historiaa British Libraryssa

British Libraryn tämänvuotisen kesänäyttelyn aiheena on brittiläisen sarjakuvan historia. Sarjakuvaa on perinteisesti pidetty melko nuorena taiteenlajina, mutta näyttelyssä lähdetään liikkeelle keskiajalta – ensimmäinen esiteltävä kohde on näet Biblia pauperum, jonka avulla esiteltiin Raamatun kertomuksia. Kunkin teeman yhteydessä tekijät ovat pyrkineet löytämään sarjakuvien historialliset esikuvat. Esimerkiksi seksuaalista vallankumousta tarkasteltaessa lähdetään liikkeelle William Hogarthin rohkeista kuvituksista 1700-luvun puolivälissä. Sarjakuva kertookin ajastaan ja moni alun perin paheksuttu tai vaiettu aihepiiri on noussut suuren yleisön tietoisuuteen sarjakuvan välityksellä.

 

Viimeistään 1950-luvulla amerikkalaista sarjakuvaa pidettin brittinuorison turmelijana sen väkivaltaisuuden, rotuvihan ja seksuaalisuuden korostusten vuoksi. Monet koulut kielsivätkin amerikkalaisten sarjakuvien lukemisen. Brittien omaa sarjakuvatuotantoa pidetiiin kuitenkin vielä harmittomana ja vaarattomana.  Näyttely pyrkiikin nostamaan esiin sarjakuvan historian keskeisiä käänneekohtia, esimerkiksi juuri rotukysymyksiä, suhtautumista seksuaalisuuteen, väkivaltaan ja politiikkaan, mutta siinä tarkastellaan myös supersankarisarjakuvia, scifi-tyyppisiä sarjakuvia ja underground-sarjakuvia. Toisaalta sarjakuvien avulla on voitu huumorin keinoin käsitellä yhteiskunnallisia aiheita. Vuonna 1913 naisasialiikettä ajava Suffrage Atelier otti kantaa naisten äänioikeuteen sarjakuvan keinoin. Siinä todettiin, että ilman äänioikeuttakin nainen voi jo toimia pormestarina, sairaanhoitajana, äitinä, tohtorina, opettajana ja tehtaan työntekijänä, kun taas äänioikeuden omaava mies voi olla äänioikeuttaan menettämättä kaikessa rauhassa oikeudessa tuomittu, kruununraakki invalidi, juoppo, hullu tai riiistäjä.

 

Näyttely antaa hyvän kokonaiskuvan sarjakuvan historiasta, mutta katsojan kannalta se on melko haasteellinen tutustuttava. Koska sarjakuvalehdet ovat melko pienikokoisia, ne on päästävä näkemään läheltä, mikä näyttelyn suosituimpina ajankohtina on suuren kävijäjoukon vuoksi paikoin vaikeaa. Asiaa auttavat kuitenkin hyvät näyttelytekstit ja näyttelyn pohjalta julkaistu, näyttelyn nimeä kantava luettelo Comics Unmasked. Art and Anarchy in the UK, jota on kuvitettu jonkin verran myös näyttelyssä esillä olevilla sarjakuvilla.  Siitä, millaisia seurauksia sarjakuvan lukemisella lapsesta lähtien voi olla, kertoo hyvin näyttelyn toisen laatijan, Paul Gravettin näyttelyluetteloon kirjoittama omiste. Hän on omistanut työnsä vanhemmilleen, jotka eivät koskaan heittäneet hänen sarjakuviaan takkaan ja antoivat hänen käyttää kaikki taskurahansa niiden ostamiseen.

 

Näyttely avoinna 19.8.2014 asti.