Kirjan painamisen esittelyä kahdella mantereella

By Tuija V H Laine 26.3.2013 – 11:32 in Opetus

Minulla oli helmi-maaliskuun vaihteessa mahdollisuus tutustua kahteenkin vanhaa kirjapainotoimintaa esittelevään näytökseen ja vanhojen painokoneiden esittelyyn. Toinen tapahtui maapallon toisella puolella, Uuden-Seelannin Wellingtonissa, toinen Leipzigin kirjamessuilla. Wellingtonissa vierailimme akatemiaprojektimme voimin Victoria University:n kollegojen luona ja neuvottelimme  lukemishistoriatietokannan tämänhetkisestä tilanteesta ja mahdollisuuksista sen kehittämiseen. Pitkästä maantieteellisestä etäisyydestä  huolimatta Uudella-Seelannilla ja Suomella on yllättävänkin paljon yhteistä omassa historiassaan ja myös nykypäivässään. Uusiseelantilaiset naiset olivat maailman ensimmäisiä äänioikeutettuja, Suomessa naisille annettiin äänioikeus toisena maana maailmassa ja ensimmäisenä eurooppalaisena maana vuonna 1906. Kummassakin maassa puhutaan kahta virallista kieltä, mikä näkyy myös katukuvassa. Uuden-Seelannin toinen virallinen kieli on alkuperäisasukkaiden puhuma maori. Myös maiden suhteellisen pieni koko on yhdistävä piirre.

 

Kaikki tämä aiheutti sen, että löysimme paljon yhteistä myös lukemiseen ja sen historiaan liittyvissä traditioissamme. Siitä huolimatta, että uusiseelantilaisten lukemiskokemukset alkavat vasta 1800-luvun puolimaissa ja lukemiskokemusten tietokantahankkeessa he keskittyvät ensi alkuun maailmansotien aikaiseen lukemiseen toisin kuin me uuden ajan alusta lukemiskokemuksemme ammentavat suomalaiset, kielelliset olot ja yhteiskuntarakenne loivat paljon yhteistä pohjaa keskustelulle. Tästä on hyvä jatkaa neuvotteluja.

 

Sydney Shep painaa Wai-te-ata Pressissä helmikuussa 2013

Vierailumme Wellingtonin Victoria yliopistossa huipentui tutustumiskierrokseen vanhassa kirjapainossa. Tunnettu kirjahistorioitsija Don McKenzie perusti vuonna 1962 kirjapainohistorian opetuskeskuksen Wai-te-ata Pressin. Painossa saa hyvän käsityksen käsinpainamisen kaikista vaiheista aina ladonnasta sidontaan asti. Painon nykyinen johtaja Sydney Shep, joka oli keskeinen henkilö myös yhteisissä tietokantaneuvotteluissamme, esitteli meille vanhoja painokoneita ja antoi meidän myös kokeilla ladontaa ja painamista autenttisilla välineillä. Vaikka pyynnöstämme saimme ladottaviksi melko suuria kirjaintyyppejä, niidenkin siirtely kasteista latomahakaan tuotti pienoisia vaikeuksia. Kärsivällisesti Sydney kuitenkin jaksoi meitä opastaa ja syy kirjakkeidenkin löytymättömyyteen kasteista oikeilta paikoiltaan vieritettiin surutta hänen oppilaildensa niskoille, joiden huolellisuudessa kuului olevan aika ajoin huomauttamista. Olen monesti nähnyt käsinladontaa ja siitä tehtyjä videoita, mutta tämä oli ehdottomasti ensimmäinen kerta, jolloin pääsin kokeilemaan sitä itse!

 

 

 

Toinen kiinnostava painamiseen liittyvä esittely odotti Leipzigin kirjamessuilla. Yhdessä hallissa oli koolla useita kirjahistoriaan keskittyviä museoita ja tutkimuslaitoksia, muun muassa Gutenberg-museo ja Leipzigin kirjapainomuseo. Gutenberg-museo havainnollisti Gutenbergin aikaista kirjanpainamista replikoiden avulla. Halliin oli sijoitettu valtava painokone, jonka ääressä hääräsi 1400-luvun lopun asuun pukeutunut kirjanpainaja esitellen painovälineitä ja painotekniikkaa. Vaikka aihepiiri oli entuudestaan tuttu, näin vanhojen välineiden käyttöä en ollut nähnyt autenttisessa tilanteessa, olkoonkin, että kyse oli uustuotannosta. Saimme kuulla myös kiinnostavia yksityiskohtia, muun muassa sen, että nahkapallot, joilla muste levitettiin, tehtiin usein koiran nahasta, koska koira ei hikoile nahkansa kautta. Näin muste säilyi parempana ja painojälki laadukkaampana. Ladonnan, kehilön sidonnan ja musteen levittämisen jälkeen seurasi tietenkin kiinnostavin vaihe, itse painaminen. Myös yleisö pääsi osallistumaan tähän vaiheeseen. Painaminen osoittautui yllättävän raskaaksi työksi. Nykyisillä työsuojeluvaltuutetuilla saattaisi olla monenlaista huomautettavaa ammattiin liittyvistä vaaroista. Painojälki oli joka tapauksessa välineistöllä hyvä ja kukin halukas sai mukaansa halutessaan itse painamansa arkin.

 

Leipzigin kirjamessut ovat kummallinen yhdistelmä ammattilaismessuja ja suuren yleisön messuja. Vain harva kustantaja myy kirjoja paikan päällä. Kuitenkin messut on kohdistettu entistä enemmän suurelle yleisölle ja perheille – erityisesti sarjakuvahallit vetivät puoleensa monenlaista teini-ikäistä roolihahmoa. Tänä vuonna erityisteemana oli Ukrainan, Puolan ja Valko-Venäjän kirjallisuus, mistä syystä itäisen Keski-Euroopan kustantajia oli paikalla tavallistakin enemmän.

 

Messujen yhteydessä suomalaisten tiedekustantajien ryhmämme tutustui niin Berliinin Suomi-instituuttiin kuin kuuli myös saksalaisen pienkustantajamaailman uutisia. Myös Saksassa pienkustantajat ovat ongelmissa kansallisen kielensä kanssa – odotukset englanniksi julkaisemiseen ovat koko ajan nousussa eikä kansallista julkaisemista juurikaan arvosteta, vaikka kielialueena Saksa on huomattavasti Suomea suurempi ja Saksan ulkopuolisten kieltä taitavien määrä on merkittävä. Suomi-instituutin yhteyshenkilöiden kanssa keskustelimme Frankfurtin vuoden 2014 messuista, joilla Suomi on kohdemaana. Mukava yllätys oli, että lukeminen on keskeisenä teemana esillä sielläkin. Suomalainen Pisa-tutkimus on tehnyt vaikutuksen saksalaisiin ja suomalaista lukukulttuuria arvostetaan. Lukemisen tutkimus on monella tapaa tällä hetkellä keskiössä myös suomalaisessa kirjahistoriassa, sen opetuksessa ja tutkimuksessa. Aiheesta löytyy varmasti yhteistyökuvioita myös Frankfurtin tulevia kirjamessuja ajatellen.

 

 

Comments (0)

Kirjahistorian tekijöitä ja suuntauksia

By Tuija V H Laine 28.9.2012 – 22:08 in Opetus

Vilnan yliopiston kirjatiedon ja dokumentaation laitoksen kirjahistoriallinen seminaari on juuri päättynyt. On aivan uskomatonta, että laitos pystyy järjestämään suuren kansainvälisen konferenssin joka vuosi, nyt jo peräti 21. kerran! Mahtaisiko tämä Suomen oloissa onnistua?

 

Kaikkien suurten kokousten järjestämiseen liittyy monenlaisia haasteita. Vilnassa yksi tällainen haaste on ollut konferenssin kieli. Historiallisista syistä johtuen konferenssilla on perinteisesti ollut kolme kieltä: englanti, venäjä ja liettua. Varsinkin ensimmäisinä konferenssivuosina kielivalikoima aiheutti turhautumia osallistujien joukossa. Englantia puhuttiin vain hieman, venäjää jonkin verran enemmän ja liettuaa, jota Liettuan ulkopuoliset osallistujat eivät yleensä osanneet, varsin  paljon. Viime vuosina kielikysymykseen on kehitetty ratkaisu: kaikilla kolmella kielellä pidettyjä esitelmiä simultaanitulkitaan. Täysin ongelmatonta ei tämäkään ole, mutta joka tapauksessa ratkaisu on lisännyt Liettuan ulkopuolisten osallistujien määrää. Osallistujat tulevat perinteisesti kaikista Baltian maista, Valkovenäjältä, Ukrainasta ja Venäjältä - usein mukana on jokunen suomalainenkin. Viime vuosina osallistujien joukossa on ollut myös puolalaisia ja kroaatteja.

 

Tällä kertaa konferenssin aiheena oli Creators of Scholarly Disciplines. Kaukaisin osallistuja oli kansainvälisen kirjahistorian kattojärjestön SHARPin puheenjohtaja, kanadalainen Leslie Howsam kutsuttuna keynote-puhujana. Hänen esitelmänsä käsitteli kirjahistorian opetusta, sen haasteita ja mahdollisuuksia.  Teemaa olisi tärkeää tarkastella kansainvälisesti laajemminkin kirjahistorian opettajakunnan keskuudessa.

 

Konferenssissa kuultiin kahden päivän aikana peräti 24 esitelmää, joissa tarkasteltiin sekä yksittäisiä kirjahistorian tutkijoita ja näiden saavutuksia että tutkimuksellisia avauksia erilaisten kirjahistoriallisten aineistojen hyödyntämisessä ja tutkimusedellytysten kehittämisessä. Tällaisen tutkimuksellisen rautaisannoksen jälkeen ei ole ihme, että konferenssin päättyessä yksi jos toinenkin osallistuja oli paitsi tyytyväinen konferenssin antiin myös varsin uupunut ja jo sekaisin siitä, mitä kieltä kunkin osallistujan kanssa tuli puhua.

 

 

     Työpöytä Vilnan

     yliopiston kirjastossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Lietttualaisille kirjahistorian opiskelijoille jokavuotinen konferenssi tarjoaa mahdollisuuden esitellä omaa tutkimustaan kansainväliselle yleisölle ja kuulla kommentteja pidemmälle ehtineiltä ulkomaisilta kollegoilta. Konferenssiosallistuminen ja siihen liittyvä esitelmien julkaiseminen Knygotyra-aikakauskirjassa on myös kytketty kirjahistorian opintoihin tavalla, joka väkisinkin motivoi opiskelijoita osallistumaan. 

 

Vilnan konferenssi on vuosien varrella kehittynyt varteenotettavaksi kirjahistorialliseksi tapahtumaksi. Hyvääkin on vara kehittää edelleen. Esitelmien aiheet, joilla olisi enemmän liittymäkohtia useampien maiden kirjahistoriaan ja konferenssin kielen suuntaaminen entistä voimakkaammin kohti yhtä kieltä, joka olosuhteiden pakosta todennäköisimmin olisi englanti, toisivat konferenssille varmasti vielä laajempaa näkyvyyttä kansainvälisessä kirjahistorian kentässä.

 

Comments (2)

Luther – Reformaatio – Kirja

By Tuija V H Laine 5.7.2012 – 12:40 in Opetus

Kansalliskirjaston kesänäyttelyssä on tänä vuonna esillä reformaation tulo Suomeen ja sitä seurannut lukutaidon opetus ja kansankielisen kirjallisuuden julkaiseminen. Näyttely liittyy Helsingissä elokuussa 2012 järjestettävään kansainväliseen Luther-tutkimuksen maailmankonferenssiin, jonka aiheena on Luther as Teacher and Reformer of the University. Konferenssin järjestelytoimikunnan puheenjohtajana toimii professori Risto Saarinen, joka on yhdessä professorien Simo Heininen ja Tuija Laine suunnitellut myös Kansalliskirjaston näyttelyn. Näyttely on avoinna 7.6.–20.10.2012. Näyttelyyn liittyy kirja, joka sisältää artikkeleita ja näyttelyluettelon.

 

Kansankielisen kirjallisuuden synty

 Reformaation myötä Suomi osana Ruotsin valtakuntaa siirtyi 1500-luvulla katolisesta tunnustuksesta luterilaisuuteen. Muutos ei koskenut ainoastaan tunnustuksen vaihtumista, vaan sillä oli kauaskantoiset seuraukset myös koko kansansivistykselle. Martin Luther oli korostanut, että jokaisen tuli saada omakohtaisesti tutustua kristinopin perusteisiin. Tämän toteuttaminen edellytti sekä lukutaitoa että kansankielistä kirjallisuutta. Molempien tehostamiseen paneuduttiin huolella – Suomen reformaattorina ja kirjakielen isänä tunnettu Mikael Agricola käänsi ja julkaisi 1540–1550-luvuilla aapisen, rukouskirjan, messukirjan, Jeesuksen kärsimyskertomukset eli passion, Uuden testamentin ja osia Vanhasta testamentista suomen kielellä. Näin rahvaskin pääsi vähitellen osaksi kirjallista maailmaa myös omaehtoisena toimijana, ei vain kuunteluoppilaana.

 

Katekismus tutuksi monessa muodossa

Reformaatio levisi Suomeen suoraan Lutherin toiminta-alueelta, Wittenbergistä, jonka yliopistoon useat suomalaiset suuntasivat opintomatkansa ja palasivat sieltä mukanaan paitsi kirjallisuutta, myös uusia aatteita ja ajattelutapoja. Luther oli reformaation alkuunpanija ja hänen teksteillään oli keskeinen merkitys erityisesti kristinopin opetuksessa myös Ruotsin valtakunnassa. Kaikkein perustavin kirjanen tässä mielessä oli Lutherin Vähä katekismus, jota luettiin sellaisenaan ja jonka pohjalta piispat ja papit laativat useita erilaisia versioita kansanopetuksen tarpeisiin 1600–1800-lukujen kuluessa. Papistoa varten Luther laati myös Ison katekismuksen, jonka avulla kristinoppia oli mahdollista opettaa kansalle Vähää katekismusta syvällisemmin ja monipuolisemmin – Vähä katekismus oli näet tarkoitettu lähinnä kansan käyttöön.

Katekismus tuli tutuksi kirkkokansalle monessa muodossa. Sen lisäksi, että rahvas sai tutista kinkereillä ja lukukuulusteluissa muistellen ulkoa katekismuksen kappaleita tai tihruamalla sen tekstiä hämärässä pirtissä kirjasta, katekismukseen ei voinut olla törmäämättä esimerkiksi jumalanpalveluksen katekismussaarnan yhteydessä. Katekismus oli painettu mukaan ns. vanhaan virsikirjaan, sen kappaleet ilman selityksiä muodostivat aapisen perustan pitkälle 1800-luvulle asti ja koulua käynyt nuoriso luki sitä latinaksi ja joskus myös muilla pyhillä kielillä.

 

 

Kristinoppia toisuskoisille

 Katekismuksen avulla myös pyrittiin levittämään   luterilaisuutta  sekä  muiden tunnustuskuntien että kristinuskon ulkopuolisten ihmisten keskuuteen. Tätä tarkoitusta varten laadittiin muun muassa kyrillisin kirjaimin painettu luterilainen katekismus Stolbovan rauhassa (1618) Ruotsiin liitettyjä ortodoksisia karjalaisalueita varten, ruotsin- ja saamenkielisiä katekismuksia saamelaisten kristinopin opetusta varten sekä kauaskantoisimpana hankkeena ruotsin- ja intiaaninkielinen katekismus niiden intiaanien käännyttämiseksi, jotka asuivat Ruotsin Delawaren siirtokunnan alueella Pohjois-Amerikassa. Kaikki nämä julkaistiin 1600-luvun kuluessa, joskin saamelaiskatekismuksia ilmestyi vielä myöhemminkin.

 

Kiinnostus Martin Lutherin tuotannon suomennoksiin kasvaa 1800-luvulla

 Tultaessa 1800-luvulle Lutherin teoksista myös muut kuin katekismukset saivat yhä useammin suomenkielisen kieliasun. Tuona aikana Suomessa vaikutti useita herätysliikkeitä, jotka pitivät itseään Lutherin työn jatkajana. Erityisen suosittuja kääntämisen kohteita olivat reformaattorin postillat; kirkko- ja huonepostilla sekä yksittäiset saarnat. Lutherin ja Melanchthonin sadut suomennettiin jo vuonna 1854 ja Lutherin 500-juhlavuoden kunniaksi vuonna 1983 saduista julkaistiin uusi laitos. Kenties useimmin suomeksi painettu Lutherin kirjoituksista on hänen mietelmiensä kokoelma Mannaa Jumalan lapsille, joka ilmestyi ensimmäisen kerran suomen kielellä vuonna 1878. Viimeisin painos siitä otettiin vuonna 2010, jolloin se julkaistiin myös äänitteenä. Lutherin tuotantoa on ilmestynyt Valitut teokset -nimisenä sarjana (1908–1934, 1958–1959 ja 1983). Lutherin kirjoitusten julkaiseminen ja kääntäminen suomeksi jatkuu edelleen.

 

 

Comments (0)

Lukemisen tutkimus kirjahistorian haasteena

By Tuija V H Laine 27.5.2012 – 13:13 in Opetus

Kansainvälisessä oppilaiden koulumenestystä tutkivassa Pisa-tutkimuksessa suomalaiskoululaiset ovat pitkään sijoittuneet ensimmäiselle sijalle. Viime vuonna tosin sijoitus hieman heikkeni, mutta kolmannella PISA-sijallaan Suomi on edelleen koulumenestyksessä paras eurooppalainen maa.

 

Koulumenestyksen ehdoton edellytys on hyvä lukutaito. Kansan lukemaan opettamisessa kirkolla oli ratkaiseva rooli useiden vuosisatojen ajan. Kirjahistorialla ja teologialla on siis pitkät yhteiset juuret. Kirjahistorian osa-alueista lukemisella on niin ikään keskeinen merkitys. Ilman lukemista kaikki kirjan muu elämä olisi tarpeetonta. Kun puhutaan lukemisesta, ollaan siis kirjahistorian ydinkysymysten äärellä.

 

Viime vuosina lukemiseen liittyvä kiinnostus kirjahistorian piirissä on kääntynyt selvästi nousuun. On ryhdytty etsimään lukemiseen liittyvää lähdeaineistoa entistä avarakatseisemmin ja sen turvin on pystytty tuottamaan myös uutta tutkimusta. Esimerkiksi viimeksi kuluneen vuoden aikana on ilmestynyt lukuisia lukemiseen liittyviä laajoja artikkelikokoelmia eri puolilla. Kaikissa lukemista tarkastellaan paitsi yksittäisten tapauskertomusten kautta, myös metodisena kysymyksenä – miten, mistä ja millaista tietoa lukemisesta on mahdollista ylipäänsä saada. Lukemistutkimus ulottuu ajallisesti antiikissa nykypäiviin. Huomiota on alettu kiinnittää entistä enemmän myös erilaisten marginaaliryhmien lukemiskulttuureihin. Yhä useammat artikkelit käsittelevät lasten ja naisten lukemista, vankiloiden lukupiirejä tai lukemista sairaaloissa. Myös uskonnollinen lukeminen on saanut aiempaa suurempaa huomiota osakseen.

 

Lukemiseen liittyvä tutkimus voidaan karkeasti jaotella makro- ja mikrohistorialliseen. Makrohistoriallista tutkimusta on sellainen, jossa tarkastellaan lukemista jonkin instituution näkökulmasta, ylhäältä alaspäin. Tällaisena voidaan pitää esimerkiksi tutkimusta lukutaidosta, jota kirkko kuulusteluineen ja rippikirjoineen kontrolloi.

 

Nykyään suurempaa mielenkiintoa herättää lukemisen mikrohistoriallinen tarkastelu, jossa selvitetään yksittäisten ihmisten ja pienten ryhmien lukemiseen ja lukemiskokemuksiin liittyviä kysymyksiä. Suuntautumalla yksilöön ja tämän kokemuksiin päästään käsiksi aineistoihin, jotka ovat olleet virallisten tahojen näkökulmasta arveluttavia tai kiellettyjä ja kiehtovat sen vuoksi ihmismieltä enemmän kuin virallinen totuus. Tällaisia ovat esimerkiksi kielletyt kirjat ja käsikirjoitukset.

 

Yksilön lukukokemusten kartoittamiseen havahduttiin Britanniassa reilut kymmenen vuotta sitten. Perustettiin laaja, lukemiskokemukseen liittyvien lähteiden keruun tietokanta, Reading Experience Database. Keruussa hyödynnetään niin kirjeitä, päiväkirjoja, kirjojen kansi- ja reunamerkintöjä kuin oikeudenkäyntipöytäkirjoja, poliisiraportteja ja fiktiivistä aineistoa. Keruu ei kohdistu ainoastaan kirjojen lukemiseen liittyviin mainintoihin, vaan kaikenlaisten ja -muotoisten tekstien, muun muassa sanomalehtien, almanakkojen ja pienpainatteiden lukemisesta kertoviin lähteisiin. Hanke on sittemmin laajentunut eri maihin eri puolilla maailmaa.

 

Kirjahistorian tutkimuksen kannalta kysymys eri kielillä painetun kirjallisuuden lukemisesta ja käytöstä on kiinnostava. Mikä on ollut ja on tällä hetkellä pienten kielten asema ja merkitys yleensä, entä silloin, kun kielivähemmistöt toimivat suuremman valtakielen keskellä? Miten lapsia on opetettu ja opetetaan lukemaan monikielisten aapisten ja lukukirjojen avulla?.

 

Lukemisen tutkimus on entistä ajankohtaisempaa tänä aikana, jolloin keskustelu kirjan kuolemasta käy paikoin vilkkaana ja jolloin perinteisen painetun kirjan asema on vaakalaudalla internetin ja sähköisen julkaisemisen vuoksi. Lukemiseen liittyvä kysymyksenasettelu muuttuu ja monipuolistuu. Uudet mediat asettavat lukijansa uudenlaisten haasteiden eteen. Tarvitaan medialukutaitoa. Informaation saavuttamiseen ei riitä varsinaisen tekstin lukeminen, täytyy ymmärtää myös erilaisia merkkejä ja vihjeitä.

 

Aikana, jolloin lukemisesta on tullut jokapäiväistä, jolloin törmäämme kirjoitettuihin teksteihin jatkuvasti aina aamupalapöydän maitopurkista illan TV-sarjan tekstitykseen, jokaisella on omakohtaista kokemusta ja muistoja lukemisesta erilaisissa elämänvaiheissa. Lukemisen ja lukukokemusten tutkiminen tulee lähelle, se on osa myös omaa henkilöhistoriaamme. Se auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja omaa menneisyyttämme ja kenties peilaamaan sitä menneiden sukupolvien lukutraditioiden ja -kokemusten taustaa vasten..

 (Juhlaluennon 30.5.2012 tiivistelmä)

 

 

 

Comments (0)

Salanimiä ja nimimerkkejä

By Tuija V H Laine 21.4.2012 – 15:35 in Opetus

Suomen kirjahistoriallisen seuran XVIII kirjahistoriallisessa seminaarissa Kansalliskirjastossa 20.4.2012 käytiin vilkasta keskustelua salanimistä, nimimerkeistä ja anonymiteetistä 1700-luvulta nykypäivään. Sateisesta ilmasta huolimatta aihepiiri kokosi paikalle parikymmenpäisen yleisöjoukon.

 

Seminaarin aluksi kuultiin dosentti Timo Kaitaron esitys 1700-luvun ranskalaisesta klandestiinikirjallisuudesta. Uskonnollista heterodoksiaa, hallitsijan kritiikkiä ja pornografiaa sisältävä kirjallisuus oli usein kiellettyä ja jouduttiin julkaisemaan salassa tai levittämään käsikirjoituksina. Tekijät ja painajat käyttivät teksteissään keksittyjä nimiä ja kuvitteellisia painopaikkoja, jotteivät lähteet olisi paljastuneet. Kolportöörit levittivät painatteita ja käsikirjoituksia piilossa “takin alta”.

 

Kirjallisuudentutkija, filosofian tohtori Heidi Granström johdatti kuulijat seuraavalle vuosisadalle, 1800-luvun naiskirjailijoiden pariin. Naiset kirjoittivat erityisesti kirjallisiin kalentereihin ja tekivät romaaneja, joita ei vielä tuolloin pidetty kovin merkityksellisinä kirjallisuudenlajeina. Tekstit ilmestyivät lähes poikkeuksetta nimimerkin tai salanimen varjossa. Toisaalta nimimerkin käyttö oli muutoinkin tavallista vähämerkityksellistä kirjallisuutta julkaistaessa,  ja useat miehet julkaisivat romaanejaan naisten nimillä, koska romaania kirjallisuuden lajina pidettiin feminiinisenä.

 

Akatemiatutkija, dosentti Kirsti Salmi-Niklanderin teemana olivat 1800-1900-lukujen vaihteessa ilmestyneet nuorten aikuisten käsinkirjoitetut lehdet. Niitä ilmestyi erityisesti ylioppilaiden ja työväenliikkeen parissa. Lehdissä oli tavallista käyttää nimimerkkejä ja salanimiä. Tähän tietyllä tapaa velvoittivat kollektiivisen taiteen perinteet. Myös sisällissodan traumat johtivat usein siihen, etteivät kirjoittajat halunneet nimiään julkisuuteen. Nimimerkkien tulkinta tästä aineistosta on suoranaista salapoliisityötä, koska käytettyjen nimimerkkien määrä on suuri ja niiden käyttötavat ja syyt nimimerkkien käyttöön moninaiset.

 

Tutkija Päivikki Karhula Tampereen yliopistosta toi omassa esityksessään anonymiteettikeskustelun tähän päivään tarkastelemalla teemaa verkkoympäristössä. Anonymiteetillä hän näki monia hyviä puolia – muun muassa se helpottaa ihmisten itseilmaisua ja itsestään kertomista sekä rohkaisee erilaisia kirjoittajaryhmiä tarttumaan näppäimistöön ilman, että tarvitsee pelätä leimautumista jonkin uskonnon, poliittisen suunnan tai rodun edustajaksi. Toisaalta anonymiteetti vastaavasti madaltaa kynnystä kirjoittaa vihapuhetta, kun kiinnijoutumisen vaaraa ei ole. Oma, keskustelussakin paljon kysymyksiä herättänyt, alueensa on yhteiskunnallinen valvonta - perusoikeudet takaavat muun muassa yksilövapauden, kokoontumisvapauden ja liikkumisvapauden, joiden taustalla on anonymiteetti, toisaalta yhteiskunnalla on keinoja ja tietyssä määrin myös velvollisuus seurata yksilöiden tekemistä. Suhteessa instituutioihin tai valtioon yksilön anonymiteetti on rajoitettu.

Seminaarissa nousi esiin monia mielenkiintoisia aiheeseen liittyviä teemoja, jotka vielä ovat tutkimusta vailla. Toivottavasti keskustelu tekijyydestä ja anonymiteetistä jatkuu myös uusien tutkimusten muodossa.

 

Comments (0)

Leipzigin kirjamessujen antia

By Tuija V H Laine 19.3.2012 – 12:59 in Opetus

Perinteiset, vuosittaiset Leipzigin kirjamessut on jälleen saatu onnellisesti päätökseen. Historiallisesti katsoen messuista tuli Saksan suurimmat messut vuonna 1632, jolloin ne syrjäyttivät Frankfurtin messut laajuudeltaan. Nykyään Leipzig on saanut antaa jälleen tilaa Frankfurtille, jonka vuotuiset messut ovat Saksan suurimmat ja myös kansainvälisesti erittäin merkittävät. Kuitenkin myös Leipzigin messut ovat viime vuosina huomattavasti laajentuneet ja monipuolistuneet. Siellä jaetaan myös monia merkittäviä saksalaisia kirjallisuuspalkintoja.

 

 

 

Kirjamessuina Leipzigin messut sijoittuvat perinteisten ja modernien messujen välimaastoon. Vanhastaan messut ovat olleet nimenomaan ammattilaismessut, joilla kirjakauppiaat ovat vaihtaneet tuotteitaan myydäkseen niitä eteenpäin omilla kauppa-alueillaan. Sitä vastoin esimerkiksi Helsingin ja Turun kirjamessut on puolestaan suunnattu yleisölle ja siellä yksityishenkilöiden kirjanosto on vilkasta. Frankfurtin messuilla edelleenkään ei käydä juuri minkäänlaista suurelle yleisölle suunnattua kirjakauppaa, osa messupäivistäkin on tarkoitettu vain kirja-alan ammattilaisille. Leipzigissa sen sijaan pääpaino tosin on uuden kirjallisuuden esittelyssä ja esimerkiksi käännössopimusten solmimisessa, mutta Frankfurtiin verrattuna siellä on paljon suurellekin yleisölle suunnattua toimintaa ja kirjoja on myös myynnissä. Uutuutena muutaman vuoden takaisiin messuihin nähden oli suhteellisen laaja antikvaarisen kirjallisuuden myyntiosasto, jonka tarjonnassa erityisesti messujen pääteemat tulivat hyvin esiin.

 

Tänä keväänä Leipzigissa esillä olivat muun muassa lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä itäisen Keski-Euroopan sekä Ukrainan ja Valko-Venäjän kirjat. Näistä näkyvimmin tulivat esiin lasten- ja nuortenkirjat, joille oli käytännössä omistettu kokonainen halli lapsille suunnattuine toimintoineen, kahviloineen ja lastenkirjakauppoineen. Pääpaino oli lasten ja nuorison nykyisessä kasvatuksessa ja opetuksessa, mutta kirjallisuutta oli julkaistu myös varhaisemmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Antikvariaattiosastolta oli mahdollista ostaa niin vanhempaa länsisaksalaista kuin myös itäsaksalaista, venäläistä ja puolalaista lastenkirjallisuutta. Viimeksimainituissa yhdistyivät messujen pääteemat.

 

Kuten monet muutkin kirjamessut, ehkä Frankfurtin messuja lukuun ottamatta, myös Leipzigin kirjamessut ovat kielellisesti melko yksipuoliset. Eri maiden pieniä esittelyosastoja lukuun ottamatta muuta kuin saksankielistä kirjallisuutta on vaikea löytää. Kansainvälistä yleisöä ajatellen tämä on pienoinen puute ja rajoittaa varmasti myös ulkomaisen kävijäkunnan kiinnostusta messuja kohtaan.

 

Tällä kertaa sää suosi messuvieraita. Lämpötila ulkona oli poikkeukselllisen korkea, yli 20 astetta. Kun Suomen tiedekustantajien liitto teki edellisen kerran matkan Leipzigin messuille, oltiin silloinkin poikkeuksellisissa ilmasto-olosuhteissa - tuolloin näet maahan satoi ensi lumi. Nyt aurinko helli Suomen pakkasiin ja lumikinoksiin jo hieman kyllästynyttä joukkoamme ja matka oli tältäkin osin hyvin onnistunut.

 

 

Comments (0)

Tuija Laineen kirjahistoriablogi on avattu

By Tuija V H Laine 13.1.2012 – 0:40 in Opetus

Tervetuloa kirjahistorian pariin tämän blogin välityksellä!

Blogin tarkoituksena on välittää tietoa kirjahistorian opetuksesta ja tutkimuksesta sekä erilaisista tapahtumista, kuten konferensseista, näyttelyistä, verkostoista, lähdeaineistosta ja uusista kirjahistoriaan liittyvistä tutkimuksista. Blogissa on mahdollisuus keskusteluun ja kommentointiin tärkeinä pidetyistä aiheista. Toivon, että blogi auttaa kokoamaan yhteen kirjahistoriasta kiinnostuneita opiskelijoita, tutkijoita ja asianharrastajia ja sitä kautta lisää kontakteja ja tietoa kirjahistoriallisista kysymyksistä. Olisi mukavaa, jos kaikki voisivat kirjoittaa omalla nimellään, mutta eihän se toki ole välttämätöntä.

Tuija Laine 

Comments (0)