Suomen kirjahistoriallisen seuran XVIII kirjahistoriallisessa seminaarissa Kansalliskirjastossa 20.4.2012 käytiin vilkasta keskustelua salanimistä, nimimerkeistä ja anonymiteetistä 1700-luvulta nykypäivään. Sateisesta ilmasta huolimatta aihepiiri kokosi paikalle parikymmenpäisen yleisöjoukon.
Seminaarin aluksi kuultiin dosentti Timo Kaitaron esitys 1700-luvun ranskalaisesta klandestiinikirjallisuudesta. Uskonnollista heterodoksiaa, hallitsijan kritiikkiä ja pornografiaa sisältävä kirjallisuus oli usein kiellettyä ja jouduttiin julkaisemaan salassa tai levittämään käsikirjoituksina. Tekijät ja painajat käyttivät teksteissään keksittyjä nimiä ja kuvitteellisia painopaikkoja, jotteivät lähteet olisi paljastuneet. Kolportöörit levittivät painatteita ja käsikirjoituksia piilossa “takin alta”.
Kirjallisuudentutkija, filosofian tohtori Heidi Granström johdatti kuulijat seuraavalle vuosisadalle, 1800-luvun naiskirjailijoiden pariin. Naiset kirjoittivat erityisesti kirjallisiin kalentereihin ja tekivät romaaneja, joita ei vielä tuolloin pidetty kovin merkityksellisinä kirjallisuudenlajeina. Tekstit ilmestyivät lähes poikkeuksetta nimimerkin tai salanimen varjossa. Toisaalta nimimerkin käyttö oli muutoinkin tavallista vähämerkityksellistä kirjallisuutta julkaistaessa, ja useat miehet julkaisivat romaanejaan naisten nimillä, koska romaania kirjallisuuden lajina pidettiin feminiinisenä.
Akatemiatutkija, dosentti Kirsti Salmi-Niklanderin teemana olivat 1800-1900-lukujen vaihteessa ilmestyneet nuorten aikuisten käsinkirjoitetut lehdet. Niitä ilmestyi erityisesti ylioppilaiden ja työväenliikkeen parissa. Lehdissä oli tavallista käyttää nimimerkkejä ja salanimiä. Tähän tietyllä tapaa velvoittivat kollektiivisen taiteen perinteet. Myös sisällissodan traumat johtivat usein siihen, etteivät kirjoittajat halunneet nimiään julkisuuteen. Nimimerkkien tulkinta tästä aineistosta on suoranaista salapoliisityötä, koska käytettyjen nimimerkkien määrä on suuri ja niiden käyttötavat ja syyt nimimerkkien käyttöön moninaiset.
Tutkija Päivikki Karhula Tampereen yliopistosta toi omassa esityksessään anonymiteettikeskustelun tähän päivään tarkastelemalla teemaa verkkoympäristössä. Anonymiteetillä hän näki monia hyviä puolia – muun muassa se helpottaa ihmisten itseilmaisua ja itsestään kertomista sekä rohkaisee erilaisia kirjoittajaryhmiä tarttumaan näppäimistöön ilman, että tarvitsee pelätä leimautumista jonkin uskonnon, poliittisen suunnan tai rodun edustajaksi. Toisaalta anonymiteetti vastaavasti madaltaa kynnystä kirjoittaa vihapuhetta, kun kiinnijoutumisen vaaraa ei ole. Oma, keskustelussakin paljon kysymyksiä herättänyt, alueensa on yhteiskunnallinen valvonta – perusoikeudet takaavat muun muassa yksilövapauden, kokoontumisvapauden ja liikkumisvapauden, joiden taustalla on anonymiteetti, toisaalta yhteiskunnalla on keinoja ja tietyssä määrin myös velvollisuus seurata yksilöiden tekemistä. Suhteessa instituutioihin tai valtioon yksilön anonymiteetti on rajoitettu.
Seminaarissa nousi esiin monia mielenkiintoisia aiheeseen liittyviä teemoja, jotka vielä ovat tutkimusta vailla. Toivottavasti keskustelu tekijyydestä ja anonymiteetistä jatkuu myös uusien tutkimusten muodossa.