Olen äskettäin lähettänyt taittajalle käsikirjoituksen sähkökirjana julkaistavasta kirjahistorian oppikirjasta. Sitä varten lueskelin useita vastaavanlaisia teoksia, joista suuressa osassa otettin muiden kirjahistoriallisten kysymysten ohella kantaa kirjan tulevaisuuteen digitalisaation maailmassa. Vaikka sellainen luku tuntuu kuin itsestään selvästi kuuluvan kirjahistorian oppikirjaan, en sitä siihen kuitenkaan lisännyt, vaan halusin jäädä seuraamaan tilannetta vielä pidemmälle, mitä kirja-alalla tapahtuu jatkossa. Sen sijaan sähkökirjan tekstejä laatiessa asia sähköisestä julkaisemisesta ja digitalisaatiosta on väkisinkin pyörinyt paljon myös omassa mielessäni.
Yksityishenkilöiden kirjanhankinta ja ehkä jossain määrin myös kirjoja kohtaan tunnettu arvostus on kyllä vähentynyt, vaikka sitä ei haluaisikaan myöntää. Tämä näkyy paitsi kirjakauppiaiden tilastoissa sekä kirjakauppojen ja antikvariaattien kuolemina ei vain Suomessa, vaan muuallakin Euroopassa (ja sen ulkopuolella ainakin Yhdysvalloissa), myöskin monissa jokapäiväisissä tilanteissa. TV:n sisustusohjelmissa olohuonetta tai oikeastaan mitään huonetta ei enää itsestään selvästi hallitse kirjahylly, olipa siinä sitten tarkoitus pitää kirjoja tai suvun valokuvia. Ihmiselle, joka kotonaan törmää useamman kerran päivässä kirjahyllyn kulmaan tai kirjapinoon, tämä tuntuu kummalliselta.
Kun muutama vuosi sitten teologinen tiedekunta siirtyi Aleksanterinkadulta Vuorikadulle, kirjoja jouduttiin hävittämään suuret määrät tulossa olevan tilanahtauden vuoksi. Meitä ohjeistettiin, että kirjat ovat jatkossa netissä tai viereisissä Kaisa-kirjastossa ja Kansalliskirjastossa, eivät meidän työhuoneissamme. Läheskään kaikki opettajat ja tutkijat eivät tätä kuitenkaan (minusta onneksi!) uskoneet, vaan työhuoneet pursuavat kirjoja edelleen. Työhuoneisiin(kin) kertyneistä kirjoista on kuitenkin vaikea päästä eroon. Kun viime kesänä jouduin tyhjentämään huoneeni yliopistolla, suurimman ongelman aiheuttivat kirjat, jotka eivät mahtuneet kotiin, mutta eivät kelvanneet antikvariaatteihinkaan, vaikka olin monet niistä vasta hieman aiemmin sieltä ostanut. Onneksi tavoitettavissa oli muutamia ystäviä ja oppilaita, jotka edelleen rakastavat kirjoja (tai säälivät minua) ja ottivat ylijäämäkirjoja omakseen. Myös Kaisa-kirjaston jakelupisteestä kirjat käyvät yllättävän hyvin kaupaksi. Olen kiitollinen kaikille, jotka pelastivat minut tästä ylijäämäkirjojen aiheuttamasta ongelmasta!
Siihen, että sähköiset tekstit anastaisivat kirjojen paikan, en kuitenkaan usko. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että fyysiseen kirjaan sisältyy ainakin vielä monia sellaisia ulottuvuuksia, joita hyväkään lukulaite ei pysty tarjoamaan. Kirjat tuoksuvat, niitä voi lehteillä, niiden marginaaleihin ja kansiin voi edelleenkin kirjoittaa persoonallisemmin kuin pdf:lle. Myös sähköttömissä oloissa perinteinen kirja on hyvä ratkaisu, jos haluaa lukuhetken uimarannalla tai näkee lukea kynttilänvalossa. Iltasatuhetkikin tuntuu läheisemmältä (ainakin lukijan mielestä) perinteisestä painetusta kirjasta kuin tabletilta. Toki kyse on monessa tapauksessa myös mielikuvista, joita painettu tai sähkökirja synnyttää ja juuri näiden mielikuvien perusteella kirjojen formaatteja valitaan niin julkaisu- kuin hankintavaiheessa. Kirjahistorian opintojen yhteydessä olen teettänyt käsinpainamisen ajalta olevasta valinnaisesta kirjasta kirja-analyysitehtävän. Lähes poikkeuksetta opiskelijat ovat olleet tehtävästä innoisaan. Monet ovat nauttineet saadessaan lehteilä vanhaa painettua kirjaa ja etsiä siitä merkkejä ja osuuksia, jotka poikkeavat nykyisistä kirjoista. Vanhan kirjan erilaisuus on herättänyt mielenkiintoa, mutta myös kirjan fyysiset ulottuvuudet ovat kiehtoneet.
Vaikka painettu kirja, vanha sekä uusi, ovat minulle edelleen hyvin tärkeitä, en voi myöskään väheksyä digitalisaation tai sähkökirjojen maailmaa. Kirjastojen laajat digitointiprojektit ovat saattaneet ja jatkuvasti saattavat lukijoiden tarjolle runsaasti aineistoa niin tutkimuksen kuin inhimillisen mielenkiinnon tyydyttämisen tarpeisiin. Tutkimusta vie eteenpäin se, että kirjoja on saatavilla ja digitointien suuntaaminen esimerkiksi tuntemattomampaan aineistoon tai kirjastoissa vaikeasti tavoitettaviin ja käytettäviin julkaisuihin lisää aineistotuntemusta ja herättää uusia tutkimuskysymyksiä. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita Doriassa julkaistu ja jatkossakin julkaistava Kirjahistoria-hankkeen aineisto, johon pääsee tutustumaan tästä linkistä:
Vaikka sähköiseen julkaisemiseen liittyvä luku jäikin pois oppikirjastani, siellä on kuitenkin linkki tähän blogiin ja niinpä tämänkin jutun pääsee lukemaan myös sitä kautta:)