Palmenian kirjoittajakoulutus

(Kirjoita tai itket ja kirjoitat 20/20)

Hain apurahoja, mutta minulle ei myönnetty. Näyttöni olivat vielä riittämättömät. Elin siis edelleen työttömyyspäivärahalla. Muutaman kerran jouduin menemään työpaikkahaastatteluun, mutta minua ei onnekseni valittu. Pelkäsin, että minut passitettaisiin kohta työvoimakoulutukseen.

Talvella tarjouduin tekemään kustantajalleni toisen kirjan kommentiksi ensimmäiseen, ikään kuin Miten kirjani on syntynyt -esseeksi tai Miten minusta tuli kirjailija -kertomukseksi. Jahka toinen kirjani ilmestyisi, voisin hakea Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi ja käsittääkseni mahdollisuuteni saada apurahaa paranisivat. Olin katsonut liiton nettisivuilta jäseneksi hyväksymisen edellyttävän, “että hakija on julkaissut sellaisia suomenkielisiä, taiteellisesti korkeatasoisia teoksia, että häntä niiden perusteella voidaan pitää kirjailijana.” Monikkomuoto paljasti, että teoksia piti olla enemmän kuin yksi. Kaksikin riitti. Taiteellinen korkeatasoisuus jäisi liiton arvioitavaksi.

Toukokuussa olin saanut käsikirjoituksen lähes viimeistä pistettä vaille valmiiksi, nimeä vaille valmiiksi (työnimi oli Kirjoittaisin), kun aloin siivota kirjoituspöytääni. Kirjoittaisitko makasi pöydällä papereiden seassa, läppärin vieressä. Sen kansi oli nuhraantunut, sivut pörhöttivät hiirenkorvilla. Se vaikutti hengettömältä. Otin sen käteeni, kääntelin sivuja, selasin. Sadie Q’n opit ja neuvot ja omat tekstini sulautuivat sopuisasti toisiinsa, niin että en aina erottanut, kumpi kirjoitti. Oliko sillä väliäkään, enää, eipä juuri ollut.

Mitä Sadie Q sanoi lopuksi – tai minä? Luin, että kirjoittaminen oli viattomimmillaan turhaa, pahimmillaan hengenvaarallista. Kirjoittamista ei voinut suositella ainakaan niin sanotuille tavallisille ihmisille, jotka rakastivat turvattua toimeentuloa, varmuutta ja rauhaa. ”Älä kirjoita, ellei sinun ole pakko kirjoittaa. Jos sinun on pakko kirjoittaa, tiedät sen, etkä muuta voi.”

Jatkoin ajatuksia omassa päässäni. Mietin, mikä olisi tämän toisen kirjani tehtävä. Kannustaa kirjoittamiseen vai olla varoittavana esimerkkinä? Halusin ennen kaikkea varoittaa kirjailijan tien kivisyydestä. En halunnut lietsoa kenessäkään menestyksen toiveita, jotka eivät koskaan toteutuisi. Niinpä kiteytin näin:

Kirjani on täyttänyt tehtävänsä,
jos se estää yhdenkin ihmispolon sortumisen
kirjailijan ammatin kurjuuteen.

 Toisaalta en halunnut viedä toivoa niiltä, joilla olisi mahdollisuuksia kirjailijaksi. Lahjakas kirjoittaja tarvitsi haasteita, ei pelkkiä haaveita. Siksi tein toisen kiteytyksen:

 Kirjani on täyttänyt tehtävänsä,
jos se estää yhdenkin ihmisen juuttumisen
kirjailijan ammatista haaveilemiseen. 

*

Lähdin kotoa viime maanantaina aamupäivällä kohti keskustaa ja Mariankatua. Siniseksi maalatussa korissa lepäsi silkkinauhalla solmittuja esikoisteokseni eri vaiheiden käsikirjoitusnippuja ja päällimmäisenä rakas raivostuttava Kirjoittaisitko, joka oli kulkenut matkassani kaksi vuotta. Olin miettinyt, mitä tekisin opaskirjalleni nyt, kun en sitä enää tarvinnut. Niin paljon oli tapahtunut sen vaikutuksesta, sen kanssa, sen vuoksi. Kirja itse oli neuvonut, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon voisi luovuttaa käsikirjoituksia ja muuta kirjallista aineistoa. Pidin esikoiseni kirjoitusprosessia niin merkittävänä ja merkillisenä tapahtumana, että päätin tehdä luovutuksen.

Pohdin junamatkalla sattuman osuutta kirjani synnyssä. Sattumalta Kirjoittaisitko oli joutunut käsiini, sattumalta olin saanut vinkin kustantajastani, sattumalta olin soittanut hänelle ja hän oli kiinnostunut käsikirjoituksestani. Vai oliko kaikki sattumaa, oliko sittenkään? Entä jos oli jokin suunnitelma, ohjelma, korkeampi järjestys, joka määräsi, että näin oli käyvä? Ei, en uskonut sellaiseen. Ennemminkin olin taipuvainen ajattelemaan, että omalla tahdollani oli jokin osuus. Olisinhan voinut jättää ostamatta Sadie Q’n kirjan, olisin voinut ohittaa tiedon mahdollisesta kustantajasta, olisin voinut olla soittamatta hänelle. Olin tarttunut sattumalta eteeni avautuviin tilaisuuksiin, ja kustantajani oli tarttunut sattumalta tarjottuun käsikirjoitukseen. Ehkä kyse oli hyvästä onnesta, kun sattuma ja tahto kohtasivat suotuisasti. Olin lopultakin ollut onnekas, että nyt olin tässä.

Rautatieasemalta kävelin Mikonkadulle ja Yliopistonkadulle, Porthanian ja yliopiston päärakennuksen ohi. Oli lämmin päivä. Korini painoi. Tuomiokirkon portailla istuskeli ihmisiä nauttimassa auringosta. Seisahduin lepäämään. Laskin korin alimmalle portaalle. Äkkiä taivas pimeni, tuulenpuuska painoi mekon helmat jalkojani vasten. Käsivarsieni iho kiristyi. Kuului suhahdus, näkyi räpsähdys, tuntui leyhähdys. Katsoin koriin. Kirjoittaisitko oli tiessään.

Aurinko paljastui pilvestä yhtä nopeasti kuin oli sinne kätkeytynytkin, tuuli tyyntyi – ja kun kohotin katseeni Aleksanterin patsaan yläpuolelle, sitä näytti kiertävän valkoinen kirja kuin lintu, kannet siipinä, sivut sulkina, ja se nousi ylemmäs, kaartoi valossa kylpevän Senaatintorin ympäri ja lensi Kauppatorin suuntaan. Sofiankadun yllä se kuitenkin pysähtyi lekuttelemaan paikoillaan. Se näytti tähystelevän alas, kunnes yks kaks pudottautui jyrkkään syöksyyn.

En kestänyt katsoa enempää, mutta saatoin arvata lopun.

Jatkokertomus päättyy. Kiitoksia lukijoille!

(Kirjoita tai itket ja kirjoitat 19/20)

Minulla oli nyt kustantaja, pien-. Kaikki muukin oli pientä. Pieni painos. Pieni tekijänpalkkio. Pieni markkinointi. Pieni myynti. Pieni lukijakunta. Pieni julkisuus. Pieni kirjallinen elämä.

Suurin osa tästä oli vielä kokematta, poissa tietoisuudesta tuskaa aiheuttamasta, kun kustantajani lähetti minulle esikoisteokseni lämpimäiskappaleen. Nyt saatoin omin silmin nähdä ja tuntea, että kirjani oli – kirja. Se oli esine, johon voi tarttua, jonka kantta voi sivellä, jonka sivuja voi käännellä. Se oli paperia ja pahvia niin kuin minä olin lihaa ja verta. Mutta sillä oli myös sielu, henki, merkitysrakenne, niin kuin oli minulla. Sillä oli oma tajuntansa, oma tietoisuutensa, oma tahtonsa, aivan niin kuin minullakin oli. Kirja oli esikoiseni, lapseni, mutta se eli jo minusta irti, omaa elämäänsä, otti ensimmäisiä askeliaan, eikä se enää ollut minusta riippuvainen, ei ollenkaan.

Kun kirjani oli ilmestynyt, sain kustannussopimuksen mukaisesti puolesta painoksesta tekijänpalkkiota ennakkomaksuna. Summa ei ollut suuren suuri, ei edes entistä kuukausipalkkaani – yli vuoden uurastuksesta. Elääkseni tekijänpalkkioilla minun pitäisi julkaista kirja kuukaudessa! Lisää tekijänpalkkiota saisin vasta seuraavana keväänä myynnin mukaan, jos se ylittäisi puolen painoksen määrän.

Posti toi laatikollisen vapaakappaleita. Vein omistuskirjoituksellani ja signeerauksellani varustetut tekijänkappaleet äidille ja Annukalle seuraavalle sunnuntaipäivälliselle. He tutkiskelivat romaaniani pidättyneen oloisina, huoli ryppyinä kulmakarvojen välissä. He kääntelivät kirjaa, lukivat takakansitekstin yhä uudelleen. Vaisusti he onnittelivat minua.

Äiti sanoi, että jos minun oli pakko kirjoittaa, niin enkö voisi kirjoittaa kauniista ja iloisista asioista. ”Minä en käsitä, mikä sinuun on mennyt. Et sinä ennen ollut tuollainen.”

Annukankin mielestä minä olin muuttunut lähes tunnistamattomaksi ja kaiken lisäksi kirjani oli loukkaava. ”Niille, jotka tunsivat Keijon, tämä on rienaavaa luettavaa.”

Muistin, että Kirjoittaisitko oli väittänyt kirjan kirjoittamisen, valmistumisen ja julkaisemisen muuttavan meitä. Syntyi uusi minä, hivenen erilainen kuin entinen. Vanha minä kuoli. Äiti ja Annukka eivät osanneet tai halunneet kohdata uutta minääni, mutta he sentään puhuivat minulle.

Kustantamon syksyn kirjojen yhteiseen julkistamistilaisuuteen äiti ja Annukka eivät kutsustani huolimatta tulleet. Marjo ja muita entisiä työtovereitani sentään oli paikalla, joten minullekin riitti onnittelijoita ja kukittajia.

Julkistamistilaisuuden lisäksi kustantamo panosti markkinointiin sen minkä pystyi, mutta vähäistä se oli. En nähnyt romaanistani yhtään lehtimainosta, vaikka se oli kuulemma ollut mukana kustantamon uusien kirjojen mainoksissa lehdissä, joita en lukenut.

Kirjakaupassa etsimällä ja kyselemällä löysin teokseni. Sitä oli yksi kappale tiukkaan sullotulla hyllyllä. Kirjan selkämyksessä luki suuraakkosin Virve Koistinen ja kaunokirjoituksella Yksin, kaksin. Nyt rupesin miettimään uudelleen kustantajan keksimän nimen järkevyyttä – ja myyvyyttä. Eikö Veljeni palaa olisi ollut sittenkin tarttuvampi?

Julkisuuteni rajoittui paikallislehden haastatteluun, jonka järjestin itse ottamalla yhteyttä toimitukseen. Kysymykset käsittelivät kirjan kirjoittamista ja tulevaisuuden suunnitelmiani. Lehdessä oli suttuinen kuva minusta kirja kädessä. Varsinaista kritiikkiä jutussa ei ollut, eikä toimittaja ollut lukenut romaaniani.

Esiinnyin kirjamessujen hälinässä kustantajan pikkuriikkisessä kojussa. Olin varautunut keskustelemaan lukijoiden kanssa, mutta yhtään lukijaa ei ilmaantunut. Signeerasin kaksi kirjaa, jotka kustantamoni tuntemattomat kirjailijakollegat ostivat – tuntemattomat, mutta ainoat tuntemani kirjailijat.

Internetistä näin, että kirjastoihin eri puolella Suomea oli hankittu yllättävän paljon kirjojani, pääkaupunkiseudulla neljä kappaletta. Kirjastolaitos ei pettänyt! Minun oli pakko käydä Kallion kirjastossa ja nähdä omin silmin romaanini muun maailmankirjallisuuden joukossa. Seuraavina kuukausina katsoin toistuvasti kirjaston sivuilta, olivatko nuo neljä kappaletta hyllyssä vai lainassa. Melkein säikähdin, kun joku niistä oli onnistunut houkuttelemaan itselleen lainaajan. En voinut olla kuvittelematta, kuinka minusta mitään tietämätön ihminen syventyi sanoihini, antautui kertomukseni vietäväksi, heittäytyi maailmaani, jonka olin maalannut mielikuvillani, muistoillani, salaisimmilla tunteillani. Mitä hän ajatteli? Mitä hän tunsi? Miten kirjani vaikutti häneen? En saisi tietää. Lukeminen oli yhtä intiimi toimitus kuin oli kirjoittaminen, ihminen oli silloin yksin itsensä kanssa.

Kaikki oli pientä, kuten sanoin, paljon pienempää kuin etukäteen olin osannut kuvitella. Olin kuitenkin saavuttanut tavoitteeni. Olin kirjailija.

Mutta maksamani hinta oli kova: olin tärvellyt terveyteni, jättänyt työpaikkani, romuttanut talouteni, pilannut lähimmät ihmissuhteeni.

Paljon oli muuttunut, paljon olin menettänyt – olinko nyt onnellinen? Onnellisuus oli liian voimakas sana kuvaamaan olotilaani. Olin ehkä hiljaa tyytyväinen, tyytyväinen siitä, että olin saanut kokea kirjan kirjoittamisen kaikki vaiheet, tyytyväinen siitä, että ainakin yksi ihminen uskoi kirjaani niin että kustansi sen, tyytyväinen siitä, että olin saanut astua kirjallisuuden kentälle, vaikkakin sen äärimmäiselle takareunalle, johon ei valokiila osunut.

Samalla tätä tyytyväisyyttä himmensi tyytymättömyys, toiveiden ja haaveiden osoittautuminen katteettomiksi kuvitelmiksi. Todellisuus oli kurittanut ja opettanut. Se oli näyttänyt minulle paljaat kasvonsa, jotka olivat arkiset, kuluneet, köyhän naisen kasvot. Minun kasvoni.

*

Mitä olisi edessä? Samaa näkymättömyyttä kirjasta toiseen, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen? Kun ei esikoisteos ollut läpimurto, olisiko myöhemminkään mahdollisuutta lyödä itseään läpi, astua kirjallisuuden kentälle näyttävästi? Vai olisiko tyytyminen ikuiseen tuntemattomuuteen?

Yritin hakea vastauksia ja lohtua opaskirjastani, mutta sen näkemys oli hämmentävä. Sadie Q kertoi joskus kuvitelleensa, että suurelle yleisölle vieraaksi jääneenä kirjailijana hän voisi uransa ehtoopuolella julkaista yksissä kansissa Julkaisemattomat teokset. Nimi olisi paradoksi teosten näin tultua julkaistuksi. Kirja olisi suurikokoinen kuin puhelinluettelo, mutta kovissa kansissa, ja yhtä paksu kuin syksyn Finlandia-ehdokkaat pinottuna päällekkäin. Se sisältäisi

• lapsuuden kouluaineiden valiot
• nuoruuden runot ja proosayritelmät
• kustantajan hylkäämät lukuisat romaanit
• vielä lukuisammat romaanit, jotka Sadie Q oli hylännyt
• julkaistuista teoksista pois jätetyt sadat novellit ja runot
• kesken jääneet teokset, aloitukset, katkelmat
• pöytälaatikkoon juuttuneet kuunnelmat ja näytelmät
• esseet, artikkelit ja kritiikit, jotka eivät koskaan olleet päätyneet lehtien sivuille.

Kirjailijana kypsymistä ja kirjallisen uran kehitystä valottaisivat katkelmat yksityisistä päiväkirjoista ja lähettämättömistä kirjeistä. Ne olisi sijoitettu teosten väleihin aivan kuin silloiksi maailmasta toiseen, niin että kokonaisuus muodostaisi yhden valtavan, moniulotteisen teoksen, jonka päähenkilö olisi Sadie Q itse.

Julkaisemattomat teokset olisi ilmestyessään menestys. Se toisi varjojen kirjallisuuden valoon. Se muuttaisi paitsi Sadie Q’n kirjailijakuvaa myös käsitystä kirjallisuuden historiasta. Se julistettaisiin jälkikäteen uusien kirjallisten virtausten edelläkävijäksi.

Tästä järkälemäisestä opuksesta tulisi Sadie Q’n pääteos. Se keräisi huomattavia kirjallisuuspalkintoja ja tunnutusta myös ulkomailta. Säätiöt ja valtio palkitsisivat kirjailijan elämänmittaisesta epäonnistumisesta.

Sadie Q lisäsi, että tämä kuvitelma oli kangastusta, illuusiota, harhanäkyä, joka pakeni katselijaansa sitä varmemmin mitä lähemmäksi tämä tuli. Mitään Julkaisemattomia teoksia ei koskaan julkaistaisi, eikä häneltä kohta julkaistaisi muutakaan, niin vähäiseksi hänen kirjojensa myynti oli jäänyt. Hän oli kirjailijantiensä päässä, ja hän tiesi sen. Kirjoittaisitko saattoi hyvinkin jäädä hänen viimeiseksi teoksekseen, testamentiksi ja perinnöksi, jossa hän halusi jakaa aloitteleville kynänteroittajille osan tietämyksestään ja kokemuksestaan.

Sadie Q’n avautuminen yllätti minut. Kirjansa loppupuolella hän näytti itsestään inhimillisemmän, haavoittuvamman puolen kuin aiemmin. Oivalsin, että kerran hänkin oli ollut kaltaiseni epävarma esikoiskirjailija, tietämätön siitä, toisiko tulevaisuus kirjallisten voittojen riemumarssia vai harmaan sateista arkea.

Sain sittenkin vastauksia ja lohtua. Tunsin oivallukseni myötä liittyväni kirjailijoiden ketjuun, samaan perheeseen, johon kuuluivat kirjailijat kaikilla mantereilla kautta aikain. Jokaisella meistä oli ollut enemmän tai vähemmän tuskaiset kehitysvaiheemme, eikä lopultakaan ollut olennaista myynti ja maine vaan se, että teimme kirjailijana parhaamme. Ja minä olin tehnyt parhaani. Enempää ei voisi vaatia edes Sadie Q.

Jatkuu noin viikon kuluttua.

(Kirjoita tai itket ja kirjoitat 18/20)

Oloni oli koko syksyn kohtalaisen tasainen. Masennuslääkitys piti minut pois ojasta, psykoosilääkitys taivaalta. Olin energinen ja toiveikas, muutoin en olisikaan jaksanut puurtaa kirjani julkaisemisen hyväksi.

Kirjoittaisitko neuvoi, miten kustantajia tulisi lähestyä, mutta se kertoi myös omakustantamisen mahdollisuuksista ja jopa käsin sidotun kirjan uniikkikappaleiden tekemisestä tai teettämisestä. Omakustantaminen ei minua kiinnostanut, halusin esikoisteokselleni tunnetun kustantajan, jolla olisi suhteita tiedotusvälineisiin ja tehokas markkinointiosasto. Etsin internetistä Suomen Kustannusyhdistyksen sivuilta suurten ja joidenkin keskisuurten kustantamojen yhteystiedot.

Kävin pikapainossa ottamassa käsikirjoituksesta useita valokopioita. Tultuani kotiin painavan kassin kanssa tein kullekin kustantamolle asiallisen saatekirjeen, jossa tarjosin romaania kustannettavaksi. Kerroin lyhyesti, mitä romaani käsitteli, ja esittelin itseni muutamalla virkkeellä. Toivoin hedelmällistä yhteistyötä.

Pakkasin käsikirjoituksen ja saatekirjeen tukevaan kirjekuoreen, johon tekstasin kustantamon nimen ja osoitteen. Paksuja kuoria kertyi kirjoituspöydälleni aika pino. Vielä samana päivänä vein käsikirjoituskuoret postiin. Kahteen suurimpaan Helsingin keskustan kustannustaloon halusin toimittaa käsikirjoituksen omakätisesti, mutta ala-aulan vahtimestaria pidemmälle en tohtinut tunkeutua näihin kirja-alan linnakkeisiin.

Miltä nyt tuntui? Yhtä aikaa helpottuneelta ja jännittyneeltä. Minä olin tehnyt voitavani, nyt kirjani tulevaisuus oli toisten päätettävissä. Mietin, olinko saatekirjeessä selittänyt romaanin idea ja sisältöä tarpeeksi, mutta myös ymmärsin, että ei kustannuspäätös syntyisi saatteen antaman vaikutelman perusteella. Käsikirjoituksen oli myytävä itsensä, voitettava lukija puolelleen. Sen oli nyt selviydyttävä ilman minua.

Kirjoittaisitko antoi minulle taas pureksittavaa. Sadie Q pohti käsikirjoituksen valmistumiseen, kustantajalle lähettämiseen ja julkaisemiseen liittyviä tilanteita ja tunteita. Näkemys oli joiltakin osin synkkä. Kertoiko hän omasta kokemuksestaan vai halusiko hän ottaa lukijaltaan luulot pois?

Aina puhuttiin julkaisukynnyksen ylittämisestä. Itse asiassa Sadie Q’n mukaan oli ainakin yhdeksän henkistä kynnyksen ylittämistä, kukin oma kriisinpaikkansa, muutoksen ja kehittymisen mahdollisuutensa. Niihin kaikkiin saattoi sisältyä hyvin ristiriitaisia tunteita, yhtä aikaa iloa ja surua, toivoa ja kauhua, ylpeyttä ja itsensä mitätöimistä. Nämä kynnykset muodostivat samalla kirjan elinkaaren:

1. Käsikirjoituksen valmistuminen
2. Kustantajille tarjoaminen
3. Hylkäykset
4. Kustannuspäätös
5. Kirjan ilmestyminen
6. Lukijat
7. Julkinen kritiikki
8. Julkisuus
9. Unohdus

Joskus koko prosessi päättyi käsikirjoituksen valmistumiseen. Enää ei ollut rahkeita tarjota sitä julkaistavaksi. Ei ollut uskallusta siihen muutokseen, jota jatkaminen eli kustantajien lähestyminen merkitsisi. Muutos koettiin silloin uhkana, ei mahdollisuutena.

Toinen tyypillinen pysähtymispaikka oli luopua yrittämästä ensimmäisen tai ensimmäisten hylkäyskirjeiden jälkeen. Sadie Q oli nähnyt sellaistakin, että vaikka kustantaja pyysi lähettämään lisää tekstiä luettavaksi, kirjoittaja koki kirjeen lopulliseksi hylkäämiseksi, koska alkuperäinen käsikirjoitus ei ollut kelvannut. Sadie Q’n toiseen romaniin oli tarttunut kahdestoista kustantaja, joten hänen piti ensin sietää erinäinen hylkäysten määrä ennen kuin oli nähnyt käsikirjoituksensa kirjana.

Kustannuspäätöksen jälkeen kustannustoimittaja todennäköisesti halusi muutoksia käsikirjoitukseen, muokkauksia, lisäyksiä, poistoja, ja se saattoi aiheuttaa voimakkaita tunnereaktioita. Vieläkö piti jaksaa, vaikka jo kyllästytti? Muuttuiko tarina tunnistamattomaksi? Oliko tyyli enää omaa? Lopulta luettavaksi tuli oikovedos, viimeinen mahdollisuus korjauksiin.

Kirjan ollessa painettavana voi olla leijuva olo, mutta kirjan ilmestyminen jo pudotti maan pinnalle. Kädessä oli lämpimäiskappale, kaiken vaivan ja kieltäymysten tulos, sata tai kaksisataa tai kolmesataa sivua painettua tekstiä pehmeissä tai kovissa kansissa. Se oli oma, mutta se oli sittenkin vain kirja kirjojen joukossa. Ja oliko etukansi ollenkaan onnistunut? Antoiko takakansiteksti väärän kuvan sisällöstä?

Vastasyntynyt aiheutti heti huolta. Tavoittaisiko kirja lukijansa? Kuinka näkyvästi se olisi kirjakaupoissa esillä? Tilasivatko kirjastot sitä kokoelmiinsa? Mainostaisiko kustantaja kirjaa? Toimisiko puskaradio? Miten lukijat ottaisivat kirjan vastaan? Tulisiko lukijapalautetta?

Viimeistään kritiikkien odottelu sai epävarmaksi. Kirjoja ilmestyi paljon, eivätkä kritiikit olleet selviö. Tunteet olivat repiviä, kun suurella työllä ja uhrauksilla valmistunut kirja jäi vaille huomiota. Kritiikkien kestäminen oli sekin koettelevaa. Kritiikki saattoi olla paitsi ymmärtävä myös tyrmäävä. Iskuja ei myöhemminkään, toisten kirjojen jälkeen, oppisi sietämään, niitä oppisi vain väistämään jättämällä kritiikit lukematta.

Entä kun tuli pyyntöjä lehti-, radio-, tv- ja nettihaastatteluihin? Piti olla luottamusta, että oli sanottavaa, ja kykyä sanoa se. Radion ja television suorassa lähetyksessä voi iskeä paniikin tunteet. Aivot tyhjenivät, mielessä oli vain mustaa. Suu toisteli viimeistä sanaa eikä seuraava tullut mieleen… Silloin toivoi, että heräisi ja pääsisi painajaisesta.

Lehtijutut ja muut julkiset esiintymiset kirjamessuilla, kirjakaupoissa ja kirjallisuusmatineoissa loivat kirjailijasta kuvaa muille, niin tutuille kuin suurelle yleisölle, ja tuon kuvan kanssa oli elettävä. Kuva saattoi olla muuttumaton vaikka kirjailija itse muuttui.

Kaiken jälkeen tuli kuitenkin armahtava unohdus. Uudet kirjat olivat jo vuosia sitten vallanneet lukijoiden mielenkiinnon, eikä tuota kerran tekijälleen niin tärkeää kirjaa muistanut kukaan. Sen painos oli myyty loppuun kirja-alessa, kirjastosta se oli hävitetty poistomyynnissä tai lähetetty poltettavaksi.

Mitä oli jäänyt jäljelle? Tyytyväisyys, että kirja tuli tehdyksi? Vai pohjaton häpeä?

En uskonut, että ainakaan minua koskaan hävettäisi oma kirjani. Kuinka se voisikaan? Silloinhan häpeäisin itseäni.

*

Odotin, odotin, odotin…

Minulla oli aikaa nyt, kun en enää kirjoittanut. Kävin ahkerasti kirjastossa ja sivistin itseäni lukemalla sekä klassikoita että laadukasta nykykirjallisuutta. En voinut olla vertailematta kirjoittamaani näihin mestariteoksiin. Yltäisinkö koskaan samalle tasolle? Jäisikö nimeni kirjallisuuden historiaan?

Tunteeni vaihtelivat. Olin kirjoittanut roskaa! Viisainta olisi soittaa kustantamoihin ja pyytää käsikirjoitus takaisin. Silti en voinut olla unelmoimatta hyväksymiskirjeestä.

Ensimmäinen hylkäys putosi postiluukusta jo syksyn aikana. Enemmissä määrin niitä tuli talvella ja keväällä. Jotkut kustantajat palauttivat käsikirjoituksen, jotkut lähettivät vain kirjeen. Kirjeiden avaaminen ja lukeminen oli äärimmäisen jännittävää. Vatsassa tuntui onttous, päänahka kiristyi – ja kihelmöivä tyhjyys valtasi ruumiin ja mielen, kun ensi vilkaisulla ymmärsin kirjeen sisällön. Hylkäys saatettiin ilmaista niukasti ja diplomaattisesti sen jälkeen, kun oli kiitetty yhtiötä kohtaan osoitetusta luottamuksesta: ”Teoksenne ei sovi kustannusohjelmaamme.” Sanottiin myös suorempia sanoja: ”Käsikirjoituksenne ei täytä julkaistavalle teokselle asetettuja vaatimuksiamme.” Joissakin kirjeissä luonnehdittiin muutamin sanoin käsikirjoitusta ja kirjoitustapaani. Joissakin oli mukana käsikirjoituksen lukijan lausunto (yhdessä oli sekä minun nimeni että teokseni nimi kirjoitettu väärin). Kaikista kustantamoista ei tullut vastauksia. Talven aikana lähetin palautuneita käsikirjoituksia vielä joukolle pieniä kustantajia.

Kustantajien kirjeitä odottaessani ja hylkäyksiä lukiessani mietin epätoivoissani, pitäisikö minun sittenkin tehdä omakustanne. Siihen hupenisivat säästöni. Enkä päässyt irti ajatuksesta, että eteinen olisi vuosikausia täynnä kirjalaatikoita. Mihin saisin kaiken myydyksi? Miten ja millä rahalla markkinoisin? Realistisempi vaihtoehto olisi jaetulla riskillä kustantaminen. Minä sitoutuisin ostamaan sovitun määrän kirjoja, mutta sen lisäksi romaani jäisi palvelukustantamoon myyntiin ja sitä tarjottaisiin Kirjavälitykselle kirjakauppoihin tilattavaksi. Aika paljon voisin saada omasta osuudestani menemään kaukaisille sukulaisille, tuttaville ja entisille työtovereille – ja tietysti tiedotusvälineiden toimituksiin, lehtiin, radioon, televisioon. Julkisuutta pitäisi hankkia itse. Voisin tehdä mediatempauksia, tarjota jutun aiheita. Entä nettijulkaiseminen? Se olisi ilmaista, mutta silloin kirjani hukkuisi verkon avaruuteen. Ei, halusin kädessä pidettävän kirjan, jossa olisi karheat paperisivut.

*

Viimein, kun kevät jo oli pitkällä, yhdessä hylkäyskirjeessä vinkattiin, että eräs tietty pienkustantaja saattaisi olla kiinnostunut kirjoittamastani ”psykologisesti kipeästä perhesuhteiden kuvauksesta” ja mainittiin esimerkkinä muutamia tämän kustantajan kirjoja, jotka olivat edenneet palkintoehdokkuuksiin asti.

Suosituksesta rohkaistuneena päätin soittaa kustantajalle. Enhän häviäisi mitään. Ehkä puhelimessa olisi helpompi kertoa, mitä olin tarjoamassa. Näin kävi. Minä suorastaan purkauduin aluksi kireältä, mutta sittemmin ystävälliseltä kuulostaneelle naiselle, kustantamon perustajalle. Puhelun päätteeksi hän pyysi lähettämään tekstinäytteen sähköpostin liitetiedostona. Lähetin kymmenkunta sivua käsikirjoituksen alusta.  Pian hän pyysi lähettämään koko käsikirjoituksen. Hän ilmeisesti piti lukemastaan, sillä viime vuoden toukokuussa minusta tuli pienkustantamon kirjailija. Olin helpottunut. Viidentoista hylkäyskirjeen (tai vaikenemisen) jälkeen kuudestoista kustantaja kiinnostui, ja se riitti.

Ennen kustannussopimuksen allekirjoittamista sain kustantajaltani käsikirjoituksen korjattavaksi. Hän oli lyijykynällä merkinnyt ehdotuksiaan, joista hyväksyin suurimman osan. Näin tuli vältetyksi joukko kielellisiä, tyylillisiä, rakenteellisia ja sisällöllisiä kömmähdyksiä. Keskustelimme myös kirjan nimestä. Alkuperäinen nimi, Veljeni palaa, ei säilynyt, kun pohdimme vaihtoehtoja, mutta lopulta olin tyytyväinen uuteen nimeen.

Koska kustantamo ei sijainnut pääkaupunkiseudulla, asioimme lähinnä sähköpostitse ja puhelimitse. Tapasin kustantajani kyllä pari kertaa, kun hän oli käymässä Helsingissä. Ensimmäisellä kerralla allekirjoitimme kustannussopimuksen, toisella kertaa sain oikovedoksen korjauslukua varten. Oli ihmeellistä nähdä oma teksti kirjan sivuiksi taitettuna. Se oli heti vakavampaa, lopullisempaa, ammattilaisempaa kuin käsikirjoituksen lukeminen. Nyt aloin tuntea itseni kirjailijaksi. Luin oikovedoksen tarkkaan ja merkitsin muutaman löytämäni lyöntivirheen ja virheellisen tavutuksen sekä joitakin vääränlaisia kappaleen sisennyksiä.. Kaikki se, mikä nyt jäisi huomaamatta, loistaisi kirjassa painovirheinä. 

Jatkuu noin viikon kuluttua.