Hannu Simpura suuresta kärsimyksestä ja novellin näkemisestä

By Timo Montonen toukokuu 2, 2013 – 9:50 am in haastattelut, kirjoittaminen

Kirjoita novelli vaihe vaiheelta -kurssin opiskelija kysyy opettajaltaan.

Pohdiskelit Juho-Pekan kanssa tuota kärsimysteemaa. Siihen liittyen, aasinsiltaa kulkien kysyn pari juttua, joita olen pohtinut:

Sanotaan, että suuri kärsimys ja vain se, tuottaa suurta taidetta (myös proosaa) – oletko ollenkaan tuota mieltä?

Jyväskylän yliopiston kirjoittajille opetetaan (kurssin sisällysluettelo), sanatarkasti: “Älä näe novellissa mitään muuta kuin siinä on.” Mitä tuo tarkoittanee? Mehän olemme oppineet näkemään pinnan alle ja syntyihin syviinkin? – Arja

 

Niin, kysymyksesi ovat taas paitsi upeita myös toivottoman vaikeita, joskin jälleen hedelmällisen jännittävällä tavalla. Ne ovat yhtäältä kuin triviaaleja, koska on ilmeistä, että tiedämme oikeat vastaukset: ”Eräässä mielessä kyllä, toisessa mielessä ei”. Mutta toisaalta oikeiden vastausten verbalisointi edes suurin piirtein käyvään suuntaan on ylen hankalaa.  Niinpä tyydyn vain järjestelemään vastauksen pintaa, en yhtään mitään muuta.

 

1) Suuri kärsimys taiteen tuottajana tai välttämättömänä edellytyksenä.

Lähtökohtaisesti uskon, ettei erinomaisen proosan kirjoittamiseen liity kaikille sellaista kirjoittaville prosaisteille yhteistä kohtaloa, kokemusta tai usein esillä olevaa tunnetilaa, vaikka luultavasti kullekin jokin erityinen sellainen liittyisikin. Suurten taideteosten tekijöiden henkilötaustaa tutkittaessa tuskin paljastuu niiden samankaltainen elämän, kokemisen tai tuntemisen tausta. Iso merkitys asiassa lienee aina ollut elämäkerturien tai harrastelijoitten tarpeella tehdä suuret taideteokset tai niiden tekijät ymmärrettäviksi näkemällä jotkin toiset, helpommin havaittavat tai ymmärrettävät seikat niiden merkkeinä, siis samaan tapaan kuin oletetaan, että ihmisen älykkyys näkyy kallon muodosta tai luovuus käden viivoista. Siinä hengessä lienee liioiteltu yksiä huomiota herättäneitä seikkoja tai tapauksia, ja toisenlaiset on vastaavasti jätetty huomiotta.

Kärsimystä on perin monta lajia ja kullakin yksilöllä lienee omansa sekä sen ilmaisemisen ja korostamisen tai väheksymisen tapa. Aleksis Kiven ja Volter Kilven mahdolliset kärsimykset vaikuttanevat riittävän erilaisilta. Jos heidän ”suuri kärsimyksensä” asetetaan yhden otsakkeen alle, voidaan suurin piirtein enemmistö kirjailijoista niputtaa suuriksi kärsijöiksi – joten se siitä. Toisaalta esimerkiksi Kiven (jota ehkä pidetään Kilpeä kärsineempänä) kärsimyksiin rinnastunee hänen elämässään myös tavaton huumori ja iloisuus. Oliko hän siis kärsijä, joka nauroi, vai nauraja, joka kärsi? Apeana, murheellisena, vakavana tai synkkänä pidetty kirjailija taitaa aika yleisesti olla arjessaan aikamoinen humoristi ja leikinlaskija.

Suurta proosaa kirjoitetaan kirjoittamalla suurta proosaa. Kirjoittajan on yletyttävä suureen proosaan, jota luonnehditaan kuvaamalla sen retorisia etevyyksiä. Siltä kannalta voimme kysyä, mitä suuren proosan kirjoittaminen edellyttää itse kirjoittamiselta, siis erotuksena sen taustasta. Huomaamme joutuvamme puhumaan suuren proosan tuottamisen ehdoista (retoriikasta) erotuksena esimerkiksi heikon proosan tuottamisesta. Kysymme siis, mitä proosalta vaaditaan, jotta se olisi suurta (”Kutsumme suureksi proosaa, jota luonnehtivat seuraavat seikat: …”) – ja mitä edellytetään kirjoittajalta, jotta hänen voidaan sanoa siihen yltäneen (”Ensinnäkin, että hänen teoksissaan ovat läsnä mainitut suurta proosaa luonnehtivat tekijät, ja toiseksi, että hän sellaisen kirjoittajana …”).

Vastatessamme edelliseen kysymykseen huomaamme kenties, että suuri taiteilija pelaa suurta teosta kirjoittaessaan paitsi lähietäisyydeltä loistokasta peliä myös monimutkaisuudessaan kovin vaativaa peliä. Henkilökohtaisen ja elämäkerrallisen pelinsä ohella hän pelaa taitavaa proosan historian huomioon ottavaa retorista peliä, oman aikakautensa edustamisen peliä, tyylilajipeliä, lajityyppipeliä jne. Sekä hänen osaamisensa, tietoisuutensa että persoonallisuutensa on laaja ja syvä.

Kun ajattelemme asiaa tuolta kannalta, alkaa kenties vaikuttaa, että vaikkapa juuri kärsimyksen esiin nostaminen ei ole kovin relevanttia. Kärsimys, ilo tai muu semmoinen tuntuu ehkä haetulta. Ja etenkin, jos kirjoittaa vuosikausia vaativaa teosta, on erityisen epäilyttävää, että jokin tunnetila tai elämäntilanne säilyisi koko kirjoitusajan.

Eli kärsimys sen paremmin kuin mikään muukaan yksittäinen ulkokirjallinen seikka ei vaikuta ainakaan suurten teosten aikaansaamisen riittävältä ehdolta, vaikka välttämätöntä olisikin jonkin semmoisen läsnäolo.

Mutta tietenkin toisaalta totta toinen puoli: voimakkaat tunteet ja kokemukset ja vastaavasti elämän radikaali muutos saattavat tietenkin tehdä jo entuudestaan suureen taiteeseen kykenevän ymmärtämään sellaista, mitä hän ei muutoin ymmärtäisi ja sen mukaisesti tehdä hänet keskittyneemmäksi, päättäväisemmäksi jne. ja vaikkapa siksi, että muutokseen liittyy tunto siitä, että päivät ovat luetut, tai tunto kaiken oman tekemisen kohtalokkuudesta. Suuret taiteilijat lienevät olennaisessa merkityksessä ”taikauskoisia”, ja ehkä juuri siinä merkityksessä, että he näkevät etenkin omassa elämässään kaiken liittyvän yhteen, siis oman elämänsä yhtenäisenä kohtalona. He ehkä ovat eräänlaisia freskontekijöitä.

Esimerkiksi Leonardon kuuluisa lapsuusmuisto hänen itsensä kuvaamana:

”Varhaisimmassa lapsuusmuistossasi minusta tuntuu, että makasin kehdossani kun luokseni lennähti haukka. Se istui leualleni, raotti suutani pyrstöllään ja kutitteli huuliani pyrstösulillaan.”

Leonardon sivuhuomautus: ”Uskoakseni se on kohtaloni.” Ja sen mukaisesti Leonardo kertoo, että vaikkapa hänen halunsa lintujen lennon ongelmaan perehtymiseen oli kohtalon määräämää.

Leonardon kohdalla voinee nostaa esiin kolme perusseikkaa suuren taiteilijan suhtautumisesta eteensä avautuviin näkymiin:

(a) Ensinnäkin hän kohdistaa huomionsa seikkoihin, jotka ovat hänelle henkilökohtaisesti merkityksellisiä tai siis jopa kohtalokkaan tuntuisia,

(b) toiseksi hän kohdistaa huomionsa seikkoihin, jotka ovat hänelle tietyntyyppisenä taiteilijana merkityksellisiä, ja

(c) kolmanneksi hän kohdistaa huomionsa seikkoihin, jotka ovat hänen tekeillä olevalle teokselleen merkityksellisiä.

Kääntäen voi olettaa, että hänen valmiista teoksestaan löytää jälkiä kyseisistä näkymistä ja niiden tarkastelemisen tavasta.

Niin, mitä peliä esimerkiksi Leonardo siis pelaa tehdessään taidetta? Ehkä hänen pelaamisiaan voidaan luonnehtia seuraavasti:

(1) Hän pelaa yksityishenkilöpeliä, jonka sijasta hän voisi pelata vaikkapa isänsä peliä. Hän on oma yksilönsä Leonardo, ei esimerkiksi isänsä Piero.

(2) Hän pelaa aikakausipeliä, joka on renessanssipeli ja jonka sijasta hän voisi pelata vaikkapa gotiikkapeliä. Hän kuuluu ulkoisesti ja sisäisesti renessanssiin, ja myös paljossa tietää sen.

(3) Hän pelaa taiteilijapeliä, jonka sijasta hän voisi pelata vaikkapa kirkonmiehen peliä. Hän on muun ohella taidemaalari eikä esimerkiksi pappi.

(4) Hän pelaa yksittäisen maalauksen tekijäpeliä, jonka sijasta hän voisi pelata jonkin toisen maalauksensa peliä.  Hän maalaa Anna itse kolmantena -taulua, jonka sijasta hän voisi maalata vaikkapa Pyhä Hieronymus -taulua.

(5) Hän pelaa yksittäisen maalauksen osan tekijäpeliä, jonka sijasta hän voisi pelata saman maalauksen toisen osan tekijäpeliä. Hän maalaa Anna itse kolmantena -taulun osan muodostavaa karitsaa, jonka sijasta hän voisi maalata vaikkapa saman maalauksen kohtaa, jossa ratkotaan Annan ja Marian identiteettiä.

Eli kun Leonardo maalaa vaikkapa kyseisen maalauksen Anna itse kolmantena karitsaa tai naisia, hän ilmeisestikin pelaa monimutkaista ja monitasoista peliä.

Kääntäen voi kai sanoa, että kun Leonardo katselee näkymää, jossa on karitsa tai nainen, hän voi liittää sen osaksi peliä, jonka tarkoituksena on saada valmiiksi maalaus Anna itse kolmantena.

Hänellä on silloin siis käynnissä Anna itse kolmantena -peli, jonka siirtoja hän tarkastelee.  Tai: hän käsittelee karitsaa tai naista mahdollisina kyseisen maalauksen osina. Hän tarkastelee niitä sen maalauksen tekijänä, siis siihen liittyvästä pelaamisestaan käsin.

Ehkä kohtalokkaaksikin vaistottu tunto, että etenkin omassa elämässä on kyse muusta kuin siitä, mistä siinä normaalisti on tai uskotaan olevan kysymys, toki voi aiheuttaa kokemuksen tärkeän ”takana olemisesta” ja sikäli ehkä luoda luonnostaan proosassakin tarpeellista monitasoisuutta.

Mutta kärsimykseenhän ei sinällään mitään tuollaista liity. Se saattaa yksinomaan lamauttaa, joten sen ohella tarvittaisiin myös jotakin muuta – tieto siitä, mistä kärsimyksessä on kysymys, millainen on kärsivän ihmisen velvollisuus tms.

Vastaavasti tuo hyödyllinen tai tarpeellinen ”taustan kokeminen” voi kehittyä paljosta muustakin kuin kärsimyksestä, esimerkiksi rakkaudesta, uskoon tulemisesta, katkeruudesta – tai Leonardon tapaan lintujohtomotiivin kaltaisesti ilmenevästä uskosta kohtaloon.  Niille kaikille lienee leimallista, että ne yhtäältä auttavat ihmistä kokoamaan itsensä ja jaksamaan, koska rakkauden, uskon tai katkeruuden tehtävä on niin suuri, ja että ne toisaalta tarjoavat laajoja merkityksiä maailman tapahtumille ja ihmiskohtaloille, ne siis auttavat taiteilijaa liittämään maailmalliset seikat osaksi suurta freskoa; näkemään ihmiset suuren kohtalonnäytelmän roolinhaltijoina. Esimerkiksi Raamatun kirjoittajia siivitti käsitys, että kaikki ihmiset ovat osallisia paitsi ihmiskunnan historiassa myös taivaallisessa pelastusnäytelmässä.

Yksi minimuotoinen ilmaus samasta on uho ”Minä vielä näytän teille!”, joka useinkin kannustanee nokkiinsa saanutta eli siinä mielessä kärsivää tekijää ottamaan kaikki irti itsestä. Mutta jos ei ole eikä tule paljon irti otettavaa, ei seurauksena tietenkään ole mikään erityisen merkittävä. Sama toki koskee kärsimyksen, rakkauden ja muun vastaavan roolia. Useimmitenhan niin kärsivästä kuin rakastuneestakin tulee lähinnä huomattavan itsekritiikitön pölvästi, mies esimerkiksi puhkeaa ensi kertaa elämässään kammottavien rakkaudenkirjeitten sepittelijäksi tai sietämättömästi lurittelevaksi lemmenlyyrikoksi.

Kääntäen tekee mieli olettaa, että suuri taiteilija yleensä tietää, mitä hän taitojensa ja lahjakkuutensa ohella tarvitsee, ja osaa tahtoa myös sitä, siis jopa tietynlaista kohtaloa  – ja toisaalta, jollei tahtomaansa saa, tekee hommansa siitä riippumatta, ehkä entistä tyytymättömämpänä vajavaisuudestaan (”Hyvä on, kärsin sitten vajavaisuudestani, kun ei sen komeampaa kärsittävää löydy” tai ”Olkoon sitten vajavaisuuteni kohtaloni”.)

Vastasin siis ensimmäiseen kysymyksesi tyyliin ”avaudunpa asiassa umpisolmuun”.

 

2) ”Älä näe novellissa mitään muuta kuin siinä on.”

a) Lähtökohtana on toki, pitääkö tuo ja sen tarkoittama paikkaansa vai ei, riippumatta kokonaan siitä, kuka sen sanoo. Esimerkiksi voi vallan mainiosti käydä, että ”Jyväskylän yliopiston” (eli jonkun sen palkkalistoilla olevan henkilön) kanta asiaan on paitsi pitkän ja huolellisen pedagogisen harkinnan tulos, myös täysin virheellinen.

b) Neuvo tarkoittaa hieman eri asioita siitä riippuen, onko lukemisen kohteena oma vai toisen novelli.

c) Kolmanneksi on toki olennaista kysyä, mitä ohjeen on oikeastaan määrä tarkalleen ottaen sanoa, ja siihen liittyen, mitä novellissa sitten oletetaan olevan nähtävänä.  Tarkoitetaanko esimerkiksi ohjetta ”Älä liitä novelliin sitä lukiessasi sellaista tekstiä, mitä siinä ei ole”, vai jotakin laajempaa? Mitä kaikkea nähtävissä olevaa ”novellin” on määrä kattaa – vainko tekstin vai myös sen luontevan tulkinnan? Entäpä novellin suhteen muihin novelleihin? ”Näen Matin novellista, että se on ihan samanlainen kuin Maijan novelli.”

Jos novellissa on vaikkapa lause ”Matolla on ksisa”, niin ilmeisesti lukija ajattelee, että novellissa on kirjoitusvirhe ja lukee lauseen lauseeksi ”Matolla on kissa.” Hän siis näkee, mitä novellissa on, ja sitten uskoo tietävänsä, mitä siinä ei ole mutta pitäisi olla, ja lukee kohdan kirjoittajan ilmeisen tarkoituksen mukaisesti.  Hän näkee muutakin kuin sen, mitä novellissa pelkkänä tekstinä on.

Vastaavasti jos novelli on vahvasti metaforinen tai allegorinen, niin metaforat ja allegoriat luetaan auki, niiden tulkinta on tavallaan novellissa, lähtökohtaisesti. Metafora on ikään kuin lukuohje ohittaa tai ylittää metaforisen ilmauksen nimellismerkitys. Jos novelli alkaa lauseella ”Mieheni on sika”, emme lue emmekä saakaan lukea sitä niin, että nainen elää kippurahäntäisen sorkkaeläimen kanssa – vaikka jatko toki voikin aiheuttaa meissä yllätyksen osoittamalla, että päähenkilö on toden totta omituinen eläimenlempijä.

Koko novelli voi olla allegorinen, eli sillä on ensimmäiseksi nähtävissä oleva pintansa, joka toimii sellaisenaan ymmärrettävästi, mutta jonka sen lisäksi tulkitsemme merkitsevän jotakin aivan muutakin. Sanomme, että kuvatulla tavalla tapahtui, ja se merkitsi jotakin hieman muuta. Se on taiteen perusperiaatteita. Taiteen kieli on toinen kuin tieteen tai dokumentin.

Mutta lainaamasi ohje on perustaltaan toki terve ja järkevä. Edellähän sanoin, että novellissa on metaforisuutta ja allegorisuutta, ja tarkoituksenmukaista toki on, että sen metaforisuus ja allegorisuus on ”julkista”: että se on periaatteessa jokaisen riittävässä määrin luettavissa, tarvitsematta pyytää tulkinta-apua kirjoittajalta. Siis samaan tapaan kuin hyvässä arvoituksessa: arvoituksen kielellinen ulkoasu on monitulkintainen mutta niin, että kekseliäs kuulija tai lukija pystyy arvaamaan kätketyn merkityksen. ”Edestä kuin erä, keskeltä kuin kerä, perästä kuin petkeleen terä – mikä se on?” oli joskus helppoa kauraa monille: se on (esimerkiksi) harakka. Nykynuori taas kokee sen lähinnä henkisenä kiusantekona. Oikea vastaus ei kuitenkaan ole: se ei ole mikään muu kuin arvoituksen nimellismerkitys eräkeräpetkele.

Novellissakin ”on nähtävänä” useinkin yhtä aikaa monta, tai ainakin kaksi. Niinpä ”näe, mitä novellissa on” ei tarkoita kehotusta nähdä vain yksi novellin taso.

Novellin ”näkemiseen” voi kuulua myös, että nähdään sen suhde ulkopuolellaan olevaan. Esimerkiksi vaikkapa se, että tarkasteltava novelli on jo ennestään kirjoitettu, se on siis plagiaatti. Tai nähdään sen kuuluvaan tyylilajiin tai lajityyppiin, joka on esimerkiksi aikansa elänyt tai vaikkapa liian paljon harrastettu.

Ajatellaanpa, että novellin alku kuuluu: ”Kissa on matolla. Matto ei ole märkä. Kissa on kuivalla matolla.” Novellin näkeminen ei ole vain siinä, että noteerataan kyseiset lauseet, vaan myös siinä, että nähdään jotakin lauseiden suhteesta käsillä oleviin lausemahdollisuuksiin. Sen kautta ehkä nähdään, mitä novellissa on liikaa (olla-verbejä esimerkiksi) tai mitä novellista puuttuu (esimerkiksi fokalisaation rikkautta).

Mikäli suurin osa harjaantumattomien kirjoittajien novelleista alkaisi noilla kolmella lauseella, olisi toki hyvä nähdä myös se. Vain yhtä novellia katsomalla sitä ei siis näe. Novellin luonteen nähdäkseen ei riitä nähdä vain sen sisäpuoli tai sisäpuolelle, vaan on nähtävä myös novellin ulkopuoli tai sen ulkopuolelle. Jos sanomme, että novellin tekstin on hyvä toimia kuin varsinaisen asiansa allegoria, niin tekstiä asiaansa verratessa olisi suotuisaa nähdä, puuttuuko tekstistä jotakin voidakseen toimia haluttuna allegoriana, tai onko siinä jotakin liikaa, jonka kautta se on muutakin kuin kyseinen asia.

Sanoin siis edellä jotakin pulmallisuudesta, joka liittyy siihen, mitä novellissa sitten mahtaakaan olla nähtävissä, ja riittääkö nähdä kapeasti vain se.

Oman novellin kirjoittamisen ja lukemisen kohdalla tulee olla erityisen varovainen, kuten olen toistuvasti kurssillamme jankuttanut. Samalla paljastuu, että mainittu ohje on kirjoittajan nyrkkisääntönä osuva. Se kai lähinnä tarkoittaisi, että omaa novellia lukiessa ja tulkitessa on varottava vetoamasta sellaiseen, joka ei ole kenen hyvänsä lukijan saavutettavissa, eli omaakin novellia tulisi pystyä lukemaan, myös sen monitasoisuuden kohdalla, ”julkisen lukutavan mukaan”.

 

Paha kyllä en nyt ehdi tuota pidemmälle.

 

Hannu Simpura: ”Kirjoittajalle paljastetaan epäilyn ja toivon mahdollisuuksia”

By Timo Montonen huhtikuu 30, 2013 – 1:21 pm in haastattelut, kirjoittajakoulutus, kirjoittaminen

Kirjoita novelli vaihe vaiheelta -verkkokurssin opiskelijat haastattelevat opettajaansa.

 

Ilmestyykö Kirjoita novelli vaihe vaiheelta joskus kirjana? Ja oletko kirjoittamassa nyt jotain teosta tällä hetkellä tai onko suunnitelmissa kirjoittaa jotakin myöhemmin?

Olet taitava sananikkari ja meidän arvostelut – siis tekstisi, palaute meille etc. – on ollut yhtä musiikkia korville, niin hienoja lauseita, että toivoisin lisää… – Anna-Marja

Timon kanssa oli toissa vuonna – kun aloittelin ensimmäistä kurssia – puhetta kurssin sähkökirjana julkaisemisesta, mutta hanke hautautui.

Yhtenä hommanani muiden kirjallisten projektieni ohella tähtäilen laajaan ja kovinkin kunnianhimoiseen romaaninkaltaiseen oppaaseen, johon sisällytän kaiken tietoni, taitoni ja kokemukseni, mutta sen valmiiksi saattaminen vaatisi enimmästä opetuksesta vapautumista, mikä ei ole minulle taloudellisesti nykyään näköjään mahdollista (eli minun on yhä haalittava tappava määrä opetusta tullakseni toimeen). Mutta toki pinnistelen ja sen ehtiessäni ilman muuta teen.

 

Onko tämän novellikurssin yhtenä tavoitteena kunnianhimoinen julkaisukynnyksen ylittäminen? Rivien väleistä voi lukea sen toisaalta olevan. Jos kurssin tarkoitus taas on puhtaasti tuottaa mielihyvää taiteen tekemisestä ja sen pohdiskelusta, miten sen voisi tuoda kurssiesittelyssä selvemmin esiin?

Ajattelen sitä, että on turha ajatella tai tuoda esiin julkaisemisen tänä päivänä olevan mahdollista, ellei kirjailija sitoudu täysipainoisesti tekstiensä markkinointiin – ja niitä taitoja ei opeteta tällä kurssilla.

Vielä: Opetetaanko markkinointiin ja julkaisemiseen liittyviä asioita muilla kirjoittajakursseilla vai kirjoitetaanko pöytälaatikkoon? Kirjailijathan ovat teksteineen tämän päivän tuotteita, siinä missä artistit. – Arja

Kysymys julkaisukynnyksen ylittämisestä kietoutuu niin monimutkaisesti kysymykseen novellin etevyydestä, etten ole ottanut sitä tarkasteluun. Olen ajatellut kurssini hyödylliseksi kirjoittajalle, joka aikaansa ja tarmoaan uhraten pyrkii kehittymään novellistina, olkoon sen seikan kohtalona hänen elämässään mikä hyvänsä. Tahdon tarjota hänelle edistyksen eväitä sekä hänen lukijanaan että retoristen mahdollisuuksien tulkkina. Määrätietoinen tarjouksiin tarttuminen ei välttämättä herätä mielihyvää, mikä on kirjoittajan kannalta ehkä valitettavaa muttei opetuksen kannalta kaikkein olennaisinta.

Toki edistynyt kirjoittaja lienee keskimäärin suotuisammassa tilanteessa julkaisukynnyksen suhteen kuin edistymätön.

Esimerkiksi Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun kustannustoimittajaopettajat valottavat luennoillaan asiaa mainitsemaltasi kannalta.

[Palmenian kirjoittajakoulutuksen Proosan ja runon käsikirjoitushautomossa on julkaiseminen esillä, kurssilla on vierailevana opettajana kustannuspäällikkö Maria Säntti Minerva Kustannuksesta. Palmenian kirjoittajakoulutus on myös järjestänyt lähiopetuksena luennon kustannusmaailman murroksesta ja kirja-agentin roolista kirjallisella kentällä. – Timo Montonen]

 

Mistä tietää, että alkaa novellistina olla hyvätasoinen kirjoittaja? – Anneli

Lainaan ensin kurssiaineistostani huolimattomasti kolmea kohtaa, joilla voinen taustoittaa ja kehystää hankalaa kysymystäsi ja siihen vastaamista, jonka toki jätän viitteelliseksi:

1) Novelli omaksutaan omin avuin tai toisen avustuksella. Novellin lukijana voi olla tekstin kirjoittaja, yleislukija tai tutkiva lukija. Kukin lukija tuottaa samasta novellista erilaisen tuloksen.

Lukeminen on neutraalia (julkista, alitulkitsevaa), ylitulkitsevaa tai erittelevää.

Neutraalissa eli julkisessa lukemisessa pyritään lukemaan novelli turvautumatta tietoon, joka ei ole peräisin itse tekstistä. Sellainen lukeminen on alitulkitsevaa, uskollista tekstille, tekstiin rajoittuvaa.

Ylitulkitsevassa lukemisessa tukeudutaan tekstin ulkopuoliseen tietoon, esimerkiksi novellin syntyhistorian tai kirjoittajan tarkoitusperien tuntemiseen. Ylitulkitseva lukeminen on uskotonta tekstille, tekstiin rajoittumatonta.

Oman novellin lukeminen on väistämättä ylitulkitsevaa, koska tunnemme etukäteen novellimme syntyhistoriasta ja tarkoitusperistä liikaa. Tiedämme etukäteen, mitä tekstin on määrä kertoa, joten emme tarvitse sen tietämiseen tekstin apua kuin viitteellisesti. Kirjoittamisessa edistymisen ytimiä näyttääkin olevan, että tutustutaan ulkopuolisena omaan tekstiin eli osataan lukea sitä julkisesti. Vasta sitten on käsissä avoin kirjoitus, johon luovuuttaan, taitoaan ja tietämystään (joiden määrä on yleensä kullakin verraton) voi kohdentaa.

Erittelevässä lukutavassa tukeudutaan novellianalyysin keinoihin.

Novellia luettaessa se avautuu lukijan mielessä tavalla tai toisella, toisinaan ilmeisen oikein, toisinaan kaiketi väärin. Lukija voi kiinnittää huomionsa siihen, mitä novellissa on, mitä siinä on liikaa, mitä siinä ei ole ja mitä siitä puuttuu.

2) Kirjoittajaopetuksen ytimiä siis lienee toive, että kirjoittaja näkisi kunnollisesti oman kirjoituksensa ja ylisummaan kirjoittamisensa todellisen (julkisen) luonteen. Harmikseni havaitsen yhä uudelleen, kuinka harjaantumattoman kirjoittajan teksti ei ollenkaan vastaa hänen sitä koskevaa uskoaan, toivoaan tai ihannettaan. Hänen kirjoituksensa on toisenlainen kuin hän uskoo, toivoo tai haluaa sen olevan.

Niinpä mikäli kirjoittaja tuntee kirjoittamisen mahdollisuuksia, hän kenties väärin otaksuu, että mahdollisuudet ovat jo käytössä hänen novellissaan. Tarkistaessaan vaikkapa päähenkilönsä henkilökuvaa hän pitää sitä ihanteensa mukaisesti täyteläisenä – mutta jospa hän erehtyy? Hän ei kuitenkaan näe syytä enää puuttua siihen. Mikäli hän törmäisi yhtäläiseen henkilöhahmoon toisen kirjoittamassa, hän havaitsisi kyllä sen vajavaisuudet.

Jos kirjoittajalla on virheellinen käsitys novellistaan, häneltä puuttuu kosketuskohtia siihen. Työskennellessään kirjallisesti hän ei työskentelekään sen tekstuaalisen toteutuksen kanssa, vaan vaikkapa sitä koskevien ajatustensa parissa.

Kun kokenut lukija avaa eritellen kirjoittajan tekstin, kirjoittaja näkee sen uudessa valossa ja se useinkin vaikuttaa hänestä aiempaa kehnommalta. Ehkä hän koettaa puolustaa sitä viittaamalla aikeisiinsa ja kirjoituksensa taustaan, joiden hän toivoo tukevan tekstiä, tekevän siitä toiveittensa kaltaisen.

Oman tekstin irrottaminen sitä koskevista katteettomista toiveista ja aikeista on kirjallisen kehittymisen olennainen askel.

3) Kenen ja kuinka monen mielestä oma novelli tulee yltää kehuttavaksi? Miksei riitä, että kirjoittaja itse pitää siitä? Jos riittää, mitä ajankohtaa pitämyk­sessään hänen tulee tarkastella: hetkeäkö, jolloin ulkopuolinen ei ole kritikoinut eikä esittänyt kirjallisia mahdollisuuksia, vai kritiikin ja mahdollisuuksien esittämisen jälkeen? Entä jos havaitaan, ettei kirjoittaja kehukaan novelliaan, vaan käsitystään siitä? Ehkä sanon: totta, hänen kuvaamansa kaltaista tekstiä sietäisi kehua, mutta meillä ei ole käsillä sitä, vaan novelli, joka ei vastaa hänen kehumaansa.

Entä eikö hyväksi riitä, että kirjoitustapa huomataan luontaiseksi? Ehkä kirjoittaja sanookin: Kannusta ja ohjaa minua omassa kirjoitustavassani. Hän tahtoo kehittyä siinä, minkä kokee kirjoittaessaan itselleen luontaiseksi. Mutta kun hän antaa minun lukea novellinsa, niin minkä toteankaan hänen omakseen tai hänelle luontaiseksi? Virheetkö ja tavanomaisuuden, jotka paistavat silmääni? Senkö vain, mikä hänellä aloitushetkellä yltää hyvään? Puhukaamme omasta kirjoitustavasta ja luontaisuudesta vasta, kun on kuljettu kirjoittajan pitkä tie, jonka kuluessa käsitys luontaisesta muuttuu useasti.

Kirjoittajaopetukseen pyrkiminen tarkoittanee, ettei kirjoittajalle riitä hänen oma käsityk­sensä, vaan hän astuu vapaaehtoisesti arviointijärjestelmään, jolle pitkälti myöntyy. Mutta toisinaan hän tahtoo jo valmistuneelle käsitykselleen vain vahvistuksen eikä vaikuta alttiilta etenijältä.

Miksen ohjaisi kirjoittajaa hänen haluamaansa? Miksi kontrolloin hänen kirjoittamistaan? Ehkä lopultakin tuen häntä juuri siinä, minne hän haluaa, mutta en siinä, minne hän haluaa heti aluksi. En häntä hänen halujensa kehittymättömyydessä tai ristiriitaisuudessa enkä siinä, miten hän uskoo sinne pääsevänsä. Ehkä yhtäältä tuen häntä hänen pyrinnöissään, huomattakoon ne miksi hyvänsä. Mutta ehkä vertaan pyrintöjä kaiketi kiintoisampiin ja kerron ehdot sille, kuinka hän pääsee haluamaansa.

Kehutuksi tullakseen ei kirjoituksen tarvitse yltää eteväksi joka suhteessa. Kenties riittää, että se havaitaan mainioksi joissakin piirteissään, tai kelvoksi siksi, että se huokuu eri suhteissa riittävästi hyvää. Tai, kuten ihmistä rakastavasti sanotaan, se nähdään tulokseksi kirjoittajan voimien huomattavasta uhraamisesta. Opetuskäytäntö soveltaa oppilaisiin riittävien ja kohtuullisten ihanteitten ja saavutusten periaatetta.

Toivonkin kirjoittajan ymmärtävän, että opetus on taktista: hänelle paljastetaan epäilyn ja toivon mahdollisuuksia. Opetuksen tarkoituksena ei ole, että kirjoittaja talutetaan kirjoituksineen maaliin – silloin ei tiedetä, osaisiko hän tehdä seuraavan kirjoituksensa kanssa saman matkan – vaan yhtäältä kerrotaan, millaista oppilaan kirjoittaminen julkisesti ja eritellen tarkasteltuna on, ja toisaalta esitellään kirjoittamisen mahdollisuuksia ja menettelytapoja, joihin kannattanee taktisista syistä useinkin pyrkiä, jotta jotakin paljastuisi. Vastaus kysymykseen Kuinka saan tämän kirjoituksen julkaisukuntoon? ei yleensä ole opetuksessa keskeisenä aikeena.

Opettaminen ei ole hyvän kirjoittamisen määrittelemistä, vaikka siihenkin tukeudutaan. Opettaminen on siinä, että yksittäisissä tapauksissa pystytään edistymään niin, että kaikki osalliset kokevat sen edistymiseksi. Opettamiseen kuuluu rohkeus tunnistaa pulmia, joita ei ole tahdottu, vaikka onkin tahdottu sitä, mikä aiheuttaa pulmat. Opetuksen kuluessa kerrotaan, että vaikka tarkastelun kohteena olevan tekstin menettelytapa ei ole periaatteessa väärä – koska mikään ei ehkä ole – sen sovellus aiheuttaa pulmia, joista ei pidetä. Siksi kannattaa valita pulmista pääsemiseksi menettelytapa, jota ei kannateta yleisesti, kaikkien pulmien kohdalla.

Taktinen oppi opettaa menettelemään yksittäistapauksissa.

Niin, tieto oman novellin etevyydestä on ilman muuta usean lukon takana, siksi siitä on niin työläs päästä selville. Siihen, että novellista sitä itse lukiessa kehkeytyy suotuisa vaikutelma, ei parane paljoakaan panostaa. Opettajana toki näen tavan takaa, kuinka ohimenevää innostus omasta tekstistä on, kun tekstin näkemisen ja kirjoittamisen taito karttuu.

Tulisi tietää oman novellin julkinen identiteetti, jotta ymmärtää, mihin lopultakin oma tai toisen arvio kohdistuu.

Tulisi niin ikään osata erottaa omassa ja toisen arvioinnissa se, mikä kohdistuu tekstiin ja mikä se taustana oleviin aikeisiin.

Myös tulisi tuntea tekstin arvioinnin julkisia kriteereitä ja osata erottaa ne tekstin synnyttämistä pitämyksistä. Lienee totta, että novelleja luodaan pidettäviksi, mutta yhtäältä pitämisen saattaa synnyttää usea aivan erilainen seikka, ja toisaalta joudumme pohtimaan mille lukijakunnalle suomme arvioinnissa etusijan.

Jonakin erityisenä ajankohtana yltyvä suuren lukevan yleisön teospalvonta ei vähimminkään tarkoita, että seuraava suuren lukevan yleisön sukupolvi jatkaisi palvontaa. Mutta yhtä epäilyksittä tiedämme, kuinka kunkin ajan asiantuntijaraati rienaa tai ylistää teoksia, jotka jo seuraavan sukupolven vastaava joukko päinvastoin ylistää tai solvaa kelvottomiksi.

Kokoavana ajatuksena kai kumminkin on, että luotamme teoksen arvioinnissa siihen, mikä on pysyvämpää kuin siihen, mikä kukoistaa vain hetken. Siinä hengessähän on kehittynyt jonkinmoinen hyvän novellistiikan kaanon ja sitä kuvaava novellin retoriikan kielioppi. Ne antanevat arvioinneille usein joskaan ei toki aina tukevimman jalansijan.

Kuvaan kuuluu, että arvioija, jonka uskomme tuntevan tuota kielioppia, vaikuttaa luotettavammalta kuin sitä tuntematon, vaikka hänen arviointinsa tuntuisikin toisen arviointia kipeämmältä.

Kysymykseesi vastattaessa jouduttaneen siis pohtimaan seuraavia seikkoja.

  • Kenestä novelli vaikuttaa hyvältä? Itsestäkö, lehden kriitikosta vai opettajasta?
  • Miltä kannalta eli millaisesta lukutavasta käsin novelli vaikuttaa hyvältä?
  • Miltä osin novelli vaikuttaa hyvältä? Yleisvaikutelmaltaanko, joltakin erityiseltä piirteeltään vaiko suhteessa kirjoittajan aiempiin novelleihin, uskottuihin luontumuksiin tai uhrattuun aikaan?
  • Milloin oma novelli tuntuu hyvältä? Uranko alussa kokemattomana vaiko kouliintumisen jälkeen? Vastako opettajan kanssa novellista keskusteltua vaiko peräti raastavan kunnianhimon syövereissä?

 

Liikummeko tällä kurssilla turhan usein kirjallisuustieteellisellä hetteiköllä? Eli pitäisikö ko. tieteen alan metodit ja termit olla ainakin jollakin tavalla hallinnassa. Minulle kirjallisuus tieteenä on jokseenkin vierasta. Ja onko kirjallisuustiede ensinkään mitään tiedettä? – Turja

Meidän ei tarvitse kovinkaan keskustella kirjallisuustieteestä eikä etenkään sitä itse harrastaa, vaan mieluummin puhumme kirjoittamiseen ja teksteihin liittyvästä käsitteistöstä ja teoriasta, joka tosin on osin kirjallisuustieteellisestä keskustelusta peräisin. Sen käsitteistön ja teorian tunteminen eli niihin tutustuminen vaikuttaa tarpeelliselta. Raapaisenkin asiamme pintaa parilla vaivatta mieleemme liukuvalla lauseella.

Kaikkeen taideopetukseen kuuluvat jo varhaisvaiheessa teoriaopinnot, esimerkiksi sellonsoiton opintoihin musiikinteorian alkeet, mutta vain harvoin musiikkitiede. Teoriaopinnot yhtäältä auttavat ymmärtämään ja jäsentämään soittoa ja säveltaidetta ja toisaalta tarjoavat yhteisen kielen, jolla opettaja ja oppilas voivat vaihtaa riittävän tarkasti ajatuksiaan säveltaiteesta ja soittamisesta.

Myös kirjoittamista opiskellessa on yhtäältä hyvä tietää sekä tekstien huononnus- että parannuskeinoja, joista puhuttaessa joudutaan ilmeisen vääjäämättä käsittelemään kirjoittamisen teoriaan eli retoriikkaan kuuluvia seikkoja, ja toisaalta on toki eduksi, että opettajalla ja oppilaalla on yhteinen kieli kaikenlaisista teksteistä puhuttaessa.

Jos keskiössä on vain yleinen halu tuottaa tekstiä vertaisten joukossa, saatetaan oikein mainiosti tulla toimeen sillä, että jotakin kirjoitetaan, todetaan kirjoitetuksi ja sitä yleisin sanoin ylistetään. ”Kylläpäs oli lysti lukea!”, ”Jaksoitpas monta sivua!” tai ”Minäkin tykkään kissoista!” riittävät ehkä täysin, eikä ulkopuolisella ole siihen peliin sanomista.

Vastaavasti kirjoittaja voi toki kirjoittaa loistavan novellin osaamatta erityisemmin sanallistaa tekstinsä runsaita hyveitä tai paheiden välttämisiä. Mutta novellin hyveistä ja paheiden välttelemisistä keskusteleminen toki vaikeutuu, jos käytössä ei ole tekstin luonteen avaamiseen soveltuvia sanoja.

Eli mikäli tahtoo kirjoittaessa kommunikoida kriittisemmän lukijan kanssa, joutunee retoriikan myllyyn. Niin käydessä tekstiä saatetaan pitää osin mukavana, mutta ehkä kokonaisuudessaan kelvottomana vaikkapa hajanaisuuttaan.

On siis esimerkiksi sellainen tekstin hyveisiin kuuluva asia kuin yhtenäisyys, joka rakentuu useista sen alaisista seikoista, joita teoksen yhtenäisyyttä arvioitaessa tarkastellaan. Ne ilmeisesti pitää jotenkin paikantaa ja nimetä.

Silloin huomataan vaikkapa se, että novellissa on henkilöitä, jotka saattavat olla kerronnassa eri asemassa, ja kutsummekin havaintojemme mukaan yhdenlaisessa kerronta-asemassa olevia henkilöitä pää- tai keskushenkilöiksi, toisia sivuhenkilöiksi. Siihen liittyen ehkä käsitämme, että huomattavammassa kerronta-asemassa olevan päähenkilön oleminen päähenkilö tarkoittaa mm. sitä, että kerronta tapahtuu enemmän ja olennaisemmin hänen kuin sivuhenkilöksi kutsutun kautta.

Jos sellainen kerronnallinen tilanne muuttuukin aivan toiseksi esimerkiksi niin, että kerronta arvaamatta alkaakin pääosin tapahtua aiemmin sivuhenkilönä esiintyneen kautta ja sitten seuraa taas samassa asiassa yllättävä toinen muutos, niin se näköjään muistuttaa tosielämän tapahtumaa, jossa sen jälkeen, kun kokous on järjestynyt (yhdistyksen hallituksen roolit on jaettu) ja puheenjohtaja pitänyt puheenvuoron, joku vallan toinen henkilö alkaakin käyttäytyä kuin olisi puheenjohtaja. Se voisi ulkopuolisesta tuntua hauskalta, mutta arvatenkin häiritsisi jo järjestyneen kokouksen kulkua.

Jotta voimme tekstin henkilöpolitiikasta ja sen yhtenäisyydestä puhuessamme käsitellä tuollaisia tilanteita, on eduksi, jos meillä on käsitteet erilaisille kerrontayhdistyksen roolinhaltijoille, siis esimerkiksi pää- ja sivuhenkilön käsitteet. Vastaavasti keskusteluamme tekstin yhtenäisyydestä hyödyttää, jos meillä on sanat sille, että kerronta tapahtuu jonkun kautta.

Edelleen saatamme edetä yhtenäisyyspuheessamme, kun siirrymme tutkailemaan päähenkilön kautta tapahtuvan kerronnan yhtenäisyyttä. Kenties koemme tarvetta sanoa jotakin tavasta, jolla kerronta pysyy asiassaan yhtäältä yleisesti, toisaalta havaintopitoisemmin, ja silloin saatamme tarvita vaikkapa niitä puheen apuneuvoja, joiksi ovat vakiintuneet esimerkiksi teeman, aiheen, johtomotiivin ja motiivin käsitteet.

Niin, kirjoittamisen historiassa on epäilemättä vakiintunut käsitteitä ja teorioita, joiden avulla kyetään erittelemään yhtä hyvin kirjoitusten olemusta, niiden keskinäistä eroavuutta kuin niiden hyveinä ja paheina yleisesti pidettyjä piirteitäkin. Ilmeisesti niiden tunteminen yhtäältä sujuvoittaa kirjoittajan ja hänen ohjaajansa yhteistä tointa ja toisaalta avaa harjaantumattomalle kirjoittajalle näkymiä, joista hän ei tiennyt ja joihin tutustuminen virvoittaa hänen kirjoittajansieluaan.

Haastateltavana Mirjam Lohi: ”Sisäinen kokemus on aina oma ja erityinen”

By Timo Montonen huhtikuu 22, 2013 – 1:00 pm in haastattelut, kirjat, kirjoittajakoulutus, kirjoittaminen

Meneillään on kolmas Kirjoita elämäntarinasi -kurssi, jolla opetat. Mitä mietteitä nämä kurssit päällimmäisenä herättävät sinussa?

Ennen kaikkea iloa ja kiitollisuutta, että saan kuunnella tarinoita elämästä. Lohdullistakin tunteiden jakaminen voi olla. Ja joskus myös pelottavaa: mitä jos palautteeni ymmärretään väärin?

Pahinta olisi jos kurssilaisen kirjoittaminen tyssäisi huonoihin sanavalintoihini. Rohkeasti minun on kuitenkin sanottava kaikki se, mikä tuntuu tarpeelliselta: kannustavalta ja kehittymään auttavalta.

Onko tullut vastaan kahta samanlaista elämäntarinaa?

Ei todellakaan. Vaikka ulkoiset tunnusmerkit (avioituminen, lasten lukumäärä, tutkinnon suorittaminen…) täsmäisivät, niin sisäinen kokemus on aina oma ja erityinen.

Syntyykö verkkokurssilla yhteisöllisyyttä, ryhmään kuulumisen tunnetta? Jos syntyy, niin miten se ilmenee? Miten opiskelijat ilmaisevat sen?

Kyllä syntyy. Ne kurssilaiset, jotka lukevat ja kommentoivat aktiivisesti toistensa tekstejä, synnyttävät yhteisöllisyyttä: minullekin tapahtui näin, minäkin muistan tämän, nyt minäkin uskallan kertoa, kun sinä kerroit…

Minkä ikäiselle elämäntarinan kirjoittaminen sopii? Voiko olla liian nuori tai vanha?

Aivan pienille lapsille sopii ”saduttaminen”. Omien lasteni varhaisimmat sadut on merkitty muistiin, kun he olivat 2-vuotiaita. Saduissa kuuluu usein lapsen oma kokemus. Kouluikäiset lapset ja nuoret voivat tietenkin kirjoittaa myös elämästään. Ehkä varsinaiseen elämäntarinakirjoittamiseen sisältyy kuitenkin ajatus ”kaaresta” – mutta voihan sellainen olla jo murrosikäisellä. Ainakaan liian vanha ei voi olla. Tosin tällaiselle nettikurssille osallistuminen vaatii jonkin verran tietoteknisiä taitoja. Omin päin voi kirjoittaa vaikka käsin.

Mitä muuta haluat sanoa elämäntarinan kirjoittamisesta ja sen opiskelusta?

Kannatan vahvasti kaikenlaista kirjoittamista ja opiskelua! Äskettäisellä aivotutkijoiden luennolla kuulin, että oppiminen synnyttää uusia aivosoluja läpi elämän. Siinä mielessä aivot ovat ihmeellisin elimemme. Muun ruumiin rappeutuessa ne ”huoltamisen” ansiosta voivat kehittyä päinvastaiseen suuntaan – yhä enemmän elpyä ja kukoistaa.

Mitä omalle kirjoittamisellesi kuuluu? Esikoisteoksesi Nuttu ilmestyi 2008. Milloin saamme lukea toisen kirjasi?

Toinen romaanini, Hissimusiikkia, on ollut valmiinpuoleinen jo jonkin aikaa. Sen piti ilmestyä tänä syksynä, mutta kustantamon ruuhkan takia se on siirretty kevääseen 2014.

Kirjailija Joonas Konstig: ”Jokin särö on hyvä lähtökohta aiheeksi”

By Timo Montonen huhtikuu 5, 2013 – 1:58 pm in haastattelut, julkaiseminen, kirjoittajakoulutus, kirjoittaminen, lukeminen

Kirjoita luovasti -verkkokurssin opiskelijat haastattelevat opettajaansa.

 

Kuvitellaan sellainen tapaus, että kurssillesi ilmaantuu henkilö, jolla tuntuu olevan pahoja vaikeuksia ottaa opetusta vastaan. Tämä kuvitteellinen henkilö on paha suustaan ja saattaa viesteillään jopa pikku hiljaa häiritä muiden oppimista. Tällaisella henkilöllä voi olla sellainen käsitys, että luovaan kirjoittamiseen liittyy aivan liian paljon sääntöjä ja valmiiksi annettuja ohjeita. Mitä sanoisit hänelle? – Jaakko

En tiedä mitä tarkalleen ottaen sanoisin/tekisin, mutta ainakin lähtökohtani olisi: Jos hän kerta jo luulee tietävänsä kaiken olennaisen, mitä hän tekee tällä kurssilla?

Sääntöihin ja ohjeisiin kantani on, että ne ovat apuvälineitä, tukipylväitä, jotka voi karsia rakennuksen ympäriltä sitten kun talo pysyy pystyssä itsekin. Säännöt on tunnettava ennen kuin niitä voi rikkoa. Jotkut ohjeet ja raamit ovat myös luovuuden apuvälineitä, eivät vihollisia. Vaikkapa runomitta: antamalla jotkut väljät raamit kaikelle sille loputtomalle mitä voidaan kirjoittaa, runomitta paradoksaalisesti vapauttaa luovuuden ja ruokkii sitä, ei estä sitä. Jos voi kirjoittaa aivan mitä tahansa millä tavalla tahansa, sellainen valinnanvapaus on vaikea muuttaa joksikin mielekkääksi. Kokeile kirjoittaa haiku, ja todennäköisesti koet, että juuri tavujen laskeminen tekee koko puuhasta mielekkään alun perinkin.

 

Pitääkö kirjailijan elää värikästä ja reipasta elämää saadakseen paljon kokemuksia ja tuntemuksia kirjojensa aineistoksi? Tyyliin Hemingway? Alkoholia pitää juoda ja kapakoissa riekkua. Pitäähän? – Jaakko

Värikästä elämää kaipaa markkinointiosasto, ei kirjallisuus. Eli riekkumiset ja skandaalit voivat tehdä hyvää imagolle ja myynnille, mutta kirjoja ne eivät paranna. Valitettavasti nämä usein sekoittuvat, ja ihmiset luulevat, että esillä olevat kirjailijat ovat niitä parhaita, koska he ovat esillä. Vaikka julkkikset ovat esillä juuri siksi, että ovat julkkiksia.

Mutta toinen asia on, että kirjailijassa pitää olla pyöreyttä. Tämä ei tarkoita vyötäröä, vaan uskon kirjailijalle olevan hyväksi se, että kaikki inhimillinen on hänelle tuttua, ja että hän tuntee elämästä muutakin kuin kirjoittajankammion ja sohvan välin. Hän tarvitsee niitä kiteitä, joista oli [kurssin] kolmosjaksolla puhetta, mutta kiteet riittävät: en usko että lääkärinkään tarvitsee kaikkia tauteja sairastaa ja samoin ei kirjailijan tarvitse olla suurseikkailija voidakseen kirjoittaa aktiivisista ihmisistä. Kyseessä on persoonaan käyvä huomio: monipuolinen ihminen, joka ymmärtää monenlaisia kokemuksia ja osaa monenlaisia asioita (renessanssi-ihminen), osaa uskottavammin kuvata myös erilaisia ihmisiä tarinoissaan ja samaistua siihen, mikä näille on tärkeää.

 

Kirjailijan tärkein ominaisuus? Mikä luonteenpiirre tai ominaisuus on yhteistä hyville kirjailijoille? Löytyykö sellaista? – Jaakko

Yksinäisyydensietokyky. Se on karu fakta. Tämä on majakanvartijan jälkeen yksinäisin mahdollinen ammatti.

Toinen on peräänantamattomuus, kuten kenelle tahansa yksityisyrittäjälle. Jos lopetat, ketään ei haittaa. Paitsi toivon mukaan sinua itseäsi. Sieltä on se motivaatio kaivettava.

 

Olen ikäni ollut tavattoman kiinnostunut luontoon ja eräilyyn liittyvistä tarinoista. Haluaisin oppia kirjoittamaan sellaisia ja vielä niin, että ne kiinnostavat myös muita kuin asian harrastajia (miten se tehdään?). Kysyisin Joonakselta, mitä sinulla tulee mieleen hyvästä tarinasta liittyen kyseiseen aihepiiriin? Riittääkö hyvään erätarinaan pelkkä luonnon kuvaaminen, vai onko saatava mukaan jännitettä, erityinen juoni tai ehkä sähäköitä dialogeja? Vai eroaako erätarina edes muista novelleista millään lailla? Oletko lukenut alan kirjallisuutta ja tuleeko mieleen ketään kirjailijaa, josta kannattaisi ottaa oppia? Vai pitäisikö heittäytyä ja etsiä sitkeästi ihan uudenlaista tyyliä? – Miika

Tunnustan, ettei erägenre ole minulle mitenkään erityisen tuttua, vaikka metsästystä harrastankin. Metsästyslehdistä lukemiani erätarinoita usein vaivaa sellainen oletus, että kaikki mitä luonnossa tapahtuu on kiinnostavaa, koska juttu on erälehdessä. Usein onkin, mutta vain siksi, että lukijat ovat eräilijöitä itsekin. Eli tarinat toimivat vain oman porukan parissa eivätkä puhuttele niitä, joille metsästys ei ole jo valmiiksi rakasta. Mielestäni erätarinan paino pitäisi olla jälkimmäisellä sanalla tarina, ja tapahtumapaikka eli miljöö on vain tärkeä lisämauste. Luontoa voisi ajatella tarinan tärkeimpänä sivuhenkilönä. Eli kyllä, juoni, joka muodostaa jännitettä, ehkä kiinnostavia henkilöhahmoja. Ottaisin myös huomioon yleisön: todennäköisesti erätarinoista kiinnostuva yleisö ei kuitenkaan ole sitä porukkaa, joka kaipaa kirjallisuudelta avantgardista kokeilua. Kirjoittajalle olisi hyvä myös lukea tarpeeksi erätarinoita, jotta osaisi välttää niiden kliseitä.

Mieleen tulee vielä vertaus: uskonnollinen kirjallisuus on vaikea laji tehdä niille, jotka eivät ole uskonnollisia. Tuntuu että ei-uskovainen lukija on jätetty niiden ulkopuolelle, vaikka varmasti juuri heitä haluttaisiin lukijoiksi ja uskonnon pariin? Eikö eräkirjallisuuttakin pitäisi tehdä niin, että se kiehtoisi myös ei-uskovaisia, eli niitä jotka eivät luontoa harrasta? Tehtävä on varmasti helpompi kuin uskonnollisen kirjallisuuden parissa, koska kaikilla on kuitenkin jotain kokemusta luonnosta, mutta ei välttämättä jumalasta.

 

Mitä sanoisit kirjoittamisen ja lukemisen terapeuttisuudesta? – Helena

Traumasta kirjoittaminen tuottaa selkeitä, tutkittuja etuja. “Pitkän aikavälin vaikutukset mielialaan ja immuunijärjestelmään ovat molemmat positiivisia”, kiteyttää Robert Trivers tämän juurilukemassani kirjassa Petos ja itsepetos ihmiselämässä.

Olen kirjoittanut päiväkirjaa yläasteelaisesta ja voin kyllä allekirjoittaa ne tutkimustulokset. Auttaa. Luova kirjoittaminen terapiana – en ole varma onko se olennaisesti tehokkaampaa kuin esim. päiväkirjatyylinen kirjoittaminen. Jos/kun toimii, hyvä niin.

Uskon yhtä lailla, että taiteen (niin kirjallisuuden kuin vaikka musiikin, kuvataiteen, jne.) kuluttaminen voi sekin helpottaa. Siltähän se nimittäin tuntuu. Kuuntelee kappaletta, jossa lauletaan “I’m so blue” ja miettii että niinpä olen, wau. Heti tuntuu paremmalta. Jouko Turkalla oli henkilöhahmo, joka juoksi ahdistuneena kirjastoon ja käski virkailijaa: “Antakaa äkkiä jotain!”

Kun vakava kirjailija miettii aiheitaan, ne mielellään liippaavat terapeuttiseen mutta eivät ole terapiaa. Jokin särö, jokin oma pelko tai vihlova ajatus, muisto tai epäilys on hyvä lähtökohta aiheeksi: kirjailijalla on motivaatio tutkia jotain kiinnostavaa, koska se on henkilökohtaista, ja lukija, joka jakaa ihmisyyden kirjailijan kanssa, todennäköisesti pystyy samaistumaan säröön. Mutta korkea kauno ei minusta ole varsinaisesti terapiaa, koska sen tehtävä ei ole saada kirjoittajaansa paremmalle mielelle, vaan tehdä vaikutus lukijaan. Kirjailija ei ole näistä kahdesta se tärkeä, lukija on. Kirjan tarkoitus on olla mahdollisimman hyvä kirja, ei mahdollisimman huojentava teos kirjoittajalleen. Usein kirja voi pelottaa kirjoittajaansa ja saattaa jopa aiheuttaa hänelle enemmän ongelmia kuin selvittää niitä.

Ja lisäksi omista elämävaiheista kirjoittaminen on sikäli helpompaa, että ei tarvitse keksiä niin paljon uutta ja erilaista. Se siis vaatii vähemmän kirjailijantyötä. (Riikka Ala-Harjan Maihinnousu olisi voinut olla parempi kirja, jos se ei kertoisi niin ilmiselvästi hänen omasta erostaan.)

 

Minua on pohdituttanut kirjan kirjoittamisessa se, kuinka paljon on tarpeen tehdä esityötä ja miettiä kirjan rakenteita etukäteen? Vain syntyykö rakenne kirjan kirjoittamisen myötä kuin itsestään? Tämä asia tuli mieleeni, kun luin Sofi Oksasen Puhdistusta. Onko kaiken taustatiedon hyvä olla valmiina jo ennen varsinaista kirjoittamista? Muistelen lukeneeni Anna-Leena Härkösen haastattelua, jossa hän kertoi kulkevansa aina pieni musta vihko mukanaan johon hän kirjoittaa aihioita romaaneihinsa. Jos itse aloittaisin kirjan tekemistä, tuntuu, että valmisteluvaihe voisi olla loputon, eikä varsinaista kirjaa syntyisi koskaan. – Kristiina

Kahta koulukuntaa on: niitä arkkitehtejä, jotka suunnittelevat kaiken, jopa joka luvun sisällön, etukäteen. Sitten he vain kirjoittavat kuin täyttäisivät värityskirjaa.

Sitten on niitä, jotka lähtevät jostain aiheesta tai, usein, henkilöstä, ja katsovat mihin tämä lähtee kirjaa viemään. Kirjoittaminen voi silloin olla palkitsevampaa itselle, koska ei tiedä mihin kaikki johtaa (ja jos ei kirjoittaja tiedä, ei lukijakaan), mutta kokonaisuus saattaa olla holtittomampi. Kirjoittaminen on myös alttiimpaa jäätymiselle, koska ei tiedä mitä pitäisi tapahtua seuraavaksi.

Ehkä on kolmaskin, näiden yhdistelmä, ja se saattaa olla yleisinkin.

Kirjan aiheessa kuten puolison valinnassakin jossain vaiheessa on lukittava vastaus. Sitten ei auta kuin toivoa, että vastaus osoittautuu oikeaksi vaihtoehdoksi.

 

Miten kirjani ovat syntyneet -teoksessa yllättävän monet kirjailijat kertoivat, että heillä on useita kirjoja tekeillä samaan aikaan. Timo Parvela puolestaan kertoi haastattelussa, että hän aloittaa uuden Ella-kirjan aina tammikuussa ja kirjoittamiseen menee kolmisen kuukautta. Yksi homma siis kerrallaan. Joonas, kerroit, että uuden kirjan suunnittelutyö on jo alkanut. Miten pitkään tämä vaihe sinulla kestää, ja kehitteletkö useita teoksia samanaikaisesti? Miten tarkkaan olet aikatauluttanut työsi? – Tuija

Riippuen miten sen laskee, suunnittelutyö on ehkä alkanut jo syksyllä. Silloin sain ensimmäisen idean. Tosin en ole vielä kirjoittanut yhtään oikeaa kohtausta, paljon muistiinpanoja ja ehdotuksia ja hahmotelmia vasta.  Koetan keksiä jotain jännittävää tulokulmaa, että pysyy itselläkin hommat kiinnostavina ja haastavina.

Totuus naisista -romaanin idean sain puolisen vuotta ennen kuin eka romaani Kaikki on sanottu meni painoon. Sen idea taas oli vireillä jo ennen kuin esikoiskirjan kustannussopimusta edes oli. Tällä lailla nämä ovat menneet minulla limittäin ainakin toistaiseksi. Ihan päällekkäin en ehkä osaa kirjoittaa, ei ole ainakaan tarvinnut.

Mitään muuta aikataulua minulla ei ole kuin että käyn arkipäivisin työhuoneella tekemässä jotain kehittävää. Sen näkee sitten paljon myöhemmin, että milloin kirja olisi valmis julkaisuun.

 

Joonas, kirjoitat paljon perheestä ja ihmissuhteista. Kun kirjoitat, onko sinulla mielessäsi joku tietty kohderyhmä, jolle sanasi osoitat? Voiko lukijapalautteesta päätellä, minkälaiset ihmiset kirjojasi lukevat? Miten tärkeää ylipäätään on etukäteen miettiä, kenelle kirjoittaa? – Tuija

Heh, ainakin olen oppinut sen, että ne lukijat jotka Totuus naisista -romaanissa (2013) inhoavat tiettyjä ajatuksia ja esimerkiksi Ronjan hahmoa, ovat olleet minua nuorempia ja yliopistotaustaisia. Jotkut asiat liippaavat turhan läheltä.

Mutta ei minulla oikeastaan mitään kohderyhmää ole. Minua on ehkä vaikea kohderyhmittää, koska ihmiset pitävät minua nuoren näköisenä ja koska olen kirjoittanut paljon nuorista, luullaan, että jotenkin sopisin nuorille. Itse pidän itseäni aika vanhana sieluna. Totuus naisista -romaaniin kuvittelin miesten samaistuvan helpommin, mutta siitä ovat naislukijat pitäneet vähintään yhtä paljon. En tiedä yhtään kuka kirjoistani pitäisi, enkä osaa miettiä sellaista. Toivon vain, että joku ymmärtäisi niitä. No, onhan se hyvä alku jos tykkäävät.

 

Miten suhtaudut kritiikkiin, joka kohdistuu omiin kirjoihisi? – Martta

Tuohon vastannee blogiartikkelini: http://joonaskonstig.com/2012/10/01/kritiikista-i-mita-kirjailija-tekee-kritiikilla/

Vaikka kritiikki antaa myönteisen arvion kirjasta, en osaa siltikään olla tyytyväinen, jos se tekee sen minun mielestäni vääristä syistä. Sitten se on vähän niin kuin väärin sammutettu. Eli ei se helppoa ole…

Haastattelussa Raija Harju: Kirjoitin Punainen rusetti -romaania jo kurssin aikana

By Timo Montonen tammikuu 15, 2013 – 9:51 am in haastattelut, julkaiseminen, kirjat, kirjoittajakoulutus, kirjoittaminen, kustantajat, verkko-opiskelu

Raija Harjun esikoisromaani Punainen rusetti (Nordbooks 2012) on kipeä kuvaus häpeän polttamasta ja salaisuuksien vammauttamasta lapsuudesta.  Aikuinen Iiris valmistautuu lapsuuden perheen kesämökillä siitä luopumiseen. Paikkoja kolutessa ja tavaroita läpikäydessä eletty elämä palautuu mieleen, nyt selityksiä saavana kertomuksena toisin kuin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Lapsi-Iirin kokemusmaailmaa on varjostanut vaiettu salaisuus alkuperästä.  Biologinen isä on venäläinen sotavanki. Nyt kun totuus on selvinnyt, mennyt vaatii uudelleentulkintaa. Muistelutyö palkitsee vapautumisen tunteella. Vielä on elämää elettävänä uusin lähtökohdin.

Raija Harju, mistä sait idean romaanisi tarinaksi?

Olen aina ollut vakuuttunut, että lapsuuden kokemuksilla on suuri merkitys ihmisen elämässä. Jo aikoinaan psykologian koulutunneilla olin erityisen kiinnostunut ihmisen perimän ja ympäristötekijöiden vaikutuksista. Kirjaani varten etsin, missä olisi tilanne, jossa ihminen joutuu aikuisena vastatusten sellaisen asian kanssa itsessään, jossa hänet on kasvatettu aivan toisin: vihaamaan juuri tätä nimenomaista asiaa. Iiri ei lapsena tiennyt, hänelle ei kerrottu, että hänen biologinen isänsä oli venäläinen sotavanki. Myös ympäristön reaktiot ovat sota-ajan jälkeen jotenkin ymmärrettäviä, vaikkakin lapselle heitettynä väärin. Olen ajatellut, rinnastanut vaikkapa israelilaiset ja palestiinalaiset. Koskahan se viha lientyy?

Onko aineisto elettyä, kuultua, luettua vai kuviteltua?

Totta kai se on kaikkia näitä: elettyä, kuultua, kuviteltua. Vaikka perusasia teemassa venäläinen sotavanki-isä ei ole elettyä, olen asemoinut tarinani ympäristöihin, jotka tunnen. Yritin palauttaa mieleen sodan jälkeisen ajan tunnelmia, lapsuutta silloin, ja luin paljon 50-lukua kuvaavia kirjoja, esimerkiksi kirjan, jossa käytiin läpi jokainen 50-luvun vuosi analysoiden mitä Suomessa silloin tapahtui. Kuultua on myös tapauksissa, eivät ne ole tapahtuneet kirjoittajalle ja muun muassa kuulin rajakoulun opettajasta, jolla oli lapsi venäläisen sotavangin kanssa. Kirjoitin ennen aloittamistani tusinan verran novelleja 50-luvun lapsuudesta. Osaa niistä saatoin käyttää ja soveltaa ne palvelemaan vain tätä teemaa.

Olet joitakin vuosia sitten suorittanut Palmenian kirjoittajakoulutuksen Kirjoita luovasti -verkkokurssin, jolla silloin opetti kirjailija Mari Mörö. Mitä oppia muistat saaneesi kurssilta?

Kurssin alussa päätin, että minähän kirjoitan jutun vaikka saippuasta. En ollut uusi kirjoittaja. Olin voittanut muun muassa Nuoren Voiman Liiton novellikilpailun yhdessä Olli Jalosen kanssa. Myöhemmin minusta oli aivan pyörryttävää, että arvosteluraati oli pitkään pohtinut, onko minun kirjoitukseni parempi kuin Olli Jalosen ja jakoivat ensimmäisen sijan meidän kesken!

Ihan ensimmäisen kurssityöni kohdalla aloitinkin meikkipussista vessassa. Se kuului kouluttajalle, joka lähti toiseen kaupunkiin kouluttamaan, mutta varasi meikkipussiinsa huumetta, jos koulutus paikan päällä ei lähtisi lentoon.  Mari arvosteli ja oppi minulle oli, että kaiken voin aina kirjoittaa uudelleen ja uudelleen. Voin kuvitella ja kuvata taas uudella tavalla. Minun ei ikinä tarvitsisi ajatella, että “pieleen meni”, voin aina kirjoittaa tuoreemman version.

Yritin osallistua verkkokurssiin täysipainoisesti (vaikka minulla kurssin aikana oli myös umpisuolileikkaus): vastasin jokaiselle kurssilaiselle jokaiseen tehtävään, edes jonkinlaisen arvostelun annoin, luin suositeltuja kirjoja, lähetin omia kirjaehdotuksia, esittelin omia suosikkikirjojani eli osallistuin kurssiin täydellä painolla. Oli myös mukava huomata, että vaikka kyseessä oli verkkokurssi, emmekä tavanneet toisiamme koskaan, ryhmäytyminen ja yhteinen tunne kyllä syntyi!

Mikä oli kurssin ja oppimasi merkitys kirjasi synnyssä?

Kurssin anti kirjani synnyssä? Olin jo kirjoittanut 3-4 romaanikäsikirjoitusta aiemmin, työni ja lasteni ohella, viimeistelyaika minulta puuttui.  Olin saanut aina hyvää palautetta, mutta vastaus oli sama: jos vain jaksaisit vielä kerran mennä käsikirjoituksesi läpi… ja sitten eri tavalla muotoiltuja sanoja. Lähetin aina vain yhdelle kustantajalle, enimmäkseen WSOY:lle.  Kirjaani Punainen rusetti en lähettänyt WSOY:lle ollenkaan. Kurssin antia oli myös Marin panos: hän karsi minussa luontaista kiintymystäni melodramatiikkaan. Enhän aikonut kirjoittaa kioskikirjaa vaan kaunokirjallisen teoksen.

Kirjoitin Mörön Marin valmennuksessa muutaman vuoden kurssin jälkeenkin. En aina taida tietää itsekään, mitä opin jo kurssilla ja mitä taas sen jälkeen Marin kanssa.

Tarina painottuu menneeseen, Iiriksen lapsuuteen. Oliko houkutusta kirjoittaa myös aikuisen Iiriksen koko tarina tarkemmin? Miten onnistuit rajaamaan tarinan lapsuuden salaisuuden ympärille?

Halusin kuvata nimenomaan lapsuutta, mutta teema vaati siihen ehdottomasti myös aikuisen kokemuksen. Oli toki kiusaus kirjoittaa päähenkilöni Iiriksen koko tarina. Tässä kohtaa kiitän Maria keskusteluistamme, joiden tuloksena päädyin siihen, että kirja käsittelisi 85 prosenttisesti lapsuutta ja 15prosenttisesti aikuisuutta.

Kuinka kauan kirjoitit romaaniasi? Milloin se sai alkunsa?

Varmaan aihe alkoi kutittaa mieltäni jo silloin, kun lapsena kuulin tästä opettajan venäläisestä sotalapsesta. Käytin tekstissä tuolloista mielikuvaani tästä lapsesta: sillä on vissiin sarvet ja se on vihreä. Siis kuin avaruusolio. Lapsuusjutut kiehtoivat (muun muassa kurssilla) ja se perimä et ympäristö. Kirjoitin kirjaani jo kurssin  aikana keväällä 2008. Kokonaisuus kesti neljä vuotta ja vuoden etsin kustantajaa. Kustantamojen maailma on kovin sekaisin ja etsii muotoaan. Isoissa taloissa kustannustoimittajat on sanottu irti ja pieniä kustannusyrittäjiä syntyy kuin sieniä sateella. Kaikki eivät voi onnistua.

Onko sinulla jo seuraava romaani tekeillä?

Seuraavaa romaaniani olen kirjoittanut jo noin 100 sivua. Kirjoitin sen tuona aikana kun etsin kustantajaa. Hiomista siinä vielä riittää. Kolmaskin juttu on muistiinpanojen asteella.  Neljättäkään aihetta en halua vielä hylätä.

Lisätietoja romaanista kustantajan sivulla

Haastateltavana Aki Ollikainen: Nälkävuoden monet kirjoitusvaiheet

By Timo Montonen marraskuu 26, 2012 – 10:03 am in haastattelut, julkaiseminen, kirjat, kirjoittajakoulutus, kirjoittaminen

Aki Ollikaisen esikoisromaani Nälkävuosi (Siltala 2012) on kieleltään ja kuvastoltaan tiheä ja rakenteeltaan kiinnostava kertomus erään perheen selviytymiskamppailusta. Se kasvaa yksilön kohtalon tarkastelusta yhteisölliseksi ja yhteiskunnalliseksi analyysiksi.

Aki Ollikainen, tartut esikoisromaanissasi Nälkävuosi historialliseen aiheeseen. Mistä moinen ratkaisu. Eikö nykypäivä puhuttele? Vai kommentoitko nykymaailman menoa mutkan kautta, menneeseen palaamalla?

Halusin kirjoittaa aiheesta, johon en liikaa kirjoittaisi omaa elämääni sekaan. Aihe, nälkävuodet, tuli ensimmäisen kerran mieleeni, kun huomasin hautausmaalla nälkävuosina kuolleille pystytetyn muistokiven. Kun aloin ottaa aiheesta selvää, tajusin, että sen kautta voi käsitellä isoja kysymyksiä, niin tätä päivää kuin ihmisenä olemista ylipäätään.

Työskentelet toimittajana. Onko siitä etua kirjan kirjoittamisessa? Jos on, niin minkälaista?

Suurin etu ammattitaustasta oli varmaankin siinä, että kirjoittamiseen oli tullut rutiinia. Tiesi, ettei auta jäädä odottelemaan mitään inspiraatiota, vaan on vain aloitettava. Flow tulee sitten jos on tullakseen.

Toisaalta toimittajan työ ja oman kirjan kirjoittaminen ovat sen verran erilaista kirjoittamista, että iltaisin jaksoi istua koneen ääreen naputtelemaan.

Kun aloit kirjoittaa romaaniasi, kuinka varma olit, että löydät sille kustantajan? Tarjositko käsikirjoitustasi myös muille kustantajille kuin Siltalalle?

Olin kyllä melko luottavainen, että kustantaja jossain vaiheessa löytyy. En itse asiassa ollut ehtinyt lähettää kirjaa kustantajalle (pariin kilpailuun kylläkin), kun kirjailijatuttavani pyysi käsikirjoitusta luettavaksi ja lupasi kommentoida sitä. Hän kuitenkin innostui kirjasta niin, että pyysi lupaa näyttää sitä omalle kustannustoimittajalleen. Sitten Siltalalta otettiin yhteyttä ja kysyttiin, olisinko valmis kirjoittamaan uuden version palautteen pohjalta. Kirjoitin uuden version, ja sen jälkeen kustantaja tarjosi kustannussopimusta.

Kuinka paljon työstit käsikirjoitusta kustantajan kanssa? Miten suhtauduit käsikirjoituksen viimeistelyyn?

Kyllä käsikirjoitusta piti työstää useamman kerran vielä kustannussopimuksen tekemisen jälkeenkin. Varsinkin kirjan rakenne haki muotoaan pitkään.

Olin kyllä valmis koko ajan muokkaamaan tekstiä. Siinä vaiheessa kun kustantaja otti yhteyttä, olin pakertanut tekstin parissa jo pitkään ja kaipasin ulkopuolisen lukijan näkemystä siitä, mihin suuntaan sitä pitäisi viedä, sillä näin kyllä, ettei se ollut vielä valmis.

Olin varmasti onnekas, että sain kustannustoimittajakseni Sari Lindstenin, joka kuulemani mukaan on alallaan yksi maan parhaista. Saatoin luottaa hänen näkemykseensä, ja toisaalta minulla oli koko ajan tunne, että saan myös kirjoittaa sellaisen kirjan kuin itse haluan.

Osallistuit muutama vuosi sitten Palmenian kirjoittajakoulutuksen Kertomukset kirjaksi -verkkokurssille. Kertoisitko hieman, miten  kirjoittamisen opiskelu vaikutti kirjoittamiseesi?

Yksi keskeinen syy kurssille osallistumiseen oli se, että kaipasin palautetta tekstistä. Sen kautta omaa työtä pääsi tarkastelemaan ulkopuolisen silmin. Ja kun kurssilaisilla oli erilaiset taustat, he osasivat kiinnittää huomiota eri asioihin. Esimerkiksi käytin kirjassani paljon lintuihin liittyvää symboliikkaa, ja eräs kurssilla ollut lintuharrastaja osasi kiinnittää huomiota niissä oleviin epäjohdonmukaisuuksiin, joita en omin päin olisi koskaan huomannut.

Toki myös usea kurssilla tehty kirjoitusharjoitus johti ahaa-elämykseen. Ja ylipäätään kurssi toi vaihtelua kirjoittamiseen ja piti mielenkiintoa yllä.

Olin aiemminkin osallistunut kirjoittajakoulutukseen, muun muassa Jyväskylän avoimessa yliopistossa, mutta verkko oli minulle uusi oppimisympäristö. Ja kun asun kaukana keskuksista, se oli tuossa vaiheessa ainoa mahdollinen tapa osallistua kirjoittajakoulutuksiin.

Palmenian kirjoittajakoulutus antoi Aki Ollikaiselle Persoonallinen kynä -palkinnon 2012, Nälkävuosi voitti Helsingin Sanomien Kirjallisuuspalkinnon ja on yksi kuudesta Finlandia-palkintoehdokkaasta.

Kertomukset kirjaksi-verkkokurssi on nykyään nimeltään Proosan ja runon käsikirjoitushautomo. Kurssin pääpaino on käsikirjoituksen työstämisessä kouluttajien palautteiden pohjalta. Kouluttajana on kirjailija Ranya Paasonen.

Ajankohtaiset kirjoittajakurssit 

(Haastattelu julkaistu ensimmäisen kerran 25.4.2012.)

Määrällisiä seikkoja – ja laadullisia

By Timo Montonen lokakuu 23, 2012 – 3:47 pm in kirjoittajakoulutus, verkko-opiskelu, verkkoyhteisöt

Palmenian kirjoittajakoulutuksen verkkokursseilla opiskelee parhaillaan noin 100 eri ammateissa toimivaa naista ja miestä, eri ikäisiä, eri puolilla Suomea ja jotkut ulkomailla. Kursseja on käynnissä 8 runon kirjoittamisesta journalistiseen kirjoittamiseen. Kouluttajia näillä kursseilla on yhteensä 15.

Mitä nämä määrälliset seikat kertovat koulutuksen laadusta? Ainakin sen, että opiskelijat luottavat meihin sen verran, että uskaltautuvat verkkokursseille.  Palaute on ollut pääosin kiittävää. Meillä on myös vakioasiakkaita, jotka ovat suorittaneet useita eri kirjoittajakurssejamme.

Verkko-opiskelu on hauska opiskelumuoto, mutta työtä ja paneutumista se vaatii siinä kuin lähiopetuskin.  Paneutuminen palkitsee.

Verkkokurssin ryhmä muodostaa jäseniään tukevan ja kannustavan yhteisön, josta on jopa ikävä luopua kurssin päättyessä. Niinpä nämä ryhmät perustavat usein yhteisen blogin tai Facebook-ryhmän ja jatkavat näin hyväksi muodostunutta yhteydenpitoaan.

Kirjoittajakalenteri vuoden jokaiselle päivälle

By Timo Montonen lokakuu 8, 2012 – 11:13 am in kirjat, kirjoittaminen

Posti toi mieluisan kirjeen Hämeenlinnasta. Kirjastonhoitaja ja kriitikko Sini Kiuas lähetti uuden kirjansa, Kirjoittajakalenterin (Avain 2012).

Kirja antaa vuoden jokaiselle päivälle kirjoitusharjoituksen. Ne ovat saaneet sytykkeensä useista eri lähteistä, kirjoitusoppaista ja kaunokirjallisuudesta ja kirjan tekijän mielikuvituksesta.

Kirja etenee kalenterin tapaan kuukaudesta toiseen. Pientä elävyyttä tuo piirroskuvitus. Välillä on ruutupaperisivu muistiinpanoja varten. Johdanto opastaa kirjan käyttöön niin yksityisesti kuin ryhmissä.

Jokainen harjoitustehtävä on otsikoitu, ja sen alussa lukee sulkeissa, mihin ryhmään se kuuluu. Harjoitusten ryhmiä ovat esimerkiksi koomiset, hahmot, tyylit, kokemukset ja ajankohtaiset.

Tämän päivän harjoitus:

”8.10. MININOVELLEJA

(lajit, kaavat, säännöt)

Tapani Baggen Ammattimies (2008) sisältää tekijän rikosnovellituotantoa eri lähteistä. Mukana on esimerkiksi 100 sanan rikosnovelli. Novelli on nimeltään ”Ääriviivat”. Kirjoita jokunen oma 100 sanan rikosnovelli joka sijoittuu kotikaupunkiisi. Olisiko esimerkiksi pelkokolmosistasi lyhyen jännityksen aineksiksi?” (s. 122)

Mitä ovat pelkokolmoset? Katso Kirjoittajakalenterista! Se on hauska ja hyödyllinen kirja.

Persoonallinen kynä – uusi palkinto omaperäisille kirjoittajille

By Timo Montonen syyskuu 26, 2012 – 12:40 pm in Palkinnot, tapahtuma

Palmenian kirjoittajakoulutus on perustanut Persoonallinen kynä -palkinnon, jolla se haluaa kiinnittää huomiota omaperäiseen sanankäyttöön niin kaunokirjallisuudessa kuin erilaisissa työelämän teksteissä.

Vuonna 2012 Persoonallinen kynä -palkinnon saavat markkinointipäällikkö, päätoimittaja Teija Nesterinen ja toimittaja, kirjailija Aki Ollikainen.

Palkinnon perustelut:

Teija Nesterinen on K-citymarketin VIIKKO-lehden pääkirjoituksilla yllättänyt ja ilahduttanut lukijoita käyttämällä omaperäistä tyyliä ja rohkeaa näkökulmaa. Hän on saanut jopa mainoksiin karsaasti suhtautuvan puolelleen – ennen sanomalehden pääkirjoitusta on luettava VIIKKO-lehden pääkirjoitus.

Aki Ollikainen on esikoisromaanillaan Nälkävuosi osoittanut olevansa lupauksia herättävä ja jo niitä lunastava tyylitaituri. Nälkävuosi on saanut erinomaisen vastaanoton tyylillisesti ja kerronnallisesti varmana ja sisällöllisesti painavana teoksena. Ollikainen on opiskellut Palmenian kirjoittajakoulutuksessa.

Palkinnon saajat valitsi Palmenian kirjoittajakoulutuksen suunnittelijat Timo Montonen ja Harri Paasio.

Palkinnot julkisti keskiviikkona 26.9.2012 Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskuksen johtaja Kauko Hämäläinen. Kunniakirjan lisäksi palkitut saivat ilmaisen osallistumisoikeuden valitsemalleen Palmenian kirjoittajakoulutuksen kurssille.

Aki Ollikainen kävi noutamassa palkintonsa 2.10.2012.

Katso kuva ja video tilaisuuksista Palmenian Ajankohtaista-sivulla.

 

 

Teuvo Pakkala 150 vuotta

By Timo Montonen syyskuu 25, 2012 – 8:57 am in tapahtuma

Kinokonsertti 4.10. & Kirjallinen iltapäivä 5.10.

Kinokonsertti: Sotapolulla torstaina 4.10.2012 klo 19 elokuvateatteri Orionissa, Eerikinkatu 15, Helsinki.

Kirjallinen iltapäivä klassikon ja hänen teostensa ympärillä perjantaina 5.10.2012 klo 13–16 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa, Hallituskatu 1, 2. kerros, Helsinki.

Teuvo Pakkalan tuotannosta alustavat professorit Maria-Liisa Nevala ja Pertti Karkama, dosentti Riikka Rossi ja kirjallisuudentutkija Ilmari Leppihalme. Keskustelua johdattelee kriitikko Mervi Kantokorpi.

Puheenvuorot avaavat klassikon proosa- ja draamatuotantoa eri näkökulmista:

Kaipuun ja onnen teemat Teuvo Pakkalan romaaneissa, Pertti Karkama
Teuvo Pakkalan näytelmien hiipunut maine, Maria-Liisa Nevala
Tytöt ja naiset Teuvo Pakkalan tuotannossa, Riikka Rossi
Teuvo Pakkala Oulua soutamassa, Ilmari Leppihalme
Tarjoilua.

Esillä on myös aineistoa vuonna 2012 SKS:n kirjallisuusarkistoon luovutetusta Teuvo Pakkala -arkistosta.

Lämpimästi tervetuloa elokuviin ja seminaariin.

Tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Ei ennakkoilmoittautumista.

Tilaisuuden järjestävät Kansallinen audiovisuaalinen arkisto ja SKS.