”Kirkko on olemassa sen tähden, että täällä kuollaan.” Näin on lausahtanut Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina vuosina 1939-1967 toiminut Osmo Tiililä. Torstaina pääsimme näkemään kuolemaa aivan lähietäisyydeltä vieraillessamme kapusiinimunkkien kryptassa, joka on ihan koko maailmankin mittapuulla henkeä salpaava ilmestys.

Kapusiinisääntökunta sai alkunsa noin vuonna 1520 observanttifransiskaanimunkki Matteo Bassin visiosta. Hän katsoi, ettei fransiskaanisääntökunta edustanut enää sitä samaa apostolista ihannetta jota p. Fransiscus Assisilainen oli itse edustanut, ja halusi siksi perustaa sääntökunnan joka seuraisi Fransiscuksen sääntö vielä kirjaimellisemmin ja tarkemmin, kuin sääntökunta itse. Kapusiinit kokivat alkuaikoina monia takaiskuja niin itse kirkon kuin omien jäsentensä puolelta – paavi ei hyväksynyt sääntökunnan toimintaa, vaan asetti sen systemaattisen kiellon jälkeen konventuaalifransiskaanien alaisuuteen, liikkeen perustaja Bassi hylkäsi liikkeen ja siirtyi takaisin fransiskaanisääntökunnan puolelle ja liikkeen kolmas johtaja Bernardino Ochino hylkäsi kokonaan katolisen uskon, pakeni Sveitsiin, asettui reformoidun kirkon palvelukseen ja meni naimisiin. Reformaation myllertäessä Eurooppaa tämä ei saanut kirkkoa ja paavia vakuutettua liikkeen apostolisuudesta ja oikeaoppisuudesta, joten vaikka sääntökunta kirjoittikin ensimmäisen oman sääntönsä vuonna 1529, sai se itsenäisen sääntökunnan aseman vasta 1619. Liike kuitenkin jatkoi kasvuaan keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa tasaiseen tahtiin. Nykyään kapusiinimunkkeja on maailmassa noin 11,000.

Santa Maria della Concezione dei Cappuccini rakennettiin vuosien 1626-1632 välillä, eli hyvin pian sääntökunnan itsenäistymisen jälkeen. Rakennus kattaa keskikokoisen kirkon ja nykyisen museo/katakombi-yhdistelmän. Aikaisemmin rakennuksen tilat ovat toimineet munkeille luostarina ja katakombit hautapaikkana. Museo itsessään esittelee hienosti kapusiinisääntökunnan historiaa, mutta paikan ehdoton nähtävyys on kuitenkin itse krypta, joka koostuu kuudesta pienehköstä kappelista täynnä sinne haudattujen munkkien maallisia jäännöksiä (pääasiassa luita) aseteltuna mitä mielenkiintoisimpiin ja kauniimpiin muotoihin ja kuvioihin. En osaa yhtään sanoa kuinka monta munkkia kappeleihin on aikojen saatossa haudattu, mutta pelkkiä pääkalloja oli paikalla satoja. Kuolema oli todellisesti läsnä, mutta samaan aikaan paikasta huokui tietynlainen rauha, eikä kappeleiden tarkoitus ollut olla millään tavalla makaabereja tai pelottavia. Niiden tarkoitus oli ensisijaisesti muistuttaa siitä mikä tässä elämässä on täysin luonnollista ja minkä meistä jokainen tulee jonakin päivänä kohtaamaan. Munkkien maalliset jäännökset eivät siis osoittaneet maan alle kylmään lohduttomuuteen, vaan ennen kaikkea ylöspäin iankaikkisuuteen.

Luulen, että jokainen meistä paikalla kävijöistä tuli jollakin tavalla puhutelluksi. Alussa mainitsemani Osmo Tiililän sitaatti on äärimmäisen kuvaava ja tyhjentävä vastaus sille miksi Kirkko ylipäätänsä on olemassa, ja jotta tämä kuolemasta vieraantunut moderni yhteiskunta ei vieraantuisi tästä maailman luonnollisimmasta asiasta ja Kirkon peruspilarista yhtään enempää, on hyvä, että tällaisia paikkoja on olemassa.

Vietämme ensi vuonna reformaation juhlavuotta. Juhlan kynnyksellä on hyvä muistaa, että moni tie suomalaisessa luterilaisuudessa on vienyt 1900-luvullakin Roomaan.
Rooma on ollut tärkeä kaupunki myös Suomen luterilaisen kirkkoarkkitehtuurin mestarille Juha Leiviskälle. Tapasin Leiviskän ennen Rooman-matkaamme ja hän antoi viime hetken suosituksen käväistä katsomassa kuuluisan barokkiarkkitehdin Francesco Borrominin (1599–1667) ensimmäistä Rooman-työtä. Borromini lupasi suunnitella pienen luostarin ja kirkon espanjalaiselle trinitaariveljeskunnalle ilmaiseksi, kunhan vain saisi vapaat kädet toteuttaa ideoitaan.
San Carlo alle Quattro Fontane eli lempinimeltään San Carlino on ulkoisesti vaatimaton kirkko jättimäisten basilikojen ja pyhättöjen luvatussa kaupungissa. Kirkkoon astutaan suoraan katutasolta, ja etupihana toimii vilkas tienristeys, jota reunustavien talojen kulmauksissa on neljä suihkulähdettä.
Borromini antaa San Carlinossa hienon esimerkin barokin illusionismista. Kirkkotilassa aistii avaruutta, jota siinä ei mittakaavan puolesta pitäisi olla. Kirkkotila on vain muutaman kymmenen neliötä, mutta kirkossa kävijä kokee, että tila avautuu kohti taivaita. Kupolia hallitsee mielenkiintoinen kasettiornamentiikka ja ylimpänä kirkkotilaa suojaa kyyhkynen, josta kirkkovieras näkee vain jalat ja levittyneet siivet. Kaikki valo kirkkotilaan tulee ylhäältä. Ylävalo ja paksut kiviseinät suojaavat tilan ympäröivältä hälinältä ja tarjoavat levähdyspaikan katujen uuvuttamille. Kirkkotila on samalla myös kadun ja sisäpihan ympärille sijoitellun luostarin luonteva liitoskohta.
Leiviskän arkkitehtuuria tunteva löytää Borrominin rakennuksesta paljon tuttua: suljetun ja avoimen vuoropuhelun, sisätilojen rytmikkäät sarjat, hallitsevan ylävalon ja ihmisen mitoista johdetun mittakaavan.
Leiviskän kirkkoarkkitehtuuri on hyvä todistus siitä, miten tärkeitä historialliset juuret ja vaikutteet ovat. Leiviskä nostaa historian tärkeimmäksi opettajakseen. Myöhäisbarokin kirkkotilat tekivät nuoreen Leiviskään niin lähtemättömän vaikutuksen, että hän päätti tavoitella vastaavaa intensiteettiä omissa tulevissa töissään.
Tästä syystä Leiviskä on vierastanut modernismin käsitettä. Se kaavamaistaa ja suorastaan tappaa uuden ja vanhan taiteen elävät ja ajankohtaiset ilmiöt. ”Typerykset kuten monet tähtiarkkitehdit kuvittelevat että siteen menneisyyteen pitää katkaista. Jos me haluamme viedä kehitystä eteenpäin ja toivomme, että työllämme olisi merkitys myös tulevaisuudelle, meillä on oltava lujat siteet perinteeseen”, Juha Leiviskä toteaa.
Edellä mainittu ajatus pätee myös teologiaan. Mielenkiintoisin teologia syntyy perinteen ja profetian vuoropuhelussa. Reformaatioita ja uudistuksia tarvitaan, mutta niiden tekijät eivät saisi langeta menneen vähättelyyn ja halpaan populismiin.
Protestantti on Roomassa kotiseutumatkalla. Jos haluaa ymmärtää Oulun Pyhän Tuomaan kirkkoa tai Myyrmäen kirkkoa Vantaalla, kannattaa käväistä Via del Quirinalen kadunkulmassa ja astua kirkon ovesta sisään niin kuin me teimme elokuisena tiistaina.

Täyteläisen torstaipäivän viimeisimpänä kohteena päädyimme St. Calliston katakombeille. Bussimatka realisoi meille kuinka pitkän matkan antiikin roomalaiset olivat joutuneet ruumiitaan kaupungilta kuljettamaan saadakseen ne katakombeihin haudatuksi. St. Callisto pitää sisällään 15 hehtaarin alueen joka on noin 20km pitkä ja 20m syvä. St. Callisto on yksi Rooman 60 katakombialueesta mutta merkittävän siitä tekee Cappella dei Papi (paavien hautakammio). Callistoon on ollut haudattuna 16 paavia kolmelta eri vuosisadalta (200-400) sekä lukuisia muita pyhimyksiä ja marttyyreita, joista mm. Pyhä Cecilia mainittakoon.

Roomalaisilla oli hyvin tarkkaan säädellyt hautausrituaalit ajanlaskun alussa. Sukulaiset sulkivat vainajan silmät, pesivät vainajan ja asettivat vainajalle kolikon suuhun maksuksi charonille, ”tuonelan lautturille”, jotta vainaja voisi turvallisesti kulkea tuonpuoleisessa. Sosiaalinen status näkyi vainajan ”näytteilläoloajan” pituudessa siten että yläluokan vainajia saatettiin surra viikon verran kun taas tavallisempaa kansaa yhden päivän ajan. ”Näytteilläoloajan” jälkeen vainaja kuljetettiin yöllä kulkueessa hautausmaalle kaupungin ulkopuolelle, sillä kaupunkiin hautaaminen oli kielletty. Vainaja tuhkattiin.

Kristinusko vaikutti ylösnousemususkon kautta pikkuhiljaa käytänteisiin ja tuhkaus muuttui vainajien katakombihautaamiseksi. John Crossanin ja Michael Whiten mukaan katakombeja ei kuitenkaan voida pitää kristittyjen salaisina piilopaikoissa eikä edes ehtoollisen viettopaikkoina vaan kyseessä on enemmänkin jo roomalaisilla käytössä ollut tapa syödä muistoaterioita vainajien läsnäollessa, jolloin katakombeihin on keräännytty tervehtimään vainajaa.

700-800 luvuilla katakombeja ryösteltiin valloittajien toimesta, jolloin pyhäinjäännökset siirrettiin niistä turvaan. Näin katakombit unohtuivat tietoisuudesta kunnes 1500-luvulla Antonio Bossi kaivoi esille 30 katakombia. Varsinainen katakombitutkimuksen saattoi kokonaiseksi Giovanni Battista de Rossi, jonka elämäntehtävä oli katakombien tutkiminen. Rossi tutki 1800 -luvulla kaikki Rooman 60 katakombia selvittäen niiden historiat.

kirjoitteli Kukka vaikkakin Reettan tunnuksilla

Keskiviikkona 17.8.2016 vierailimme aamupäivästä Vatikaanissa. Aamu alkoi aikaisin, koska suuntasimme paavin audienssiin. Ajattelimme olevamme ajoissa, kun olimme n. 9.20 Pietarin aukiolla, mutta olimmekin väärässä paikassa. Ohjeistuksen jälkeen suuntasimme oikeaan paikkaan ja huomasimme puoli yhdeksän aikaan olevamme myöhässä audienssiin saapumisesta. Pääsimme kuitenkin ensin pääoven aidan eteen odottamaan kiiruhtamalla turvatarkastuksen läpi. Osa porukasta ehti näkemään paavin vilaukselta hänen mennessään sisään. Meidät johdateltiin sisään audienssin jo alettua: ”Group Finlandese”. Audienssissa paavi siunasi myös suomalaiset. Audienssin jälkeen kiiruhdimme Vatikaanin museoon, jossa vierähtikin tovi jos toinenkin ihmetellessä ja valokuvaillessa.

Vatikaanin museon kierroksen jälkeen kokoonnuimme aamupäivällä vielä Pietarin aukiolle, jossa esittelin Pietarin kirkkoa. Aikataulujemme takia emme ehtineet enää siinä vaiheessa jonottaa puoltatoista tuntia kirkkoon sisälle, joten sovimme palaavamme sinne loppuviikosta. Tätä 1626 vihittyä kirkkoa oli rakennuttamassa 20 paavia ja 10 arkkitehtia, joista Michelangelolla oli suuri rooli uuden kirkon suunnittelemisessa. Ennen nykyistä kirkkoa paikalla oli keisari Konstantinuksen vuonna 324 rakentama basilika, joka vihittiin käyttöön vuonna 329. Tämä basilika oli rakennettu pakanallisen hautausmaan paikalle, jonne perimätiedon mukaan apostoli Paavali oli haudattu. Haudasta oli tullut pyhiinvaelluspaikka jo aiemmin ja 100-luvulla paikalla kerrotaan sijainneen
alttari. Tämä hautapaikka oli basilikan keskipisteenä. Nykyisessä Pietarin kirkossa olevan alttarikatoksen eli baldakiinin ajatellaan sijaitsevan Pietarin haudan päällä.

Aloitimme tiistaiaamumme vierailulla Rooman metodistikirkossa. Kyseisellä seurakunnalla on pieni yhteisö, reilut 200 jäsentä, lähinnä italialaisia ja filippiiniläisiä. Palvelukset suoritetaan joka sunnuntai. Meidät otti vastaan ystävällinen naispastori, joka esitteli kirkkoa ja sen toimintaa. Seurakunta panostaa muun muassa nuorisotyöhön sekä maahanmuuttajien auttamiseen. Pastori kertoi, että ajankohtaisena kysymyksenä seurakunnalla on muun muassa suhtautuminen seurakunnan homoseksuaaleihin sekä transsukupuolisiin jäseniin.

Roomassa metodistikirkko tekee tiivistä yhteistyötä valdolaisyhteisön kanssa, jopa niin, että metodistikirkon pastorit voivat saarnata valdolaiskirkossa ja toisin päin. Pidin alustuksen valdolaisuudesta ennen metodistikirkkoon menoamme. Valdolaisyhteisö sai alkunsa 1170-luvulla Ranskassa, jossa rikas kauppias ja koronkiskuri Pierre Valdes koki voimakkaan kääntymyskokemuksen, myi omaisuutensa ja alkoi vaeltaa saarnaten ja köyhyysihanteen mukaisesti. Roomalaiskatolinen kirkko ei hyväksynyt valdolaisten oppimattomien saarnaamistoimintaa, ja valdolaisten uhmatessa kirkon saarnaamistoimintaa, kuilu kirkon ja valdolaisten välillä kasvoi. Ekskommunikaatio tapahtui lopulta vuonna 1184, ja valdolaiset joutuivat vuosisatoja pakenemaan sekä kirkon että maallisten hallitsijoiden vainoa vaellellen vuoristoissa. Tänä päivänä valdolaisia on noin 45000, joista n.30000 italialaisia. Kesäkuussa 2015 paavi vieraili paimenmatkallaan Torinossa valdolaiskirkossa ja pyysi anteeksi roomalaiskatolisen kirkon puolesta valdolaisten kohtelua vuosisatojen aikana. Tämä oli ensimmäinen kerta kristittyjen historiassa, kun paavi astui valdolaisten kirkkoon. Metodistit ja valdolaiset pitävät tärkeänä kristittyjen yhteistyötä ja vuoropuhelua, ja nyt myös roomalaiskatolinen kirkko on ottanut suuren askeleen protestanttien ja katolisten välisen kuilun kuromisessa.