Isäni rakensi sodan aikana talon Käkisalmeen, ja tämä mielen Karjala elää minussa yhä tänään

(Julkaistu ensi kerran vuonna 1993)
Niin kuin monet muutkin keski-iän kynnyksellä mietin usein menneisyyttä ja elämäni valintoja. Tekisinkö tämän päivän perspektiivistä jotakin toisin vai ovatko vaihtoehtoni olleet elämässäni rajoitetumpia kuin olin kuvitellut? Ehkä valintani ovat olleet paljolti menneisyyden sanelemia. Onhan minun elämäni osa ketjua, joka liittyy vanhempieni ja isovanhempieni vaellukseen ja jatkuu lasteni elämässä.

Olen pohtinut, mikä saa minut tekemään samanlaisia ratkaisuja ja palaamaan yhä uudelleen samoihin kysymyksiin ja tunnetiloihin.

Vastauksen löysin valokuva-albumista, johon on koottu kuvia vanhempieni elämästä vuosilta 1939–1947, siis ajalta, jolloin minua ei vielä ollut mutta jonka tapahtumat ovat ratkaisevasti vaikuttaneet meitä edeltäneen sukupolven tuntoihin. Albumi sisältää onnellisia tuokiokuvia kihlaparista ja nuoresta perheestä, jonka ensimmäiset vuodet ajoittuvat molempien sotien ja jälleenrakentamisen vuosiin. Isäni oli ammattiupseeri ja toimi jatkosodan aikana huoltopäällikkönä Karjalan Kannaksella. Hän tallensi albumiin myös kuvia sotilaselämästä ja talvisodassa pommitetuista kaupungeista. Henkilökohtainen ”esihistoriani” ja Suomen historian dramaattiset vaiheet liittyvät näissä kuvissa läheisesti yhteen.

Äitini kotikaupunki oli Käkisalmi, ja sieltä isäni hankki asemasodan aikana tontin rakentaakseen perheelleen talon. Elettiin vielä optimismin aikaa. Talon rakentamiseen liittyvät vaiheet on tallennettu albumiin. Ensimmäisissä kuvissa näkyy metsän laidalla sijaitseva omakotitaloalue, jossa on useita pommituksissa tuhoutuneita taloja. Niiden keskelle nousee vähitellen uusi, kaksikerroksinen talo. Rakentamisen eri vaiheet on ikuistettu valokuviin ja isäni kuvien alle kirjoitettuihin teksteihin: ”Tuli rakennusmestari”, ”valettiin pohja”, ”piirut nousi”, ”laudoitettiin”, ”katto päälle”, ”melkein valmis”.” Lähes muuttovalmiin talon verannalla tepastelee vuoden ikäinen vanhin sisareni, pihalle rakennetun saunan edessä seisoo ylpeänä talon isäntä. Viimeiset kuvat näyttävät bussien rivistön ja ihmisten tavaroita täynnä olevat junanvaunut. Isäni kirjoittama teksti on koruton: ”Ja niin oli oma. Satu olisi ollut kaunis, mutta Kannas petti. Evakkoon taas.”

Tietoisuus menetetystä kodista kulki mukana perheen elämässä ja vahvistui uusien kokemuksien myötä. Ammattiupseerin saamat komennukset vaihtelivat Kangasniemeltä Lapin sodan runtelemaan Rovaniemeen ja sieltä vuonna 1947 rajavartiolaitoksen palvelukseen Imatran Immolaan. Kuusi vuotta myöhemmin synnyin minä, mutta silloin isäni oli jo päättänyt siirtyä siviiliin, ja perhe muutti työn perään ensin Lappeenrantaan ja myöhemmin Kotkaan.

Kotkasta tuli kotikaupunkini, ja sieltä ovat peräisin useimmat lapsuuteni ja nuoruuteni muistot. Menetetyn kodin kokemus toistui kuitenkin myös Kotkan vuosina. Ollessani yhdeksänvuotias isäni halvaantui työkyvyttömäksi, ja perhe joutui muuttamaan tilavasta asunnosta ahtaaseen kaksioon.

Perheen piilotajuntaan syöpyi ajatus kadotetusta menneestä hyvästä. Se toistui kertomuksissa siitä, kuinka paljon paremmin asiat olivat ennen ja mitä kaikkea olimme jättäneet taaksemme. Pienestä pitäen opin kaikki kliseet menetetyn Karjalan kauneudesta ja lämpimistä, Vuoksen saarissa vietetyistä kesistä. Tämä ”mielen Karjala” elää minussa edelleen tunteena ja kaipuuna palata juurilleni Itä-Suomeen, kotiseudulle, jonka tunnen menettäneeni. Ehkä en ole ainoa toisen polven karjalainen, joka näin kokee.

Ihmiset etsivät omille ja heimojensa kokemuksille universaalia perustaa uskonnollisista kertomuksista ja myyteistä. Minulle tällaisten kertomusten lähde on ollut Raamattu.

Ei ole vaikea löytää Raamatun kuvakielestä ja kertomuksista samastumiskohteita, sillä ajatus menetetystä kodista ja sinne paluusta on Pyhän Kirjan keskeisimpiä teemoja. Jo alkukertomuksista löydämme myytin ihmiskunnan onnellisesta alkukodista, Eedenin puutarhasta, josta ihminen rikkomuksiensa vuoksi karkotettiin. Kodittomuuden ja menetetyn onnen symboliikka on syvällä juutalaiskristillisessä kulttuurissamme. Mistä muusta Vanhan testamentin ja juutalaisuuden Suuri Kertomus, Exodus, puhuu kuin paluusta kansan yhteiseen kotiin, luvattuun maahan. Uuden testamentin sanoma Pelastajasta, joka omalla sovituskuolemallaan rakentaa uudelleen yhteyden Luojan ja eksyksissä olevien luotujen välille, voidaan tulkita samasta näkökulmasta käsin. Jeesuksen vertaus tuhlaajapojan kotiinpaluusta on yksi kristinuskon suuria kertomuksia.

Raamatun mukaan ihminen karkotettiin Paratiisista siksi, että hän rikkoi Jumalan käskyjä vastaan. Israelin teologit selittivät, että temppelin hävityksen ja pakkosiirtolaisuuden syynä oli kansan ja sen kuninkaiden luopumus. Uudessa testamentissa Jeesus sovittaa maailman synnit, jotta ihmisillä olisi pääsy takaisin Jumalan perheeseen. Tästä ei ole pitkä matka siihen, että kodittomuus ja vieraus ovat paitsi ihmiskunnan myös yksilön syntien seurausta.

Tällainen opetus tarjoaa parhaassa tapauksessa mahdollisuuden terapeuttisen armon kokemukseen ja uudistumiseen. Toisaalta se antaa myös keinon hallitsemiseen ja alistamiseen, jossa hyödynnetään julmasti ihmisen syyllisyydentunteita. Tämän tiedostaminen johti kriittiseen kyselyyn ja vaihtoehtoisten teologisten mallien etsimiseen.

Jossakin elämäni vaiheessa kysyin, onko minun kodittomuuteni seurausta synnistä vai yksinkertaisesti siitä tosiasiasta, että olen ihminen. Varhaiskristillisiä tekstejä tutkiessani tein sen havainnon, että kirkon gnostilaiset ryhmät valitsivat jälkimmäisen vaihtoehdon. He käänsivät Raamatun syntiinlankeemusmyytin päälaelleen: rikkomusta ei tehnytkään ihminen, vaan lankeemus johtui taivaallisten olentojen erehdyksestä. Tämän seurauksena ihminen kahlittiin materian vankeuteen. Myös gnostilaisuudessa ihminen on mitä suurimmassa määrin koditon ja muukalainen maailmassa, mutta hänen vierautensa ei johdu syntisyydestä vaan siitä, että hän ei itse asiassa kuulu tähän maailmaan. Vapaus alkaa siitä, että gnostikko tajuaa olevansa peräisin jumalallisesta maailmasta. Tällaisia ihmisiä on vaikea hallita, sillä he ovat itse asiassa kaikki kuninkaita. Kirkko ei voi tarjota heille armonvälineitä ja tietä pelastukseen, sillä tie on heissä itsessään. Ehkä juuri siksi he muodostivat niin suuren uhkan muotoutuvassa olevalle piispajohtoiselle kirkolle.

Tällaisiin ajatuksiin tutustuminen ei tehnyt minusta gnostilaisen pelastusopin kannattajaa. Mutta perehtyminen varhaiskristillisyyden eri suuntauksiin auttoi minua ymmärtämään, että kristillisessä perinteessämme kodittomuuden aihetta on käsitelty myös muista näkökulmista kuin synti/rangaistus -kaavasta käsin.

Useaan evankeliumiin tallentunut Jeesuksen sana maan päällä vaeltavasta Ihmisen Pojasta kelpasi todennäköisesti niin gnostilaisille kuin ”oikeauskoisille” kristityille.

Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole mihin päänsä kallistaisi.

Kun ottaa huomioon sen tosiasian, että seemiläinen ilmaus ”ihmisen poika” ei alun perin tarkoittanut mitään muuta kun ”ihminen”, lauselma saa universaalia, eksistentiaalista syvyyttä. Jeesuksen koditon vaellus muuttuu ihmisen maanpäälliseksi matkaksi ja hänen ristin tiensä ihmisen kärsimykseksi.

Menetetty koti Käkisalmella kertoo muustakin kuin vain vanhempieni vaiheista ja oman elämäni taustasta. Se havainnollistaa sitä ehdotonta, julmaa epävarmuutta, joka ihmisen elämään sisältyy ja joka vaanii jokaista askeltamme. Mitä tahansa rakennammekin tai saamme elämässä aikaa, se voidaan yhdessä hetkessä ottaa meiltä pois. ”Kannas petti, evakkoon taas”, isäni kirjoitti. Sotien koetteleman sukupolven oli opeteltava vaikea läksy: elämää on elettävä ja koti rakennettava, mutta mihinkään ei saanut kiintyä niin syvästi, ettei siitä voinut luopua, kun luopumisen aika tuli. Meidän sukupolvemme on opettelemassa samaa, kun näemme sotien jälleen riehuvan maanosamme kamaralla ja oman maamme turvajärjestelmän rakoilevan yhteiskunnallisen murroksen paineessa. Toivottavasti oman historiamme kokemukset antavat meille myötätuntoa niitä lukemattomia ihmisen lapsia kohtaan, jotka vaeltavat tänä päivänä kodittomina maan päällä.

Mustien raunioiden keskelle nouseva talo on kuitenkin myös positiivinen vertauskuva. Se kertoo ihmisen elämänuskosta ja rohkeudesta yrittää eteenpäin silloinkin, kun olosuhteet ovat vaikeita tai lähes mahdottomia. Vaikka kaikki on epävarmaa, hetkessä pois pyyhkäistävissä, on lyhyessä tuokiossamme jotakin pysyvää ja arvokasta. Kuka voi ottaa meiltä pois sen hyvän minkä olemme kokeneet. Siinä on meidän vapautemme.

***

Teksti perustui puheeseen, jonka pidin teologikurssini 20-vuotiskokoontumisessa, ja se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1993 Vartijan numerossa 106 (s. 226-230) otsikolla ”Koti, kodittomuus ja mielen Karjala”. Se löytyy myös kaksi vuotta myöhemmin julkaistusta kirjasta Jeesus-liikkeestä kristinuskoksi (s. 123-129). Nyt julkaistu blogiteksti on hiukan lyhennetty ja kevyesti editoitu versio alkuperäisestä. Olen myös korjannut yhden asiavirheen (äidin perheen kesäpaikka oli Vuoksen saaristossa).

Lauselma Ihmisen Pojan kodittomuudesta sisältyy lähes identtisinä versioina Matteuksen (8:20) ja Luukkaan evankeliumien (9:58) lisäksi Tuomaan evankeliumista (lauselma 86). Tuomaan evankeliumin ajatusmaailmasta ks. esim. R. Uro, Jos Tuomas olisi viides evankeliumi. Teologinen Aikakauskirja 107 (2002), 544–554.

Kuvat: R. Uron kuva-arkisto.