Tienraivaaja

Otsikon valinta Heikki Räisäsen Taistelua ja tulkintaa (Kirjapaja 2014) arvioivalle kirjoitukselle tuotti päänvaivaa. Ensimmäisiä ajatuksia elämänkertaa lukiessa kuitenkin oli se suunnaton merkitys, joka Räisäsellä on ollut liberaalin ajattelun esitaistelijana ja tienraivaajana maassamme. Hänen rooliaan suomalaisessa kirkkohistoriassa on vaikea yliarvioida – tietenkään väheksymättä hänen huikeaa kansainvälistä uraansa raamatuntutkijana ja uskontotieteilijänä.

Kirkollisessa kentässä arviot Räisäsen työstä ovat reilussa neljässä vuosikymmenessä muuttuneet mykistävän paljon. Kun vielä 70-luvun alussa, ns. ensimmäisen Räisäs-debatin aikana, häntä kuvattiin ”sääliä herättävänä traagisena hahmona” (Osmo Alaja) ja ”häikäilemättömänä Raamatun arvovallan vihollisena”, viime vuosien aikana useat keskeiset kirkolliset vaikuttajat ovat ylistäneet Räisäsen elämäntyötä ja jopa pyytäneet anteeksi ”kirkkomme häpeää” (Irja Askola) eli kirkon häneen kohdistamaa ankaraa kritiikkiä.

Tienraivaajan roolia ei kuitenkaan tule ymmärtää niin, että Räisänen olisi raivannut tien, jota me muut kulkisimme perässä yhtenä rivinä. Toinen kielikuva, jota harkitsin, oli laduntekijä. Umpihangessa ensimmäisen hiihtäjän osa on raskas ja hikinen. Tämän päivän näkökulmasta voi olla vaikea eläytyä siihen, miten paljon rohkeutta ja sinnikkyyttä liberaalien ajatuksien esille tuominen 1960–80 -lukujen tilanteessa vaati. Meillä jäljessä hiihtävillä on ollut helpompaa. Mutta tämä ei merkitse sitä, että jäljessä tulevat olisivat niin sanotusti perässähiihtäjiä ja että Räisänen olisi vaatinut oppilailtaan ja tukijoiltaan jonkinlaista ideologista yhdenmukaisuutta. Tienraivaajan työn tuloksena ei syntynytkään yhtenäistä tietä vaan moneen suuntaan risteäviä teitä ja polkuja.

Liberaaliteologialla oli pitkään huono kaiku kirkollisissa piireissä ja teologisessa tiedekunnassa. Kenties näin on vieläkin. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että Räisäsen keskeiset teemat, moniarvoisuus, eri maailmankatsomuksien rauhanomainen rinnakkaiselo, oikeus lausua oma vakaumuksensa julki, reilu peli jne., ovat juuri niitä keskeisiä arvoja, joiden varaan eurooppalainen identiteettimme rakentuu. Ilman näiden arvojen leviämistä ei monikaan niistä kirkollisista yhteisöistä, jotka ankarasti tuomitsivat Räisäsen, olisi voinut syntyä ja kukoistaa. Edesmenneen filosofi Juha Sihvolan Maailmankansalaisen uskonto (Otava 2011) täydentää hyvin aatehistoriallisista näkökulmasta Räisäsen esille nostamia teemoja.

Itse kuulun ensimmäiseen eksegeettisukupolveen, jonka Räisänen koulutti. Omaksuin raamatuntutkimuksen ja tieteellisen ajattelun perusteet hänen opettaminaan. Liberaalit näkemykset sisäistin melko nopeasti ja ilman kovin ankaria sisäisiä taisteluja. (Vai pettääkö muistini tässä kohden? Heikki kertoo kirjassaan, että minä ja Miikka Ruokanen olimme innokkaimpia kriittisten kysymysten esittäjiä hänen ensimmäisillä luennoillaan.) Räisänen oli myös väitöskirjani ohjaaja. Maailmalla opin entisestään arvostamaan moniarvoista koulutustani, sillä huomasin, että tohtoriopiskelijoita kasvatettiin monissa yliopistoissa paljon ahtaampaan muottiin.

Uskontotieteellisesti orientoituneena eksegeettinä minulle erityisen kiinnostavaa lukea, miten Räisänen kuvaa ”harharetkeään” islamin ja Koraanin tutkijana. Koraanintutkijaksi hänet johti väärä informaatio perusteilla olleen uskontotieteen oppituolin opetusalasta. Eksegetiikan onneksi Räisäsestä ei tullut uskontotieteen professoria. Raamatuntutkimuksen menetelmien soveltaminen Koraaniin vaikutti kuitenkin merkittävästi siihen, että reilun pelin periaatteesta tuli hänen keskeinen hermeneuttinen näkökulmansa. Omaa ja muiden uskontotraditioita on arvioitava samanlaisin kriteerein.

Fair play on uskonnontutkimuksen välttämätön lähtökohta ja samalla sen suurin haaste. Esimerkiksi rituaalitutkimuksessa olennaista on se, että rituaaliteoriat tekevät mahdolliseksi verrata oman uskonnon käytäntöjä toisen uskontotradition rituaaleihin ja myös ei-uskonnollisiin seremonioihin. Tällaisessa vertailussa voi parhaimmillaan toteutua häivähdys reilusta pelistä.

Mutta kuinka mahdollista on irrottautua omasta kulttuuritaustastaan ja tehdä puolueettomia arvioita? Monet kulttuurintutkijat ovat viime vuosikymmeninä olleet tämän kysymyksen suhteen melko pessimistisiä. Vallitsevana trendinä on ollut pikemminkin tiedon sosiaalisen rakentumisen ja ideologisen sidonnaisuuden korostaminen. Vuonna 1997 julkaistussa artikkelissa ”Eksegetiikka ja kulttuuriantropologia” pohdin reilun pelin mahdollisuutta vertailemalla Räisäsen Beyond New Testament Theology ja Veikko Anttosen Ihmisen ja maan rajat –teoksia. Päädyin ehdottamaan, että Räisäsen kaksivaiheista tulkintamallia olisi hyödyllistä täydentää kulttuuriantropologiasta nousevilla näkökulmilla. Myöhemmin olen pyrkinyt etsimään kovaa maata jalkojen alle kognitiivisen uskontotieteen teorioista.

1960-luvulta tähän päivään tultaessa yhteiskuntamme on muuttunut valtavasti. Räisäsen korostamat liberaalit arvot ovat tänään paljon yleisempiä niin kirkon piirissä kuin yhteiskunnassa laajemmin. Vastakkainasettelut eivät kuitenkaan ole vähentyneet. Laajemmin ajateltuna eurooppalaiset arvot ovat tänään suuremmassa kriisissä kuin pitkään aikaan. Uskonnontutkimuksen suuria haasteita on löytää vastauksia kysymykseen, miksi reilu peli on meille niin vaikeaa – rauhanomaisen rinnakkaiselon kiistattomista hyödyistä huolimatta.