Mitä voisimme oppia Cambridgesta?

Yliopistoilla eletään kauhunsekaisen tunteiden vallassa. Uuden hallituksen kaavailema kylmä kyyti vaikuttaa rankasti yliopistoihin, myös Helsingin yliopistoon. Pääministerin logiikka näyttäisi olevan se, että yliopistojen tulisi uudistaa rakenteitaan. Säästöjä voisi syntyä ilman, että opetuksen ja tutkimuksen laatu ratkaisevasti heikentyisi. Edellisestä suuresta uudistuksesta ei ole kuin muutama vuosi. Miten me voisimme jälleen uudistua?

Kenties on aika kiinnittää huomiota muuhun kuin vain hallintorakenteisiin.

Pohdin tilannetta etäämpää, Cambridgesta käsin, jossa olen ollut kuluneen lukuvuoden vierailevana tutkijana. Vuosi tutkijankammiossa Britannian maineikkaassa yliopistokaupungissa ei ole antanut mahdollisuuksia tutustua syvällisesti täkäläiseen koulutussysteemiin, mutta jotkut havainnot ovat kuitenkin herättäneet ajatuksia.

Voisimmeko oppia jotakin Cambridgen luomasta oppimisympäristöstä? Yliopisto sentään roikkuu erilaisten ranking-listojen kärjessä vuodesta toiseen. (Ennen kuin otat varmistimen pois pistoolistasi, huomautan, etten tule alla ehdottamaan Suomeen 12000 euron lukukausimaksuja.)

Nostan esille kolme asiaa: collegejen merkittävän roolin, maisteriopintojen ymmärtämisen jatko-opinnoiksi ja lukukausijärjestelmän. Näistä ensimmäinen on pelkästään Cambridgelle ja Oxfordille (eli yhdessä Oxbridgelle) tyypillinen piirre, jota on mahdotonta kopioida muualle. Collegejen tärkeä rooli perustutkinnon (bachelor degree) opinnoissa havainnollistaa kuitenkin yhtä meidän järjestelmämme keskeistä haastetta.

Cambridgen yliopisto koostuu 31 yksityisistä collegesta sekä lukuisista ainelaitoksista ja tiedekunnista. Jotkut collegeista ovat erittäin rikkaita. Kaikkein rikkaimman eli Trinity-collegen pelkän maaomaisuuden arvo on mitattu 800 miljoonaksi punnaksi, muusta omaisuudesta puhumattakaan. Colleget muodostavat yliopiston vuosisatoja vanhan kivijalan, johon kulloisenkin hallituksen tiedepolitiikka ei juuri vaikuta. Opiskelijoille colleget tarjoavat sosiaalisen yhteisön, jota meillä voisi verrata pikemminkin opiskeluun kansanopistoissa kuin yliopistoissa.

Perustutkinnon opiskelijat pyrkivät ja hyväksytään collegeihin, ei ainelaitoksiin. Viimeksi mainitut organisoivat kuitenkin hakuprosessin maisteriopintoihin.

Kaikki colleget ovat monitieteisiä. Bachelor-vaiheen opiskelijat saavat henkilökohtaista ohjausta siltä oman collegen opettajalta, joka edustaa opiskeltavaa alaa. Kaikki yliopiston lehtorit ja professorit kuuluvat johonkin collegeen, ja suuri osa heidän opetuksestaan voi tapahtua juuri collegeissa. Mentorointi tuottaa myös tulosta. Käsitykseni on, että valtaosa opiskelijoista saa kanditutkinnon valmiiksi kohtuuajassa.

Oman alani tiedekunnassa eli teologisessa aloittaa vuosittain noin 60 opiskelijaa, joista vain niukat 40 prosenttia jatkaa opintojaan (mutta ei välttämättä juuri teologiassa eikä maisteritason opinnoissa). Kandivaiheen jälkeiset maisteriopinnot ovat leimallisesti jatko-opintoja (graduate studies). Oppiaineessani maisteriopiskelijoita on 4–5 vuodessa. Britanniassa niin kuin Yhdysvalloissakin perustutkinto ei määrää opiskelijan uravalintaa niin paljon kuin meillä. Työnantajat kouluttavat ihmisiä käytännön töihin. Opiskelija voi suorittaa perustutkinnon teologiassa ja kouluttautua sitten pankkialalle työnantajan tarjoamien opintojen avulla.

Miksei meilläkin voisi olla näin useammalla alalla kuin nykyisin? Kyllä – pienen maamme kilpailukyky perustuu korkeaan koulutustasoon jne. Mutta nykyisellä systeemilläkään ei kilpailukykyä näytä oikein syntyvän. Pitäisi tarkkaan miettiä, mikä etu meille kertyy siitä, että niin monet suorittavat pitkäksi venyneet maisteriopinnot verrattuna vaikkapa juuri Britannian opintojärjestelmään.

Entä lukukausijärjestelmä? Täällä lukuvuosi jakautuu kolmeen kauteen: Michaelmas Term, Lent Term, Easter Term. Akateeminen vuosi kestää lokakuun alusta kesäkuun loppuun, ei siis enemmän kuin meillä. Mutta opetus ja opinnot on rytmitetty olennaisesti toisella tavoin kuin Suomessa. Meillä opetus on jaettu neljään seitsemän viikon periodiin, joiden välillä on syksyllä ja keväällä yhden viikon mittainen tauko. Täällä opetus järjestetään kolmessa kahdeksan viikon jaksossa. Opetuskausien välillä on paljon pitempiä taukoja. Esimerkiksi paastonajan ja pääsisäisajan lukukausien välillä on kuuden viikon mittainen opetukseton jakso.

Cambridgen lukukausia ei tietenkään voi kopioida meille. Mutta täkäläisen akateemisen rytmin seuraaminen on vahvistanut näkemystä, joka minulla on ollut pitkään: meidän neljän opetusperiodin järjestelmämme on epäonnistunut. Yhden viikon tauko ei anna opiskelijalle riittävää aikaa itsenäiseen työskentelyyn eikä opettajalle valmistautumiseen seuraavan periodin opetukseen tai muihin tehtäviin.

Monet asiat pitäisi miettiä uusiksi. Oppiminen ei saisi perustua liiaksi luento-opetukseen. Opiskelijoiden itsenäiselle työskentelylle mutta myös heidän henkilökohtaiselle ohjaukselleen pitäisi antaa entistä enemmän painoa. Opettajien ei pitäisi tarrautua siihen ajatukseen, että opetuksen pitäisi loppua juuri toukokuun alussa.

En ole varmasti ensimmäinen suomalainen yliopisto-opettaja, joka ulkomailla ryhtyy miettimään, voitaisiinko meillä tehdä jotain toisin. Nyt olisi kuitenkin hyvä aika pohtia tällaisia asioita.