Melko ihmeellistä.

Kirsikkapuut kukkivat ja minä asun niiden keskellä, kuninkaalliset kulkevat samoja puistoja ja metro vie maailman laidoille. Olen tässä, en kaipaile. On hyvä, on kaunista.

Luin aiempia ajatuksiani, löysin logiikan niiden kirjaamiselle: josko joku sittenkin ymmärtäisi, näkisi samoin.

Nyt en enää löydä syytä kirjoittaa. Luulen, että tähän on onnellisinta lopettaa.

Muutin kauniiden talojen kaupunginosaan. Kilpikonnat löysivät arvoisensa paikan koristetakasta, kalojen kanssa on katsottava vielä. Katto kohoaa korkealla ja valkoisissa seinissä on rauhaa ja valoa.

Muutin kalliiden autojen kaupunginosaan, mäen päälle, kahden puiston paikkeille. Aamuisin metroasema on täynnä samaan suuntaan kulkijoita ja töistä palatessa myös, lauantaisin täällä käydään ihmettelemässä ja sunnuntai-iltaisin on hiljaista.

On matkakortti, asianmukainen puhelinnumero, käyntikortteja, arki. Matka työhön kestää vajaan tunnin, matka työstä usein hiukan kauemmin, toisinaan mahtuu istumaan ja useimmiten ei. Aamuisin väsynyttä lohduttaa kylpyhuoneen kolmesta ikkunasta avautuva hitaasti heräävä maisema ja yksinkertaisten ikkunoiden läpi kulkeva lintujen laulu. Iltaisin ilahduttaa se, että kaikki olisi mahdollista, jos vain jaksaisi, toisinaan jaksaakin ja toisinaan ei tarvitse ja silti on hyvä.

Avaa silmänsä ja llöytää itsensä sieltä, mistä vähiten odotti. Hyvä näin, hyvä.

Kun avaan pahvilaatikot ja teippaan niistä kokonaisia, korvaamaton aika elämässä päättyy ja on uskallettava eteenpäin. Noukin kilpikonnat ja pakkaan varoen, en tiedä milloin seuraavan kerran ripottelen niitä kirjahyllyn reunalle kannustamaan ohikulkijaa.

Riisun siniset pullot ikkunalta, jonka olemassaolo tuntui vielä tovi sitten niin tärkeältä. Maljakkoon kuolleet kukat ja siihen ainoaan naulaan ripustettu taulu kertovat omaa tarinaansa, ehkä tänne oli tarkoituskin tulla vain käymään. Kirjat ja levyt kerään paikoiltaan, niitä ei tarvitse jakaa, ovat pysyneet omina ja erillään.

Jos on pienestä kasvanut kiinni ikävään, lähdöt tuntuvat väkivaltaisilta, jokin osa sisimpää kuolee aina vähän virotakseen taas matkoja myöhemmin. Luotan siihen, että kun Feist julkaisee seuraavan levynsä, en ole yhtä kyynelissä kuin kahden edellisen aikaan.

Selkään sattuu ja silmien alle on kasaantunut häkellyttävä määrä ohitettua unta. Korot kengissä ja aamuyöt tanssilattialla ovat ehkä tuhonneet päkiäni pysyvästi, varpaani puutuvat omia aikojaan. Vaatteet pyörivät päällä ja hiuksista pitäisi leikata pois ainakin puolet.

Käänteinen korrelaatio: mitä kurjemmassa kunnossa, sitä paremmalta tuntuu.

Vahvemmin kuin ehkä koskaan ennen uskon, että asiat muuttuvat, ja että ne muuttuvat paremmiksi. Huomaan hymyileväni, vaikka välillä tuntuu siltä että kaikkien näiden kyynelten painosta kuuluisi kulkea kumarassa kasvot maata viistäen.

Jotenkin lipuivat ohitse hautajaispäivät ja sellaiset illat kotisohvalla, joiden jälkeen ei ole paluuta entiseen: vahvimmin piirtyivät mieleen ne väkivaltaiset onnenhetket, kun tajuaa elävänsä ja voivansa lähteä, tehdä, olla. Niin monella tapaa minun elämäni kesä.

Seitsemäntoista päivää festivaalia ja toinen toistaan väkevämpiä näkyjä, miten tästä palaisi siihen konventionaaliseen? Kesällinen ihmisiä ja vielä lisää, kaupunkien rajat lientyvät ja minä taidan olla varsin väsynyt nyt.

Toivoisin syksyltä kynttilöitä ja lohdullista pimeää, ajattelin matkata marraskuuksi mökille ja olla vuodenvaihteeseen mennessä valmis.

Täysin sattumanvaraisia maanvyörymiä.

Yhtäkkiä päänsisäiset asiat karkaavat päästä ja löytää itsensä tilanteista, joissa ei ole mitään järkeä ja juuri siksi paljonkin. Avril Lavigne kuulostaa taas ihan varteenotettavalta ja on pakko myöntää itselleen, että identiteettiprojektin myötä hukkuneet kappaleetkin ovat sitä identiteettiä rakentaneet. Narkkarinsisimpäni haluaisi pakahtua ja pelkää hetkiä, jolloin kaikki on tasaista eikä mikään tunnu miltään.

Olen oppinut juoksemaan niin lujaa että sattuu.

Olen kadottanut kyvyn nukkua, olen sellaiseen liian levoton. Ostin lentoliput Brysseliin ja olen jatkuvasti itkeä ilosta, tuntuu kotiinpaluulta ja onkin, kaupungin järjettömyydestä ajattelin löytää kadonneet unet ja keskittymiskyvyn, vaellella öitä ja nuokkua tutuilla nuhjuisilla sohvilla ja kuunnella tärkeiden ääniä ja olla onnellinen.

Ihan kohta on syyskuu, tässä välissä sellainen festivaali, sitten on lokakuu ja sitten on marraskuu ja jos en toimi oikein nyt, olisin paremmin kuollut. Kysykää peejiiltä vaikka.

Yöllä sisäpihalta kuului taas puhetta, sanoista sai melkein selvän, äänensävyistä päättelin kellon lähestyvän neljää ja sälekaihtimien välistä tiesin kellon pian soivan. Ensimmäistä kertaa.

Jalkapohjassa hyttysenpurema ja samaiselle sisäpihalle eksynyt lokinpoikanen havahduttivat tovia myöhemmin, huomasin olevani nälkäinen ja turhan levoton uneen. Katselin kaloja katonrajassa, muistelin hengittämistä, havahduin kolmanteen kellonsoittoon.

Viime päivinä en ole itkenyt omia hiukan sijoiltaan menneitä ajatuksiani enkä tiedä, olisiko niissä niin itkemistäkään, mutta kyynelet ovat pyrkineet silmiin päinvastaisista päätöksistä huolimatta, on ollut vaikea olla tuntematta surua ja suuttumusta. Kynttilöiden sytyttämisen sijaan maleksin Mustikkamaalla kummityttöäni ihmetellen, hetkeksi unohtui paljon.

Olen notkunut rannoilla ja puistoissa, tuulisissa paikoissa ja tuulensuojissa, kaikenlaisissa seuroissa ja kaikenlaisia seuroja vailla, olen yrittänyt hahmottaa kesää tähän ja sitä, että jossain vaiheessa taas paleltaa ja on pimeää. Samaan aikaan syksy tuntuu mahdottomalta ajatukselta, en näe itseäni niin kauas.

Talvet tuntuvat aina ikuisilta ja kesät katoavat.

Tuntuu siltä, että on vähän äärirajoilla tässä.

Aurinko herätti. Levottomuudesta löysin liikkeen, johon tarttuen nousin ja astuin kenkiini. Porraskäytävässä tuoksui suihkusaippua, hymyilytti, muistijälkiä leirikouluista ja hyvistä päivistä.

Juoksin merelle. On ihmeellistä, että miltei takapihalta alkaa kaunis hautausmaa, jonka poikki loikkia kokeilemaan vettä varpailla. En uskaltanut uimaan, palatessa harmitti. Vastaan kulki väsyneitä, minua ei harmittanut juuri mikään.

Puistoissa notkuin viime kesän, kotimatkalla oli lupa unohtua lukemaan kirjaa ja vielä nukkumaanmenon jälkeenkin päättää toisin ja karata kaduille kuljeskelemaan. Yöt olivat tummempia ja minua jännitti.

Lupasivat trooppisia öitä. Sovin itseni kanssa, etten nuku.

Mökillä saunan jälkeen puhuin asioista, joista olisin voinut puhua jo viisitoista vuotta sitten jos olisin vain uskaltanut ja osannut. Uin sateessa, näin lepakon ja sisiliskon ja huomasin, että olivat mokomat kaataneet sen puun, johon pienenä kiipesin lukemaan salaa.

Havahduin ikääni, havahduin harmaisiin hiuksiin ympärillä ja siihen, etteivät pikkusiskoni ole enää pieniä. Itkin muutaman vuoden edestä ja paluumatkalla nukahdin autoon, hiekkatie ei tehnyt olosta huonoa.

Jonkinmoisella rajalla taiteillen, jonkinmoisilla muutoksilla leikkien, yöt ovat taas tummempia ja minua jännittää.

***
Suosikkikirjailija kehui käsialaani ehkä maailman kauneimmaksi. Huimaa!

Isoisä nukkui pois aamuyhdeksältä. Kävelin töihin huterin jaloin, viikonloppu meni ihon alle ja jäi sinne polttelemaan. Ehdin sanoa hei, ehdin sanoa paljon muutakin.

On ollut aikoja, jolloin mikään ei tunnu miltään. Nyt sukellus lämpimään järveen ja hiekkatie jalkapohjien alla ja ihmiset ympärillä ja vieressä tuntuivat niin lujaa, että oli pakko pysähtyä hengittämään, oli pakko pitää kiinni sydänalastaan ja toivoa, ettei aivan hajoa. Ja niinpä sitä päätyi makaamaan metsätielle puolitiedottomana, ei osaa muutenkaan näitä jäsennellä.

Isoisä nukkui pois ja ensimmäinen elämäni päättyi, siirryin seuraavaan. Aiempaa vanhempana, vahvempanakin, enemmän itsenäni ainakin.

Öitä ja päiviä, joiden jälkeen mikään ei ole ennallaan, joita en antaisi pois.

Vaikea sanoa, vaakkuuko pihalla varis vai onko se ihminen jolla on asiaa.

Aamuaurinko pääsee taas perille saakka, julkisivuremonttitelineetkin ovat poissa. Nukuin monta ikkunaa auki, oli mainiota palella vähän. Pihan toisella puolen majaileva paidaton mies on sisustanut asuntonsa, muutama vuosi siihen meni.

Kävelin maanantaiaamuna unettomän yön jälkeen tenttiin, ostin naurettavan suuren kahvin ja ihmettelin. Olo oli sama kuin esimerkiksi viisi vuotta sitten, ja paikkakin oli. Epäilen sukeltelevani madonrei’issä: ei tunnu jatkumolta tämä. Avaruusmatkailu aiheuttaa pahoinvointia, luin. Selittäisi kivistyksen sydänalassa ja toistuvat rytmihäiriöt ja huimauksen.

Saattaa syynsä olla huonossa elämässäkin.

Suuntasin tanssilattialta uimaan ja päädyin painimaan hiekassa. Ajatuksissa rahisee edelleen, mutta jonkinmoinen oivallus syntyi toisten päitä tirviessä. Ostin lentoliput ja päätin, että vahvemmin voisi pyrkiä siihen, ettei jätä tuonnemmaksi mitään.

Siksipä syksyksi mahdollisesti tarjolla olevat ihan hyvät asiat tuntuvat siltä, että voivat odottaa. Kaikkein polttavimpana kuitenkin potkii pakonkaltainen halu pois täältä, vähäksi aikaa vähän kauemmas.

Taas laskee päiviä ja odottaa. Vielä loppuvat nämä aamut ja alkaa seuraava vaihe. Vielä saa lähteä ja palata omien tuultensa mukaan.

Mahdotonta määritellä, minkälaista olisi se elämä, jossa jaksaisi itseään. On uuvuttavaa vuodesta toiseen vihata ja hävetä.

Kotimatkan varrella kukkii syreenipuu. Joka aamu jokin kohta tuntuu nyrjähtäneeltä, ihmisten katseissa kummastunutta ivaa.

Katsoin elokuvan, joka kannusti karkaamaan. Toisaalta mukanani seuraan kuitenkin, mahtaako mieltä siinäkään.

Väsynyt ilta. Ei suuria suruja.