Avustettua liikkumista

Kesällä pidin esitelmän ICCA-konferenssissa Englannissa osana paneelia, jossa tarkasteltiin avustettua liikkumista eri näkökulmista. Oma esitelmäni käsitteli sitä, kuinka liikkumista tuetaan vanhusten palvelukeskuksessa erilaisin keinoin.

Fyysinen avustus on olennainen osa hoitotyötä. Pyörätuolissa istuva voi päästä liikkumaan itsenäisesti, mutta häntä on myös helppo auttaa siirtymään paikasta toiseen. Toisaalta ilman apuvälineitä liikkuva henkilö voi tarvita apua oikean paikan löytämisessä.

Tässä esitän muutaman esimerkin siitä, kuinka fyysinen avustaminen toteutuu: siihen liittyvät olennaisesti tilanteen tavoitteet ja henkilöiden erilaiset ominaisuudet. Pyörätuolissa istuvaa autetaan tilanteen mukaan eri tavoin.

Ensimmäinen esimerkkini on tilanne, jolloin hoitaja työntää pyörätuolissa istuvan asukkaan huoneesta, vaikka asukas kykenee liikuttamaan itse pyörätuoliaan. Olennaista kuitenkin on, mitä on tapahtunut tätä ennen: Hoitaja on ehdottanut pöytäliinojen vaihtamista. Vaikka asukas ei halua vaihtaa kauniin väristä liinaa omassa pöydässään, hoitaja kuitenkin pyytää hänet mukaan makutuomariksi liinavaatekaapille valitsemaan muihin pöytiin uudet liinat.

Asukas liikauttaa tuoliaan ennen hoitajan tuloa, mikä viittaa myöntymiseen. Sanallisesti hän vielä varmistaa, että pitää omassa pöydässä vanhan liinansa.

Tässä tilanteessa huomio on muussa toiminnassa kuin liikkumisessa sinänsä. Hoitaja haluaa ottaa asukkaan mukaan tekemään valintoja kanssaan ja avustaa siksi asukkaan liikkumista vahvasti, mutta tukee asukkaan aktiivisuutta toisella tavalla. Avustettu liikkuminen on tässä vaihe päästä suorittamaan varsinaista tehtävää.

Toisessa esimerkissä asukas on niinikään pyörätuolissa, mutta tilanne on erilainen. Asukas on ilmaissut halunsa päästä omaan huoneeseen, ja hoitaja nousee pöydästä ja alkaa kääntää pyörätuolia. Hän myös ojentaa asukkaalle tämän lehteä ja ehdottaa sen mukaan ottamista.

Hoitaja kuitenkin muuttaa toimintaansa ja sanoittaa sen: tai mä vien se lehti ja sinä tuut perässä. Hän lopettaa pyörätuolin siirtämisen ja alkaa sen sijaan ohjata sanallisesti, katsomalla ja elehtimällä asukasta liikkumaan. Tämä alkaa näin ohjattuna itse liikkua kohti huonettaan, jonne on toivonut pääsevänsä. Nopein tapa olisi ollut työntää hänet perille, mutta hoitaja antaa asukkaalle enemmän vastuuta liikkumisessa, joka on tässä tilanteessa keskiössä.

Fyysinen avustaminen liittyy tiiviisti meneillä olevaan muuhun toimintaan. Joskus fyysistä tukea on enemmän, toisinaan vähemmän, eikä se riipu suoraviivaisesti henkilön liikkumisen esteistä vaan myös siitä, mihin toiminnalla tähdätään. Myös henkinen tukeminen on kietoutunut fyysiseen avustamiseen. Asukkaan aktiivisuuden tukeminen näyttää olevan kantava periaate monissa tapauksissa.

Kaarina Mononen

Vanhuus ja kielenkäyttö -kurssin antia

Vanhuus ja kielenkäyttö -kurssi järjestettiin Helsingin yliopistossa keväällä 2018. Vastaavaa kurssia ei ole aiemmin pidetty. Luentokertoja oli yhteensä 11, joilla mukana oli seitsemän eri luennoitsijaa. Opiskelijoita kurssille osallistui 12. Esittelemme tässä kurssin antia lyhyesti nostaen esiin joitakin keskeisiä teemoja; kurssin ohjelma on tekstin lopussa.

Vanhuuteen liittyvät nimitykset ja vanhuuden muuttunut luonne olivat kurssilla esillä pitkin matkaa, mutta erityisesti johdantoluennolla, jolloin tutkimuskenttää haarukoitiin laajemmin, sekä sosiaaligerontologian emeritusprofessori Antti Kariston luennolla. Karisto nosti esiin suurten ikäluokkien merkityksen Suomessa sekä nuoruuden että vanhuuden käsitteiden uudistajana. Luennolla pohdittiin, mitä eläkeikä tarkoittaakaan. Aktiivinen ”kolmas ikä” on lyönyt läpi, mutta valinnanvapaus ei ole rajaton. Talous ja terveys asettavat omat rajansa itsensä toteuttamiselle.

Kielelliset asenteet ja käsitykset sopivasta kielenkäytöstä tulivat esiin monilla luennoilla. Anne Mäntynen valotti käsityksiä hyvästä kielestä vanhustyössä etnografisen tutkimuksen pohjalta. Hoitajien ja asukkaiden käsitykset osoittautuivat olevan samansuuntaisia mutta myös hieman ristiriitaisia keskenään. Asukkaalle keskustelu voi merkitä vapaata jutustelua esimerkiksi maailman tapahtumista tai elämästä television katselun lomassa, kun taas hoitajalle keskustelu voi tarkoittaa juttelua hoitotyön lomassa. Eroja on siis käsityksissä siitä, mistä ja missä tilanteissa on hyvä jutella.

Hanna Lappalaisen ja Kaarina Monosen luennolla nostettiin esiin teitittelyn ja sinuttelun mutkikkaat kysymykset: useimmat vanhukset toivovat sinuttelua, kun taas nuoret ajattelevat olevansa kohteliaita teititellen.

Muistisairauksien vaikutusta kommunikaatioon pohdittiin sekä Camilla Lindholmin että Seija Pekkalan luennolla. Seija Pekkalan luento toi kurssille neurolingvistisen näkökulman. Pekkala kuvasi kielellisiä ja kognitiivisia muutoksia, joita tulee normaalinkin ikääntymisen myötä, mutta jotka lisääntyvät Alzheimerin tautiin sairastuneilla. Sanojen merkitysten sekoittaminen ja asioiden nimeämisen vaikeus ja tästä seuraava pronominien suosiminen ovat tällaisia oireita. Lindholm puolestaan valotti luottamuksen haasteita vuorovaikutuksessa. Muistisairaan satuilut aiheuttavat tällaisia haasteita, jolloin käsitys yhteisestä todellisuudesta horjuu. Toisaalta Lindholm nosti esiin myös kysymyksen siitä, kuinka paljon muistiongelmaisella on tilaa huumorille.

Hoivakotikonteksti oli kurssilla esillä eri näkökulmista. Esimerkiksi kosketuksen tavat ja tehtävät vanhainkodissa tulivat esiin Kaarina Monosen luennolla. Vanhusten kokemukset kosketuksesta kiinnostivat opiskelijoita yhtenä mahdollisena jatkotutkimusaiheena; lisäksi pohdinnassa oli muun muassa ei-kielellisen viestinnän tulkitseminen, kun toinen osapuoli ei viesti sanallisesti. Kurssilla oli tarkastelussa myös etunimipuhuttelu, jossa on selviä eroja suomalaisen arkikeskustelun ja vanhainkotikontekstin välillä.

Camilla Lindholm ja Kaarina Mononen esittelivät näkökulmia monikielisyyteen ja vanhuuteen: esimerkiksi suomenruotsalaisessa hoivakodissa kielenvalinnan kysymykset heijastelevat ympäröivän yhteiskunnan tilannetta ja kielellä voidaan asemoida itseä ja muita. Kielivalinta on periaatteellinen, kun taas tilanteessa, jossa yhteistä kieltä ei välttämättä ole, joudutaan käyttämään kielellistä luovuutta, eleitä ja vähäisiäkin yhteisiä resursseja yhteisymmärryksen saavuttamiseksi.

Inkerinsuomalaisten elämä puolestaan on ollut sopeutumista yhteiskunnan muutoksiin ja venäjän välttämätöntä oppimista. Vanhainkodin yhteisissä keskusteluissa historia näkyy ja joskus kielivalinnasta neuvotellaan yhdessä. Kielielämäkertaa kartoittavissa haastatteluissa tulee puolestaan esiin yksilöiden erilaisuus muutosten keskellä.

Kielen muuttuminen ja ikä nousivat esiin Hanna Lappalaisen ja Päivi Markkolan luennoilla. Lappalainen on tarkastellut yksilön kielen muutosta iän myötä Helsingin puhekielen pitkittäiskorpuksesta, jossa on haastateltu samoja yksilöitä eri vuosikymmenillä. Aineisto osoittaa, että yksilön kieli voi muuttua vielä myöhäiselläkin iällä.

Päivi Markkola esitteli tutkimiensa siirtokarjalaisvanhusten kieltä ja pohti kielen murteellisuuksien säilymiseen tai katoamiseen mahdollisesti vaikuttaneita taustamuuttujia. Asiakaspalvelutyössä ollut henkilö on voinut juuri työnsä vuoksi menettää lapsuutensa murrepiirteitä, kun yleiskielen käyttöön on vieläpä ohjeistettukin. Lisäksi Markkola kuvasi vanhuksen kohtaamista murrehaastattelussa oman väitöskirjatutkimuksensa pohjalta.

Loppukeskustelussa sekä pareittain tehdyissä oppimispäiväkirjoissa käytiin läpi kurssin tavoitteita, joita olivat

  • tuntea ja tunnistaa vanhuuden kielenkäytön erityispiirteitä
  • tutustua vanhuuden kielenkäyttöä koskevaan tutkimukseen
  • ymmärtää, miten eri tutkimus- ja analyysimenetelmiä voidaan soveltaa kielenkäytön tutkimukseen vanhuuden kontekstissa
  • osata soveltaa kurssilta saatua tietoa itsenäisesti työelämään.

Monille kurssin aihepiiri oli uusi, ja kurssia pidettiin silmiä avaavana ja hyödyllisenä. Tutkimuksen vähäisyys ja toisaalta tärkeys pantiin myös merkille. Oppimispäiväkirjoissa todettiin luennoilla esiinnostetun vanhusten yksilöllisyyden olevan tärkeä lähtökohta, ja samalla huomattiin, että yksistään ikä ei voi olla mielekäs muuttuja sen enempää vanhusten kuin muidenkaan kohdalla: kielenkäyttöön ja kieleen vaikuttavat samalla tapaa elämäntilanne ja -kokemus, terveydentila, sosiaaliset suhteet, harrastukset, koulutus ja perhetausta kuin kenellä tahansa.

Tutkimuksesta valtaosa on kuitenkin tehty hoivatyön kontekstissa, jossa toki yksilöt erottuvat, mutta huomio kiinnittyy korostetusti yksilön kapasiteetin muuttumiseen liittyviin seikkoihin ja auttamistilanteisiin. Kiinnostavaksi nostettiinkin muun muassa se, millaisia sosiaalisia ja kielellisiä vuorovaikutustilanteita esimerkiksi aktiivisten eläkeläisten arjessa on ja miksi kielentutkijat eivät ole hoksanneet tutkia niitä. Onhan se iso osa kielenkäyttöä Suomessa joka päivä.

Kurssin aikataulu

19.1.   Anne Mäntynen: Johdanto

26.1.   Antti Karisto: Vanhenemisesta ja vanhuudesta. Sosiaaligerontologian näkökulmia

2.2.     Anne Mäntynen: Käsityksiä hyvästä kielestä vanhustyössä

9.2.    Kaarina Mononen: Kehollinen vuorovaikutus vanhainkodissa

16.2.  Camilla Lindholm: Luottamuksen haasteet vuorovaikutuksessa

23.2.  Hanna Lappalainen: Ikä ja kielen muutos sosiolingvistisen tutkimuksen näkökulmasta

2.3.  Päivi Markkola: Vanhuksen kohtaaminen murrehaastattelussa & Siirtokarjalaisten vanhusten puhekieli ja sen muuttuminen

9.3. väliviikko, ei opetusta

16.3. Seija Pekkala: Alzheimerin tauti ja kielelliset muutokset. Neurolingvistinen näkökulma.

23.3. Camilla Lindholm & Kaarina Mononen: Näkökulmia monikielisyyteen ja vanhuuteen

30.3. pitkäperjantai, ei opetusta

6.4. Hanna Lappalainen & Kaarina Mononen: Ikä ja puhuttelu

13.4. Loppukeskustelu

 

Kaarina Mononen

Anne Mäntynen

Turhaa teitittelyä?

Kun useissa tuoreissa tutkimuksissa on kyselty, keitä ja missä tilanteissa pitäisi teititellä, valtaosa vastaa: iäkkäitä tuntemattomia – ainakin asiakaspalvelutilanteissa. Kun sitten puolestaan ikäihmisiltä on tiedusteltu, millaista puhuttelua he itse kaipaavat, suurin osa pitää teitittelyä tarpeettomana ja sinuttelua miellyttävämpänä. Onko teitittely siis aivan turhaa ja täysin väärä lähestymistapa?

Tilanne ei ole aivan näin yksinkertainen. Senioriväestö ei ole yhtenäinen, vaan joukossa on myös niitä, jotka kokevat teitittelyn arvostuksen ja kunnioituksen osoituksena. Osalla tämä saattaa liittyä omaan työhistoriaan asiakaspalvelussa, jossa on totuttu itse teitittelemään vanhempia asiakkaita. Jotkut kokevat sinuttelun jopa loukkaavaksi tuttavallisuudeksi.

Vaikka kokeneet asiakaspalvelijat saattavat tunnistaa asiakkaidensa mieltymykset, läheskään aina ei voi olla varma, kummalla tavalla kannattaa aloittaa. Miten siis tulisi toimia? Jos puhekumppani on tuntematon, pienempi riski lienee siinä, että aloittaa teititellen, sillä toinen voi helposti ehdottaa sinunkauppoja. Paljon hankalampaa on perätä teitittelyä, vaikka sitä kaipaisi.

Jos sitten teititellään, missä menee ikäraja? Tästä suomalaisilla tuntuu olevan erilaisia käsityksiä, mutta moni mieltää rajan tavanomaisen eläkeiän tuntumaan, noin 65 ikävuoden paikkeille. Toisaalta esimerkiksi työtehtävän ja asiakaspalvelutilanteen luonne voi vaikuttaa suuntaan tai toiseen. On niitäkin yrityksiä, joissa ohjeena on teititellä kaikkia aikuisia asiakkaita.

Kyselytutkimuksissa on kommentoitu toistuvasti sitäkin, ettei kyse ole pelkästä iästä vaan myös puhekumppanin olemuksesta, käytöksestä ja puhetavasta kuten myös vuorovaikutustilanteesta, jossa kohtaaminen tapahtuu. Huoliteltu pukeutuminen ja kirjakielinen puhetapa saavat herkemmin valitsemaan teitittelyn kuin rento asu ja välitön lähestymistapa. Asiakkaan liiallinen tuttavallisuus institutionaalisessa tilanteessa voi kuitenkin myös olla asiakaspalvelijalle syy pysytellä teitittelyssä ja näin muistuttaa siitä, että nyt ollaan viranomaisen kanssa hoitamassa asiaa eikä henkilökohtaisia tuttuja.

Epävarmuus sopivasta puhuttelutavasta ja tottumattomuus teitittelyssä voivat johtaa eri muotojen vaihteluun. Moni on myös huomannut, että teitittelyssä on vaikea pitäytyä loppuun asti.

Käsitykset omista puhuttelutavoista eivät kuitenkaan välttämättä vastaa todellisuutta. Läheskään aina omia valintojaan ei ehdi punnita, eikä välttämättä ole helppo jälkikäteen eritellä, miten missäkin tilanteessa on toiminut. Toistaiseksi puhuttelutapojen todellista käyttöä ja vaihtelua on tutkittu vähän, mutta tähänastiset tulokset ovat samansuuntaisia kuin kyselytutkimuksissa: eläkeikäisiä pääsääntöisesti teititellään.

Ikä on edelleenkin tärkeä peruste puhuttelumuodon valinnalle mutta ei ainoa eikä varma tae siitä, että valinta on puhekumppanin mieleen. Harva kuitenkaan pahoittaa mieltään, jos lähestymistapa on muuten ystävällinen.

 

Hanna Lappalainen

 

Otatko kahvia, Maija? Etunimet puhuttelun keinona

Vanhainkodissa hoitaja voi huomioida vanhusta henkilökohtaisesti käyttämällä tämän etunimeä: ”Mitä Irma kuuluu?” Näin tapahtuu, vaikka puhuteltavasta ei olisi mitään epäselvyyttä. Tällainen etunimen käyttö rakentaa ja luo keskustelukumppanien välistä suhdetta. Henkilökohtaisuus kuuluu hoitajan ja asukkaan väliseen vuorovaikutukseen.

Etunimi on kuitenkin ennen kaikkea tehokas keino kohdistaa puhetta tietylle puhuteltavalle. Tämä ei koske vain vanhainkotia vaan muitakin kielenkäyttötilanteita. Kysymys ”Otatko kahvia, Maija?” osoittaa heti, kenelle kysymys on tarkoitettu. Tämä helpottaa kommunikointia tilanteissa, joissa on läsnä monia ihmisiä. Siksi etunimiä käytetään usein esimerkiksi vanhainkodin kahvihetkissä ja ruokailuissa.

Kysymyksessä ”Ottaako Liisa jälkiruokaa?” etunimen käyttö osana kolmannen persoonan muotoa voi kuulostaa puhuttelun välttelyltä, mutta ei välttämättä ole sitä. Sen sijaan tällainen muotoilu avaa keskustelua muillekin, ja vastaavanlaista puhuttelua ilmenee myös muualla kuin vanhustenhoidossa.

Etunimen käyttö on ylipäätään tyypillistä silloin, kun esitetään kysymyksiä tai pyyntöjä ja keskustelukumppanit ovat kaukana toisistaan tai eivät näe suoraan toisiaan. Nimi on käytössä myös silloin, kun vaihdetaan puheenaihetta. Eri kielten ja kulttuurien välillä on kuitenkin eroja siinä, missä määrin nimeä käytetään silloin, kun vastaanottaja on selvä. Suomessa etunimen käyttäminen on tällaisissa tilanteissa harvinaisempaa kuin monessa muussa kulttuurissa.

Vanhustenhoidossa etunimillä on myös omanlaistaan lisäkäyttöä, jolle ei ole samanlaista tarvetta muissa tilanteissa. Asukkaan nimen mainitseminen – yhdistettynä vielä kosketukseen – voi olla keino saada puhuteltavan huomio, kun hänen kuulonsa tai havaitsemiskykynsä on heikentynyt. Tilannetta myös konkretisoidaan etunimen avulla: se on yksi tapa sanallistaa käsillä olevaa hetkeä.

Henkilökohtainen huomiointi etunimen avulla on nähtävissä myös tilanteissa, joissa suostutellaan tai rauhoitellaan asukasta. Etunimi on yksi keino esimerkiksi taivutella syömään, sillä se lieventää mahdollista käskevää sävyä ja osoittaa, että puhuteltavaa huomioidaan yksilönä.

Vaikka toisentyyppisissä arkikeskusteluissa etunimen käyttö liittyy useimmiten puheenvuoron kohdistamiseen tietylle vastaanottajalle, nimipuhuttelulla on toki niissäkin myös muita tehtäviä. Moni varmasti tunnistaa nimien käytön vaikkapa osana kiusoittelua, leikkimielistä nuhtelua ja valittamista perheenjäsenten kesken. Etunimien ohella voidaan käyttää myös lempinimiä, jotka lisäävät henkilökohtaisuutta ja intiimiä tunnelmaa entisestään.

 

Kaarina Mononen

Hanna Lappalainen

Kielen muuttuminen ei ole vain nuorten juttu

Nykyiset kielentutkimukset menetelmät ja aineistot mahdollistavat aikakone-efektin. Kuuntelemalla peräkkäin eri aikoina tehtyjä saman henkilön haastatteluja saa nopeasti vaikutelman siitä, miten kieli muuttuu iän myötä. Huomio ei välttämättä kiinnity yksittäisiin sanoihin tai sananmuotoihin vaan ennemminkin äänenkorkeudessa ja puhenopeudessa tapahtuneisiin muutoksiin.

Vielä 1970-luvulla oletettiin yleisesti, että yksilön puhetapa vakiintuu aikuistumisen myötä, eikä sen jälkeen enää tapahdu merkittäviä muutoksia. Nykytutkijat ovat tietoisia siitä, että kuvio on mutkikkaampi. Tämä on paljastunut, kun on tutkittu samoja yksilöitä kymmenen vuoden tai pidemmänkin ajan kuluttua uudestaan. Tällaisia reaaliaikatutkimuksia on tehty Suomessa 1990-luvulta lähtien, mutta tällä vuosituhannella ne ovat lisääntyneet.

Viime aikoina on päästy tarkastelemaan saman puhujan kielenkäyttöä jopa 40 vuoden ajalta. Helsingistä on nimittäin kerätty haastatteluaineistoa niin 1970-, 1990- kuin 2010-luvullakin, ja osa tutkittavista on ollut mukana jokaisella kolmella kerralla. Niinpä on mahdollista tarkastella, mitä on tapahtunut, kun 20-vuotiaasta nuoresta on tullut 60-vuotias tai 40-vuotiaasta 80-vuotias eläkeläinen.

Jos ihminen muuttaa fyysisesti aivan toiseen kieliympäristöön, jonkinlainen kielellinen muutos on erittäin todennäköinen. Monilla tekijöillä on vaikutusta siihen, miten vahvasti hän säilyttää aiemman puhetapansa tai toisaalta omaksuu uuden kieliyhteisön puhekielen.

Muutosta näyttäisi tapahtuvan kuitenkin myös niillä, jotka ovat pysyneet aloillaan. Se näyttäisi olevan vahvempaa siirryttäessä nuoruudesta keski-ikään kuin keski-ikäisyyden kääntyessä vanhuutta kohti. Mutta vielä eläkeiässäkin kielen muuttuminen on aivan tavallista – ainakin pienessä määrin. Muutosta ei tapahdu vain yhteen suuntaan, vaan osa puhujista näyttää yleiskielistyvän, toiset puhekielistyvän. Yleiskielistyminen on tyypillisempi suunta, kun nuoresta varttuu keski-ikäinen. Kun sitten työelämän paineet myöhemmin hellittävät, monen kielenkäyttö puhekielistyy – ainakin joissakin piirteissä.

Tällaisiin tuloksiin on päädytty, kun on tutkittu äänne- ja muotopiirteitä – esimerkiksi sitä, sanotaanko koulua vai kouluu tai lukemaan vai lukeen. Muutos kuitenkin koskettaa myös muita kielen osa-alueita, eikä ikääntyminen suinkaan tarkoita sitä, että kieli jämähtäisi sijoilleen. Muutos on aina mahdollista.

 

Hanna Lappalainen

Kirjoittaja toimii suomen kielen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa ja tutkii mm. yksilön kielen muuttumista. Hän myös johtaa Pirkko Nuolijärven kanssa Sata suomalaista kielellistä elämäkertaa -tutkimushanketta.

Vanhuus on erilaisuutta

Vanhuksen kohtaaminen vaatii tutkijalta aina herkkyyttä ja erityistä ajattelevaisuutta.

Kun tutkija kerää puhekielen aineistoa ja käy haastattelemassa vanhoja ihmisiä, hän huomaa, miten yksilöt eroavat toisistaan monellakin tavalla. Toisinaan vanhuksen ulkoinen olemus, puhetapa ja suhtautuminen vieraan tutkijan tapaamiseen liittyvät kiehtovalla tavalla yhteen.

Vanhuksen kohtaamisessa huomio kiinnittyy ensiksi ulkonäköön ja yleiseen habitukseen. Kotinsa oven avaa kyllä yleensä harmajahapsinen henkilö, mutta niin pukeutumisessa kuin vuorovaikutuksessakin on suuria eroja.

Haastattelemani Heikki oli sonnustautunut valkoiseen kauluspaitaan, suoriin housuihin ja solmioon. En ehtinyt edes kunnolla eteiseen asti, kun hän jo kohteliaasti ojensi kätensä ottaakseen takkini ja ripustaakseen sen naulakkoon. Hänelle tapaaminen vaikutti olevan juhlatilaisuus ja ehkä myös hivenen virallinen puhetilanne. Yrjö puolestaan avasi kotinsa oven löysissä, polvipussisissa collegehousuissa ja parhaat päivänsä nähneessä t-paidassa. Käteltyämme hän lähti muitta mutkitta keittiöön, jonne oli koonnut valtavat pinot valokuva-albumeita ja dokumentteja elämänsä varrelta ja odotti minun seuraavan perässä. Hän ei ainakaan jännittänyt kohtaamista, oli pikemminkin malttamaton päästäkseen aloittamaan.

Tapaamistani vanhoista naisista Hetti oli ulkonaisesti saman tyylinen kuin Yrjö: hän oli vetänyt päälleen keltaisen, kirjaillun trikoopaidan, jonka rintamusta koristi ruokatahra. Haastattelussa Hetti osoittautui rempseäksi ja iloiseksi naiseksi, joka kertoi estoitta ja innokkaasti elämästään, eikä puhumiseen väsynyt. Hillitty Helli sen sijaan oli pukeutunut tyylikkääseen silkkipuseroon, laittanut hiuksensa kauniisti ja sipaissut vähän huulipunaa ja luomiväriä. Hän puhui kaiken aikaa korrektisti ja ystävällisesti, hymyili herttaisesti, eikä ruvennut kertomaan laajemmin elämästään.

Vanhusten erilaisuus näkyy myös asenteessa haastattelutilannetta kohtaan ja siinä, miten kukin positioi itsensä kerronnassaan.

Jo puheena ollut Heikki otti haastattelussa asiantuntijan roolin. Hänelle tärkeää oli, että sota-ajan historialliset faktat tulivat ”oikein” ja kronologisesti kerrotuiksi vuosilukuineen kaikkineen. Hän varoi esittämästä vahvoja mielipiteitä ja halusi muutenkin esiintyä neutraalisti, vaikka useimmissa kertomissaan tapahtumissa hän oli ollut itse läsnä. Miina taas suhtautui kerrontaansa ja rooliinsa päinvastoin: hän kuvaili pelkästään omia tuntemuksiaan omasta kokemusmaailmastaan käsin. Hänen mielestään saisin hänen aikalaismuistoistaan totuudenmukaisemman kuvan sen ajan ihmisten elämästä kuin lukemalla historiankirjoja. Yrjö puolestaan oli kuin opettaja: hän kertoi omaan elämänkulkuunsa vaikuttaneista historiallisista tapahtumista ja patisti minua tekemään muistiinpanoja lahjoittamiensa valokuvien taakse, jotta muistaisin, mitä ne esittävät.

Vanhus voi asemoida itsensä kerronnassaan asiantuntijaksi tai omien tuntojensa kuvaajaksi, mutta myös toimijaksi tai porukan mukana menijäksi.

Helenan kerronnassa korostui hänen oma toimijuutensa etenkin sota-aikana. Hän oli se, joka nuoresta iästään huolimatta hoiti äitinsä ja kehitysvammaisen sisarensa asiat ja joutui luopumaan seurustelusuhteestaankin, kun ei hennonnut jättää heitä oman onnensa nojaan. Myöhemmin Helena auttoi vanhoja sukulaisiaan ja huolehti heidät hautaan, vaikka itsekin alkoi jo olla sairas. Helena kertoo koko haastattelun ajan hyvin voimakkaasti yksikön 1. persoonassa: minä tein, menin, hoidin. Sen sijaan Väinö häivyttää itsensä omassa kerronnassaan ja puhuu tekemisistään pääasiassa passiivissa: tehtiin, mentiin, hoidettiin tai jokin vain tuli tehtyä. Kuulija ei voi tietää varmuudella, ketkä Väinön kanssa asioita tekivät ja mikä hänen osuutensa niissä oli. Väinö on toiminut pitkään erilaisissa luottamustehtävissä, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista tarvetta korostaa tekemisiään, pikemminkin päinvastoin. Kerronnasta tuli sellainen tunne, että kaikki oli tehty yhdessä.

Myös erilaiset vanhuuden vaivat näkyvät haastattelutilanteessa eri tavoin.

Rempseän iloisen Hetin näkö oli heikentynyt viime vuosien aikana ja hän oli joutunut luopumaan rakkaista harrastuksistaan, kuorolaulusta ja runonlausunnasta. Eläkeläisten kerhoissakin hän kävi enää harvakseltaan. Tilanne ei kuitenkaan masentanut häntä, eikä hän kokenut sitä luopumisena, vaan uutena mahdollisuutena saada olla ilman vastuita ja aikatauluja. Kun ei nähnyt kunnolla, ei tarvinnut pyyhkiä pölyjä niin usein – asenne selittänee myös paidan tahran. Hannankin näkö oli heikentynyt epäonnistuneiden silmäleikkausten seurauksena, mutta se ei ollut vapauttanut häntä vanhuuden iloihin. Puheliaaksi ja innokkaaksi kertojaksi mainostettu Hanna oli haastattelussa kuin varjo siitä, millaiseksi muut olivat häntä minulle etukäteen kuvailleet. Heikentynyt näkö oli tehnyt Hannasta hauraan, varovaisen ja pidättyväisen vanhan naisen, joka liikkui haparoiden ja joka ei enää jaksanut innostua kertomaan.

En kirjoita nuhjuisista collegehousuista ja tahraisista t-paidoista arvostellakseni vanhuksia, jotka niihin tapaamisissamme olivat pukeutuneet. En myöskään pidä parempana niitä, jotka olivat ehostaneet itseään tai pujottaneet solmion kaulaansa minua varten. Esimerkeillä haluan valaista vanhusten erilaisuutta, sitä, etteivät he ole harmaata massaa, vaan kaikissa toimissaan ja ajatuksissaan persoonallisia yksilöitä.

 

Päivi Markkola

Kirjoittaja valmistelee siirtokarjalaisten kielellistä kotoutumista käsittelevää väitöskirjaansa Helsingin yliopistossa (suomen kielen oppiaine).

 

Luottamuksen haasteet vuorovaikutuksessa

Vuorovaikutuksessa olennaista on luottamuksemme siihen, että elämme yhteisesti koetussa maailmassa, jossa meillä on samat lainalaisuudet, ja että pyrimme yhteisymmärrykseen.

Luottamus yhteiseen maailmaan tulee näkyväksi monella eri tavalla arjessamme. Arkisessa kielenkäytössämme nojaamme luottamukseen – kun keskustelussa käytämme käsitteitä, luotamme siihen, että kanssaihmiset ymmärtävät nämä käsitteet ja että käsitteiden merkitys on kaikille suunnilleen sama.

Luotamme myös siihen, että kanssaihmisemme eivät anna sellaista tietoa, jonka tietävät virheelliseksi tai jolle ei ole riittäviä perusteita. Oletuksemme on siis, että kanssaihmisemme puhuvat totta. On kuitenkin tilanteita, jossa luottamus keskustelun pohjana on uhattuna. Tätä tapahtuu esimerkiksi silloin, kun jollakin keskustelijalla on vuorovaikutuksellisia haasteita muistisairauden takia. Mitä vuorovaikutuksessa silloin tapahtuu?

Luottamuksen haasteet tulevat näkyviksi useissa eri tilanteissa kun ollaan vuorovaikutuksessa muistisairaiden henkilöiden kanssa. Joskus muistisairas henkilö esimerkiksi kertoo totena asioita, joita ei ole tapahtunut ja keskustelukumppani tietää sen. Tämä aiheuttaa luottamuksen horjumisen, mikä näkyy monessa tilanteessa. Ruotsinkielisessä muistisairaiden päiväkeskuksessa tekemässäni tutkimuksessa olen muun muassa havainnut, että keskustelukumppaneiden on vaikea uskoa siihen, että muistisairailla olisi huumori resurssinaan samalla tavalla kuin muilla keskustelijoilla. Muistisairaiden leikillisiin ilmauksiin reagoidaan helposti mahdollisena ymmärrysongelman osoituksena. Tilanteessa, jossa neurotyypillisen henkilön vastaava lausahdus todennäköisesti olisi saanut pelkkää naurua vastaukseksi, muistisairaan henkilön ilmaukseen vastataan kaksiportaisesti: naurulla ja mahdollisen ymmärrysongelman korjauksella. Muistisairaan henkilön kykyyn olla vitsikäs ei siis luoteta.

Tämän esimerkin avulla pääsemme kiinni kysymykseen, kenelle luottamuksen haasteet vuorovaikutuksessa lopulta aiheuttavat eniten ongelmia. Vuorovaikutuksesta käy ilmi, miten muistisairaiden vuorovaikutuskumppanit joutuvat tasapainoilemaan keksiäkseen vastauksia muistisairaiden lausahduksiin. Keskustelukumppaneille luottamuksen haasteet siis selkeästi aiheuttavat ongelmia. Toisaalta muistisairaat henkilöt tietysti ovat niitä joihin ei luoteta, ja tämä saattaa kapeuttaa heidän jo ennestään rajallisia osallistumismahdollisuuksia entisestään. Vastaus on siis, että luottamuksen haasteet luovat ongelmia sekä niille jotka eivät luota ja niille joihin ei luoteta.

 

Camilla Lindholm

 

Blogiteksti perustuu kirjoittajan lukuun Luottamuksen haasteet kirjassa Keskustelunanalyysi: Kuinka tutkia sosiaalista toimintaa ja vuorovaikutusta (toim. M. Stevanovic & C. Lindholm, Vastapaino, 2016)

 

Kehon kieltä. Mitä merkityksiä kosketuksella on vanhainkodissa?

Kosketus vanhainkodissa liittyy luonnollisestikin fyysiseen apuun, kun asukasta esimerkiksi autetaan ylös tuolista. Kosketusta käytetään paljon myös sosiaalisten suhteiden ylläpidossa etenkin hoitajan ja asukkaan välillä ja usein samaan aikaan muun auttamisen kanssa. Arkipäiväinen kysymys voidaan esittää vaikka puolittain halaten, jolloin sosiaalinen suhde ja ystävällisyyden osoittaminen nousevat etualalle.

Vaikka kosketusta on tutkittu kyselyin ja testein hoitoalalla ja vuorovaikutustutkimuksessa esimerkiksi joissakin institutionaalisissa tilanteissa, arjen vuorovaikutusta vanhustenhoidossa tarkastelevaa kosketuksen tutkimusta on kuitenkin vasta hyvin vähän.

Esittelen seuraavassa joitakin huomioita kosketuksesta vanhainkodissa meneillään olevan tutkimukseni pohjalta.

Kosketusta on tarkasteltava hoivakonteksti ja tilanne huomioon ottaen ja yhdessä muiden vuorovaikutuksen resurssien kanssa; mikään tietty kosketus ei sinänsä ole esimerkiksi liian holhoava. On myös selvää, että koskettaminen vaihtelee yksilöittäin siinä missä muukin kielenkäyttö. Jo yhden tilanteen tutkiminen tarkasti mikrotasolla voikin paljastaa paljon kosketuksen tehtävistä ja osallistujien rooleista ja odotuksista.

Kuka koskee ja miten?

Vanhainkodissa on luonnollista, että hoitaja koskee asukasta. Tyypillisesti esimerkiksi ruokailun aikana vanhukset istuvat pöydän ääressä ja hoitajat huolehtivat ruuan tarjoilusta, jolloin kosketus takaapäin harteille on tavallinen puhuteltaessa asukasta. Pään koskettaminen on harvinaista, mutta kun se on yksilölle luontevaa, se voi luoda erityistä läheisyyttä ja olla osana rauhallista toimintaa samalla kunnioittavaa.

Toisinaan kuitenkin asukas koskettaa hoitajaa ensin. Näin voi tapahtua silloin, kun asukas esittää pyynnön ja hoitaja on riittävän lähellä koskettamiseen. Tutkitussa aineistossa asukas on joitakin kertoja aloitteellinen koskettaja silloinkin, kun kyseessä ei ole pyyntö. Asukas esimerkiksi kehuu hoitajaa silittäen samalla tämän hartiaa ja toisessa tapauksessa oikaisee hoitajan puseroa. Näissä tapauksissa yllättävä tilanne aiheuttaa kosketuksesta neuvottelua.

Yhdestä yllättävän kosketuksen aiheuttamasta hämmennyksestä hoitaja selviytyy huumorin varjoilla. Jos taas hoitaja on orientoitunut asukkaan läheisyyteen kuten talutustilanteessa, asukkaan aloitteellisuus voi olla täysin luonteva osa vuorovaikutusta. Kerran asukas puolestaan hieroo hoitajan hartioita – ja näin roolit ovat hetken päinvastoin.

Koskettamisen tehtävät

Kosketuksella on monia tehtäviä vuorovaikutuksessa, ja se voi olla tärkeä resurssi, kun toisen osapuolen kuulo tai havainnointikyky on heikentynyt. Käden laittaminen harteille voi herättää puhuteltavan huomion tai se voi olla päättämässä keskustelua. Joskus kyseessä on kevyempi, ohimenevä asukkaan huomiointi, toisinaan taas hoitaja voi pysähtyä pidemmäksi ajaksi ja koskettamalla sekä kumartumalla lähemmäs ja joskus myös halaten osoittaa kuuntelevansa.

Koskettaminen on siitä erityinen resurssi, että se mahdollistaa suuntautumisen kahteen asiaan yhtä aikaa, kuten asukkaan taluttamiseen ja samanaikaisesti toisen kanssa keskusteluun. Koskettaminen toimii myös hienovaraisena resurssina viestin vahvistamisessa tai lieventämisessä. Näin tapahtuu, kun asukasta suostutellaan syömään käsiä silittäen tai rauhoitellaan halaten.

Arkiset toimet avaavatkin mahdollisuuden vahvistaa ystävällistä ilmapiiriä ja luoda sosiaalisia suhteita. Kosketus ei kuitenkaan ole ainut mahdollisuus tähän, mutta yksi usein toimiva keino.

Kaarina Mononen