Helsingin yliopisto
Kentällä on kivaa
Seppo Karvinen 25.7.2015
Geologian aineopintoihin kuuluu kahden viikon mittainen kenttäkurssi, johon kuuluu maa- ja kallioperäosuudet. Kenttäkurssi pyritään suorittamaan 2. vuoden lopussa toukokuussa.
Tällä kurssilla opiskelijat pääsevät käytännössä näkemään ja hyödyntämään kahden vuoden aikana oppimia taitojaan. Suomen kesä tarjoaa parastaan auringon loimottaessa pilvettömältä taivaalta… tai ainakin näin on ollut aikaisempina vuosina kesäisten kuvien perusteella. Meidän vuosikurssi sen sijaan pääsi nauttimaan vesisateesta ja lokakuulle tyypillistä lämpötiloista. Tämä ei tietenkään haitannut, eipä ainakaan tullut liian kuuma lapioidessa tai kalliolla rähmällään ollessa ja henkilökohtainen lämpötila ja kuivuushan ovat varustelu- ja asennekysymyksiä!
Kenttäkurssin ensimmäinen viikko vietettiin maaperän parissa, Lammin biologisen tutkimusaseman tiloissa majoittuen. Kenttäpäivät alkoivat aamulla kahdeksan aikaan, jolloin lähdimme autoilla tutkimuskohteisiin, joista palasimme viiden maissa. Tämän jälkeen oli tutkimuskohteisiin tai metodeihin liittyviä luentoja tai teimme ryhmätyötä. Kohteet olivat erilaisia: otimme kairaamalla suosta näytteitä ja tutkimme turvetta, kaivoimme hiekka-, moreeni- ja sorakuoppia (niin, niin monta kuoppaa), laskimme savikerroksista lustoja, kävimme lähteellä. Viikon grand finale oli suunnistus: pääsimme/jouduimme harhailemaan lähimaastoon ja havainnoimaan rasteilla ympäristöä. Rautaisella suuntavaistoillani en ollut parini kanssa viimeinen, parhaista yrityksistäni huolimatta. Kaiken tämän lisäksi oli tietysti myös koulutukseen liittymätöntä; kuten saunomista (kuumaa), uimista (kylmää) ja nuotiolla istumista (lämmintä ja savuista).
Toisella viikolla touhuttiin Tampereen seudulla ja tutkittiin alueen kallioperää, Hyytiälän metsäntutkimusasemaan tukeutuen. Tämä osuus oli fyysisesti raskaampi, koska päivät olivat pidempiä ja niihin kuului enemmän kävelemistä. Luonnossa oleminen oli kuitenkin hauskaa ja opettavaista! Iltaisin teimme päivän havainnoista karttaa ja viikon lopussa koostimme havaintomme enemmän tai vähemmän loogiseksi kokonaisuudeksi, jolla esitimme tutkimusalueen kallioperän vaihteluita. Tämän hauskan ohella vietimme aikaa Hyytiälän hienoissa, historiallisissa hirsimökeissä. Pääsimme myös saunomassa, taas! Veikkaan, että geologia on yksi harvoja opiskelualoja, jolla voi pakollisen kurssin yhteydessä päätyä professorin kanssa saunaan juomaan(sivistyneesti) olutta.
Turkkusest Hesaa
Toni Koskinen, 24.7.2015
Vietin lukion jälkeen viisi vuotta työelämässä. En edes ajatellut korkeamman tutkinnon suorittamista, kunnes vuonna 2013 istuin Turun yliopiston avoimen puolen kurssille, jossa geologian perusopintojen vierailevana luennoitsijana oli Esko Valtaoja. Hänen taidoistaan luennoitsijana kertoo se, että hän sai luennon päätteeksi mahtavat aplodit. Aloin uskoa, että yliopisto-opiskelu voisi olla järkevää ja mielenkiintoista.
Vertailin maantiedettä, geologiaa ja meteorologiaa. Maantiede vaikutti liian laajalta aiheelta, meteorologia taas liian teoreettiselta; valitsin geologian. Pääsin onneksi opiskelemaan geologiaa Helsingin yliopistoon vuonna 2014, eli aloitan nyt toisen vuoden opinnot.
Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen voin todeta, että tein hyvän valinnan lähtiessäni opiskelemaan geologiaa. 25-vuotiaana oli kulttuurishokki aloittaa opinnot alle kaksikymppisten rinnalla, mutta he nuorensivat minua ja olemustani. Tunnen nykyään oloni 21-vuotiaaksi.
On ollut mukavaa olla opiskelijalehtemme Holoseenin Sanomien päätoimittajana. Erityisen suurella mielihyvällä olen pannut merkille kuinka geologian opiskelijat keksivät hyvää geologietiikkaa vaalien uskomattomia tarinoita ympäri maapallon. Toivon hartaasti, että myös fuksit jatkavat tällä linjalla.
Geologia on ollut maapallolla aina läsnä ja tulee aina olemaan. Tuntuu siltä, kuin olisin tehnyt vasta pintaraapaisun. Se tuntuu mukavalta, sillä se kertoo, että opittava tieto ei varmasti tule loppumaan kesken.
Vuosi kiviä ja paljon muuta
kirj. Paavo Nikkola 5.4.2010
Kevät 2008 oli hektistä aikaa. Ylioppilaskirjoituksiin luku meni sluibaillen, mutta tuntematon tulevaisuus ahdisti. Mitä lukion jälkeen? Kiinnostusta ei ollut oikein mihinkään.
Päätin hakea maantieteen koulutuslinjalle Helsingin yliopistoon. Helsinkiin vain siksi, että erot pikku maakuntaan Etelä-Pohjanmaalla olisivat mahdollisimman mittavat. Noh, eihän tämä ihan putkeen kuitenkaan mennyt. Kaivosalalle uransa luonut sukulainen mainitsi geologiasta ja päätin kokeilla tätä mystistä kivitiedettä. Hyvin nopeasti maantieteen kirjat jäivät pölyttymään nurkkaan ja geologian pääsykokeista tuli ykkösprioriteetti. Heinäkuussa postilaatikosta löytyi paksu kirjekuori – valonpilkahdus tuntemattomasta tulevaisuudesta.
Vuosi armeijassa turrutti aivot, mutta fuksioppaiden tulva ja asunnon hankinta pistivät pääkopan toimimaan. Materiaalia tuli niin, että piti kansiokin hommata. Oli siis elokuu 2009 ja tekemistä riitti. Opiskelun aloittaminen tosin meni yllättävän helposti. Ainoat ongelmat liittyivät asunnon hankintaan. Uutta asiaa oli paljon ja kaikkea ei ymmärtänyt, mutta eipä tuo mitään. Ensimmäisten päivien vastuullisin tehtävä oli seurata tuutorien laumaa ympäri kampusta. Oli rentoa, oli kesä ja uudet piirit.
Nyt, lähes vuoden opiskelleena, olen oppinut paljon geologiasta ja elämästä. Tiedon himo kasvaa syödessä ja päivä päivältä opiskelu on luontevampaa. Vasara ry:n kuukausittaiset saunaillat ovat muodostuneet jo tavaksi, ja kirjahyllyssäni on hyllyrivi mineraaleille. Tulevaisuus ei ahdista…
…paitsi vappu. Vappu on jännä.
Tiedettä tekemään.
kirj. Jussi Haverinen 16.4.2010
Pohtimalla vakavia saa aikaan tilantarpeen ilonpidolle. Tätä kutsutaan tasapainoiluksi. Laitoksellamme asia on erityisen keskeinen ja opiskelua eteenpäinvievä voima. Tasapaino tuppaa silloin tällöin lipsumaan suuntaan tai toiseen eli siis juuri siihen toiseen.
Pienen porukan tarjoamia etuja on tiivis yhteishenki, joka ei jätä ketään ulkopuolelle edes silloin, tai pikemminkin nimenomaan ei silloin, kun on onnistunut jällen kerran nolaamaan itsensä tieteen ja tiedon kentällä. Kertakaikkisen upeaa on huomata, etteivät pienet puutteet, kuten dementiani, estä ketään tarjoamasta ilonhetkiä opiskelijatovereilleen. Väitteeni tueksi esitän seuraavan oppimisprosessia kuvaavan tapahtumaketjun. Kuinka tämä liittyy geologiaan, tulette pian huomaamaan.
Hesarin appron tunnelmissa viidennen/kuudennen rastin välimaastossa olin kuulevinani humanistien keskustelua Kaurismäen elokuvasta. Pian sain kauhukseni todeta, että ääni kuuluikin geologi-opiskelijatoverilleni. Ystäväni kertoi tohkeissaan juuri katsoneensa Calamari unioni -nimisen merkkiteoksen. Kuulin myös väitteen, että ohjaaja olisi ollut Aki eikä Mika.Vaivoin ja harvoin toimivat aivoni kokivat ylikuormitusta. Kukapa ei nousisi väittämään vastaan. Erityisesti mikäli ystäväni oli väitteensä mukaan katsonut elokuvan samana päivänä. Pidellyt elokuvan koteloa käsissään ja kaiken lisäksi tunsi humanisti-ystäviä, joiden kanssa oli asiata keskustellut. Mikä sitten ajaa ihmisen väittelemään asiassa, jossa on varmasti väärässä? Veto tietenkin ja pieni mahdollisuus voittaa (mutta myöskin se, että on kiva kiistellä asioista, joista ei tajua mitään). Vedon vakavuudesta kielii panos: geologien pyhin eli olut. Kertoimet olivat vahvasti minua vastaan, mutta mielestäni riski oli kannattava, koska liikuimme molemmat tietämyksemme äärirajoilla. Nyt hävittyäni ja osoitettuani tyhmyyteni jälleen kerran huomaan kuitenkin iloisia ilmeitä ympärilläni vaatien hymyyn mukaan.Vaikka appro on päättynyt? Ai niin, on perjantai…
Tänne tuleminen jännitti jo sen takia, että koko sana ”geologia” oli hieman epäselvä. Ei mitään syytä huoleen. Opetus on huippuluokkaa ja kannustavaa. Proffat jaksavat vastailla uskomattomalla kestävyydellä meidän kysymyksiimme, kuten: mikä kivi toi ny o? etc… Syy tulla lukemaan geologiaa on niin ilmeinen, etten uhraa siihen enempää lauseita kuin: geologia on kaikki se, mitä olet aina halunnut tehdä… Oikeasti :)
PS. Itseasiassa sana ”geologia” pitää sisällään niin paljon, että sen määrittäminen on vaikeampi tehtävä kuin Frankien matka Kalliosta Eiraan.