Näkökulma: Läpinäkyvyyttä jätehuoltoon

Viimeisimmän Helsingin yliopiston ympäristöraportin mukaan yliopiston Helsingissä sijaitsevissa kiinteistöissä syntyi vuonna 2011 yhteensä 1 800 tonnia yhdyskuntajätettä. Luvussa on laskettu mukaan niin henkilökunnan kuin opiskelijoiden tuottamat jätteet.

Jätemäärien kokoluokka hahmottuu huonosti yliopistolaisille, koska harva pääsee elämässään näkemään 1 800 000 kilogramman jätevuorta. Yliopiston jätehuolto toimii hyvin ja jokaisen päivän päätteeksi roskapussit vaihtuvat uusiin. Jätemäärät jäävät useimmille yliopistolaisille abstrakteiksi lukujonoiksi, eikä asiaa tule sen koommin tentti- tai työkiireiden keskellä mietittyä. Samalla jätemäärien luoma rasite ympäristölle ja henkilökohtainen jätteen synnyn ehkäisy saattaa jäädä vähälle huomioille.

Sen sijaan jokainen ympäristötietoinen yliopistolainen, joka on sattunut kurkistamaan yliopiston roskakoreihin tietää, että kierrätyskäyttäytymisessä on parantamisen varaa Helsingin yliopistolla. Biojäteastioista löytyy jatkuvasti sinne kuulumatonta tavaraa ja useat uusiokäyttöön soveltuvat materiaalit päätyvät sekajätteeseen.

Jätemäärien vähentäminen ja kierrätyskäyttäytymisen edistäminen yliopistolla ovat äärimmäisen tärkeitä asioita, mutta teemat eivät suoranaisesti tihku mediaseksikkyyttä. Kierrätyksestä puhutaan jatkuvasti mediassa ja kahvipöydissä, mutta vanhoja kuluneita mantroja toistamalla on mahdotonta muuttaa syvälle pinttyneitä käytösmalleja.

Helsingin yliopistolla vanhat aiheet saavat uutta väriä viikolla 42. Ympäristöviikon avajaisten yhteydessä lanseerataan Tila- ja kiinteistökeskuksen jätenäyttely, joka tuo kierrätyskäyttäytymisen virhekohdat ja abstraktit jätevirrat konkreettisina yliopistolaisten silmien eteen.

IMGP2578

Jätenäyttelyn roska-astiat testikierroksella Tila- ja kiinteistökeskuksen toimistolla (Kuva: Antti Seppälä)

Roskat esille

Jätenäyttelyn idea on sinänsä hyvin yksinkertainen, mutta tuore näkökulma vanhoihin aiheisiin. Näyttelyn pääteos ovat roska-astiat, joiden sivut ovat aukinaiset. Läpinäkyvien roskapussien ansioista katsojan ja jätteiden välillä ei ole näköesteitä: Päivän aikana syntyvät jätemäärät näkyvät sellaisinaan ja biojäteastiaan heitetyt muoviroskat erottuvat selkeästi väärässä astiassa.

Tila- ja kiinteistökeskuksella näyttelyn uskotaan muistuttavan ihmisiä kierrätyksestä ja jätteen synnyn ehkäisystä, mutta herättävän myös uusia ajatuksia ja kysymyksiä jäteasioista yliopistolla. ”Näyttely on tuki meidän sanomisille. Ihmisten pitää nähdä ja kokea”, kommentoi Tila- ja kiinteistökeskuksen ympäristöasiantuntija Virpi Kuitto.

Vanhoista teemoista muistuttamisen lisäksi näyttely toimii tiedotusväylänä tulevista uudistuksille yliopiston jätehuollossa. Energiajätteen keräys tulee pian loppumaan, sillä kaikki sekajäte matkaa pian Vantaan uuteen jätepolttolaitokseen.

Näyttelyn ei ole tarkoitus olla ainoastaan yksisuuntainen tiedonkulkuväylä, vaan Tila- ja kiinteistökeskuksella odotetaan myös palautetta yliopiston jätehuollosta. Kuitto toivoo näyttelyn toimivan kevyenä kommunikointiväylänä, jonka kautta tieto jätehuollon ongelmista tavoittaa Tila- ja kiinteistökeskuksen. ”Tämä on myös meille oppimisprojekti”, muistuttaa Kuitto.

Opiskelijoiden idea

Idea jätenäyttelystä syntyi alun perin Bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa järjestetyssä Kestävyyttä käytäntöön –kurssilla viime keväänä. Tila- ja kiinteistökeskus antoi joukolle opiskelijoita pohdittavaksi miten yliopistolaiset saataisiin kierrättämään entistä paremmin ja vähentämään jätteen syntyä. Kurssin lopuksi opiskelijoiden tuli tarjota yksi käytännön toimenpide ongelman ratkaisuksi.

Jätenäyttelyn ohella ryhmäläiset pohtivat useita vaihtoehtoisia lähestymistapoja, jotka saivat kuitenkin lopulta väistyä. ”Alkuperäiset ideat olivat mitä tahansa sähköiskuja antavista roskiksista hypnotisointiin ja perussivistämiseen”, muistelee yksi ryhmäläisistä, Lauri Äystö.

Lopullinen idea jätenäyttelystä herätti heti Tila- ja kiinteistökeskuksen innostuksen ja kurssin jälkeen Äystö löysi itsensä keskuksen palkkalistoilta suunnittelemassa jätenäyttelyn käytännön toteutusta. Näyttely on vaatinut kevään mittaan paljon järjestelyä. Esimerkiksi jäteastiat on tilattu mittatilaustyönä Englannista, koska kotimaista valmistajaa ei löytynyt.

Astiat ovat jo olleet testikierroksella Tila- ja kiinteistökeskuksen tiloissa sekä yksittäisiä astioita on nähty jo muun muassa Porthanian aulassa. Pitkään jatkunut valmistelutyö kulminoituu kuitenkin ensi maanantaille (6.10), jolloin näyttely lanseerataan Ympäristöviikon avajaisten yhteydessä Porthanian aulassa.

Käytännön toteutus jännittää vielä hieman Tila- ja kiinteistökeskuksen Kuittoa, mutta suurimmaksi osaksi odotukset ovat positiivisia: ”Meillä on ollut ennen aulatapahtumia, mutta nyt meillä on rakenteita, joita voi näyttää ja joita ihmiset voivat tutkia. Aikaisemmissa tapahtumissa on ollut esimerkiksi vain esitteitä ja jonkinlainen ständi.”

Ympäristöviikolla näyttely on esillä alkuviikon Porthaniassa ja loppuviikoksi astiat siirtyvät Viikkiin. Teemaviikon jälkeen astioiden on tarkoitus jäädä yliopistolle ja niiden toivotaan vielä jatkossakin herättävän huomiota jäteasioita kohtaan. Äystön mukaan vastaavia astioita on käytetty maailmalla ja kokemukset ovat olleet positiivisia. Astioiden läpinäkyvyys luo sosiaalista painetta, jonka seurauksena esimerkiksi biojäteastioihin päätyy vähemmän sinne kuulumatonta tavaraa.

IMGP2582

Yksittäinen roska-astia oli nähtävissä Porthanian aulassa jo viikolla 41 (Kuva: Antti Seppälä)

Ps. Vantaan uudesta jätteenpolttolaitoksesta lisäinfoa tiistaina 7.10 Meilahdessa klo 10-12 ja Viikissä perjantaina 10.10 klo 9-10. Tarkemmat tiedot täältä.

Näkökulma: Opiskelijat ilmastotalkoissa

Ilmastonmuutos on yksi suurimmista planeettamme tulevaisuutta varjostavista ympäristöongelmista. Se on myös äärimmäisen kompleksinen ongelma, johon ei ole yhden taikatempun ratkaisua. Ilmastonmuutoksen hillitseminen ja vakaannuttaminen vaatii elämäntapamme kokonaisvaltaista remonttia niin yhteiskunnan ylätasolla kuin yksilöiden arjessa.

Näin suurten kysymysten äärellä on jossain määrin luonnollista, että ahdistus nostaa päätään pienen ihmisen mielessä. Muutos on hidasta ja toisinaan tuntuu, että yksittäinen ihminen on ainoastaan mutteri yhteiskunnan rattaissa vailla oikeita vaikutusmahdollisuuksia. Pahimmillaan ahdistus voi kärjistyä välinpitämättömyydeksi koko ongelmaa kohtaan.

Helsingin yliopistolla apatialle tai epätoivolle ei kuitenkaan ole annettu sijaa. Jo toista vuotta peräkkäin Helsingin yliopisto ottaa osaa Ilmastoinfon Kevennä tonni –kampanjaan, jossa kannustetaan opiskelijoita ottamaan härkää sarvista ja pistämään omat elintapansa uusiksi.

Kampanjassa opiskelijat käyvät Kevennä tonni –nettisivuilla tekemässä erilaisia lupauksia, joilla he pienentävät omaa CO2-jalanjälkeään. Samalla yhteinen päästövähennyspotti kasvaa lupausten kumuloituessa. Yhteissumman nähdessään pinttyneimmässä pessimistissäkin herää toivon pilkahdus – pienillä arkipäiväisillä teoilla on merkitystä, kun kaikki teemme niitä yhdessä.

orientoiva_kt

Vihertiimi kiersi fuksi-infoja markkinoimassa Kevennä tonni -kampanjaa (Kuva: Meri Norola)

Unohtunut idea uuteen kukoistukseen

Kevennä tonni ei ole HSY:n alaisuudessa toimivan Ilmastoinfon ainoa kampanja. Useiden meneillään olevien kamppanjoiden tarkoitus on kuitenkin sama: Jalkauttaa pääkaupunkiseudun ilmastostrategia asukkaiden keskuuteen ja innostaa ihmisiä mukaan ilmastotalkoisiin ruohonjuuritasolla. Lisäksi yrityksille Ilmastoinfo on suunnannut palvelunaan Ekokompassi-ympäristöjärjestelmän, joka on työkalu pienten ja keskisuurten yritysten ympäristöasioiden hallinnan ja ekotehokkuuden parantamiseen.

Kevennä tonni -kampanja poikkeaa muusta Ilmastoinfon toiminnasta, koska se on suunniteltu varta vasten opiskelijoille. Lisäksi se on ensimmäinen kampanja, joka on suunniteltu yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa.

Kevennä tonni -kampanjan juuret ulottuvat Ilmastoinfon perustamisvuoteen 2010. Tuolloin ilmastoinfo lanseerasi kaikille kaupunkilaisille suunnatun Tonni vetoa –kampanjan, jossa kaupunkilaiset haastoivat  toisiaan pienentämään CO2-jalanjälkeään.

Vuonna 2013 Tonni vetoa –kampanjan kaltaista projektia ei todennäköisesti olisi enää jatkettu, ellei Helsingin yliopisto olisi ottanut Ilmastoinfoon yhteyttä. Yliopisto oli juuri valmistelemassa Opiskelijan ympäristöopastaan, jonka tiimoilta Ilmastoinfoa konsultoitiin. Palaverien pohjalta syntyi idea – mitä jos vastaava kampanja lanseerattaisiin Helsingin yliopiston opiskelijoille?

Onnistunut ensimmäinen vuosi

Kevennä tonni –kampanjan perusidea pohjaa edeltäjäänsä, mutta muutoksia vanhaan malliin oli tehtävä. Tonni Vetoa –kampanja oli suunnattu kaikille kuntalaisille, eikä jokainen lupausvaihto välttämättä koskettanut juurikaan opiskelijoiden elämää.

Ilmastoinfon projektityöntekijän Elina Matteron mukaan muun muassa lupausten esimerkkiasunnon kokoa viilattiin reilusti alemmas. Joistakin lupauksista luovuttiin tyysti, sillä opiskelijoilla on harvemmin mahdollisuutta esimerkiksi vaihtaa nykyistä autoaan vähäpäästöisempään.

Muokkausten jälkeen Kevennä tonni –kampanja lanseerattiin Helsingin yliopiston opiskelijoille syksyllä 2013. Kampanjan debyyttivuosi sujui varsin hyvin: Tunnelma oli hyvä ja asetetut päästövähennystavoitteet, 500 000 kg hiilidioksidiekvivalentteja kasvihuonekaasupäästöjä, saavutettiin. Erityisesti apulaiskaupunginjohtava Pekka Saurin kampanjalle tekemä ruokaresepti keräsi kehuja.

Matteron mukaan yksi asia jäi silti hieman harmittamaan: ”Lukumäärällisesti osallistujia oli kuitenkin aika vähän. Kampanja ei levinnyt niin paljon kuin toivottiin. Ensimmäinen vuosi on kuitenkin aina haastava”.

sauri

Pekka Saurin ruokaresepti Kevennä tonni -kampanjalle

Kampanja kasvaa

Ensimmäisen vuoden positiivisten kokemusten perusteella kampanjaa päätettiin jatkaa myös tänä vuonna. Edellisvuodesta poiketen nyt mukana on Helsingin yliopiston lisäksi kuusi muuta korkeakoulua pääkaupunki seudulta mm. Aalto-yliopisto.

Matteron laskelmien mukaan kampanjalla on mahdollisuus tavoittaa tänä vuonna parhaimmillaan 86 000 opiskelijaa. ”Jo murto-osa siitä on todella monta ihmistä. Jos he miettivät ja tekevät näitä asioita, niin sillä on aika suuri vaikutus”, toteaa Mattero

Osanottajamäärän kasvun myötä myös kampanjan päästövähennystavoittetta on nostettu reilusti: 500 tonnin sijasta tänä vuonna tavoitellaan 10 000 tonnin CO2-päästövähennyksiä. Vastaava päästövähennys syntyisi, jos Suomen teiltä saataisiin 3000 bensiiniautoa pois vuodeksi.

Kyynisyys kanveesiin

Yksi elämäntapamuutoksia estävä tekijä on kyynisyys: miksi minä uhrautuisin, kun ei kukaan muu tee mitään ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi? Varsinaisten päästövähennysten ohella Kevennä tonni –kampanja pyrkii muuttamaan myös asenneilmapiiriä. Nettisivuilla näkyvä päästövähennyksien yhteismittari näyttää konkreettisesti, että lukuisat ihmiset ovat valmiita muutokseen.

Päästövähennysmittarin tarkkailu on myös yksilölle voimaannuttava kokemus. Se näyttää konkreettisesti henkilökohtaisten valintojen merkityksen. ”Omilla valinnoilla saa yleensä aika helposti kaksi tai kolme tonnia päästövähennyksiä vuodessa. Kun ajattelee, että suomalaisten keskimääräinen jalanjälki on yhdeksän tonnia, niin on se aikamoinen vähennys”, Mattero muistuttaa.

Mattero itse uskoo vankasti yksilön valinnoilla olevan merkitystä ympäristöongelmien ratkaisuissa, vaikka tärkeää on myös vaikuttaa aktiivisesti yhteiskunnan rakenteisiin. Kantaansa Mattero ehti pohdiskella opiskellessaan Helsingin yliopiston ympäristötieteiden laitoksella ympäristönsuojelutiedettä sekä ympäristömuutos ja –politiikkaa, joista jälkimmäisestä hän valmistui maisteriksi viime toukokuussa.

Jo kaksi kuukautta ennen varsinaista valmistumistaan Mattero aloitti työnsä Ilmastoinfolla. Työpaikka irtosi Matteron omien sanojensa mukaan ” ahkeralla hakemisella ja hyvällä ajoituksella”. Työssään Mattero on viihtynyt hyvin: ” On hirveän virkistävää olla sellaisissa töissä, missä mitä hullumman idean keksit, niin sen parempi.”, nauraa Mattero.

Lisätietoa: Kevennä tonni -kampanja facebookissa, Kevennä tonni -nettisivut ja Ilmastoinfo

Näkökulma: Suo, kuokka ja kampus

Viime vuoden keväällä Valtiotieteellisen tiedekunnan rakennuksen piha sai uuden ilmeen. Punainen tiiliseinä sai eteensä silauksen harmaata, kun innokkaat opiskelijat ja yliopiston henkilökunnan jäsenet asettelivat mullalla täytettyjä harmaita säkkejä puulavojen päälle. Pian harmauden peitti alleen säkeistä pursuava vihreys.  Useita vuosina mielissä muhinut idea muuttui vihdoin todellisuudeksi – Kampusviljely oli alkanut Helsingin yliopistolla.

Viljelysäkit Valtiotieteellisen rakennuksen pihalla (Kuva: Antti Seppälä)

Opiskelijat asialla

Laajemmassa merkityksessä kampusviljelystä voidaan puhua osana kaupunkiviljelyä. Kaupunkiviljelyllä tarkoitetaan ruoantuotannon urbaaneissa olosuhteissa. Vaikka kaupungeissa ruokaa on tuotettu aina, viime aikoina maailmalla kaupunkiviljely on noussut kaupunkikulttuuria ja -suunnittelua käsittelevän keskustelun keskiöön. Ilmiö ei ole jäänyt huomaamatta Helsingin yliopistolla. 

Käytännön tasolla kampusviljely on vielä hyvin tuoretta toimintaa Helsingin yliopistolla, mutta kokouslistoilla asia on pyörinyt jo pidempään. Asiasta oli puhuttu yliopistolla ja ylioppilaskunnassa useita vuosia. Kaupunkiviljely on myös nostettu esiin Helsingin kaupungin strategiassa 2013-2016.

Kokouslistoilta kampuksille viljelysäkit siirsi lopulta opiskelijoiden ehtymätön innostus asiaa kohtaan. Vuonna 2013 Helsingin yliopiston ylioppilaskunta yhdessä Helsingin yliopiston kanssa päätti aloittaa pilottihankkeen. Kevään aikana viljelylaarit valtasivat Valtiotieteellisen tiedekunnan rakennuksen ja Topeliaan pihat.

Keskustakampukselle sijoitetut 30 viljelysäkkiä varattiin hetkessä. Innostus ei laantunut alkuhuuman jälkeen ja projekti sai osakseen paljon positiivista huomiota. Suosion seurauksena kampusviljelyä päätettiin keväällä 2014 laajentaa 20 säkillä keskustassa ja aloittaa viljely myös Viikin kampukselle.

Viikin viljelylaatikkoja (Kuva: Antti Seppälä)

Viikin viljelylaatikkoja
(Kuva: Antti Seppälä)

Laajennuksen yhteydessä toiminnasta innostui myös Kampusviljelytoimikunnan nykyinen puheenjohtaja Marianne Saviaho. Puheenjohtaja pestin ohella Saviaho opiskelee ympäristönsuojelutiedettä Ympäristötieteen laitoksella. Aikaisempaa kokemusta kaupunkiviljelystä hänellä oli ympäristöjärjestö Dodo ry:n kautta.

Jo ensimmäisessä kokouksessa Saviaho nimettiin toimikunnan puheenjohtajaksi: ”Sain sähköpostin, olisiko se nyt ollut Myy ry:n kautta, jossa kutsuttiin mukaan perustamaan toimikuntaa. Arvasin jo ennen kokousta, että minusta tulee puheenjohtaja, koska en saa pidettyä suutani kiinni”, naurahtaa Saviaho.

Vaikka Saviaho astui ensi töikseen suuriin saappaisiin projektissa, ei tuoretta puheenjohtajaa voi arvostella heikosta suorituksesta. Viikkiin sijoitutetut 35 viljelylaatikkoja varattiin muutamassa päivässä ja viljelijöitä ilmoittautui yhteensä 120. Myös keskustakampuksen 20 uutta säkkiä löysivät uudet omistajansa hetkessä.

Solidaarisuus kukkii

Kuten useat opiskelijatoiminnassa mukana olleet varmasti tietävät, vapaaehtoisuuteen perustuvat projektit yliopistolla eivät välttämättä ole kaikista helpoimpia. Etenkin kevään tenttisumassa innokkaita opiskelijoita voi olla vaikea haalia talkootöihin.

Kampusviljelyn kohdalla asiat ovat kuitenkin sujuneet ilman suurempia ongelmia. Saviaho hehkuttaakin kampusviljelijöiden työpanosta: ihmiset ovat olleet reippaita, osallistuneet talkoisiin ja jopa kesällä naapurilaarien kasveja on kasteltu ilman erillisiä pyyntöjä. Erityisesti Saviaho kiittelee yliopiston puolelta kiinteistöpalvelujohtajaa Pekka Seppälää, jonka apu on ollut korvaamatonta.

Myös yliopiston ulkopuolisia yhteistyökumppaneita on löytynyt paljon. Sponsoreilta kampusviljelijät ovat saaneet esimerkiksi siemeniä. Saviahon mukaan jo nyt saadut siemenet riittävät usealle seuraavalle vuodelle.

Kampusviljelyn yhteistyökumppaneita (Kuva: Antti Seppälä)

Kampusviljelyn yhteistyökumppaneita
(Kuva: Antti Seppälä)

Vaikka projekti on edennyt suunnitelmien mukaan, työtä se on silti teettänyt. Useat ihmiset ovat antaneet kampusviljelyä varten merkittävän työpanoksen. Viime kevät oli Saviaholle lievästi ilmaistuna kiireistä aikaa: ”Minulla oli samaan aikaan perusopiskelut, kandin tekeminen, töissä käyminen plus tämä. Poikaystäväni ei suunnilleen nähnyt minua kolmeen kuukauteen. Tulin joskus ja lähdin aamulla”, nyt asialle naurava Saviaho muistelee.

Katseet kohti Kumpulaa

Kampusviljely on hyvin lyhyessä ajassa juurtunut näkyväksi ja merkitykselliseksi osaksi Helsingin yliopiston toimintaa. Viljelijät eivät silti ole siirtymässä sapattivapaalle, vaan tulevaisuus on täynnä suunnitelmia. Yksi askel Saviahon mukaan on kampusviljelytoimikunnan työn vakiinnuttaminen yliopistolla. Nykyisin toiminta on pitkälti projektiluontoista.

Lisäksi mahdollisesta laajentumisesta on ollut spekulaatiota. Kumpulan innokkaat opiskelijat ovat ottaneet kampusviljelytoimikuntaan yhteyttä ja esittäneet kiinnostuksensa saada laatikoita myös omalle kampukselleen. Saviahon mukaan Kumpulaan mahtuisi noin 30 viljelylaatikkoa. Idea on tosin vielä luonnosvaiheessa: ”Eihän meillä ole mitään lupia, eikä mitään. Mennään juttelemaan yliopiston kanssa ja katsotaan mitä tapahtuu”, naurahtaa innokas Saviaho.

Kampusviljely näyttää kaikin puolin onnistuneelta projektilla. Yhteistyö yliopiston henkilökunnan ja opiskelijoiden välillä tuntuu sujuvan mutkatta ja kampusviljelijät hehkuvat välitöntä innostusta asiaansa kohtaan. Toivottavasti vastaavia hankkeita syntyy myös tulevaisuudessa Helsingin yliopistolla.

Lisätietoa kampusviljelystä: https://blogs.helsinki.fi/kampusviljely-campus-farming/blogi/

Näkökulma: Piirileikki Helsingin yliopistolla

Suurimmalle osalle yliopistolaisista ympäristöasioiden huomioiminen on itsestään selvä osa arkea. Jätteiden lajittelu sujuu yhtä luontevasti kuin hampaiden harjaus, eikä kasvissyöntiä tarvitse kummemmin perustella Unicafeen pöydässä.

Myös yliopiston ulkopuolella ympäristöasiat ovat iskostuneet erottamattomaksi osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Vahvasta asemasta huolimatta nykyisellä ympäristötietoisuudella on melko lyhyet juuret maassamme. Kuvaavaa on, että pian 100 vuotta täyttävän valtiomme ympäristöministeriöllä on takanaan ainoastaan hieman yli 30 vuotta toimintaa.

Ympäristökysymykset ovat kulkeneet lyhyessä ajassa matkan marginaalista valtavirtaan. Muutos ei ole tapahtunut itsestään, vaan on vaatinut useiden yksilöiden peräänantamatonta työtä. Eräs näistä ihmisistä on professori Ilmo Massa. Hän on ollut alusta alkaen mukana luomassa suomalaista humanistis-yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta. Uransa aikana Massa on henkilökohtaisesti kokenut tieteenalan kehitykset useat värikkäät vaiheet.

MassaLapista Helsinkiin

Tänä päivänä Ilmo Massan voi löytää usein työhuoneestaan Viikin ympäristötalosta, jossa hän työskentelee ympäristömuutos ja –politiikka –pääaineen yliopistolehtorina. Massa ei kuitenkaan ole alun perin mikään etelänvetelä, vaan hän on kotoisin Lapista, tarkemmin ottaen Alatorniosta.

Maatalouden parissa sivutoimisesti työskennellyt Massan isä luki paljon ja kannusti lapsiaan opiskelemaan. 70-luvun alussa Massa pyrki opiskelemaan yhteiskuntatieteitä Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja pääsi sisään huippupisteillä. Opinnot sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikan parissa eivät olleet itsestään selvä polku Massalle. ”Minun on vaikea perustella sitä. Se oli vähän sattuman kauppaa”, kommentoi Massa valintaansa.

Sosiaalipolitiikan opinnoissa painotettiin OECD:laista hyvinvointinäkökulmaa, johon liittyi ympäristö hyvinvoinnin osana, mutta asia ei ollut erityisemmin esillä. Massa kuitenkin innostui vuonna 1972 ilmestyneestä Rooman klubin ”Kasvun rajat” –raportista. Myös samana vuonna alkanut ensimmäinen öljykriisi vaikutti Massan näkemyksiin. Ajan hengen mukainen taistolaisuus ei kuitenkaan vedonnut häneen.

Gradu aiheekseen Massa valitsi Lapin ympäristöhistorian. ”En tiennyt, että samaan aikaan ympäristöhistoriaa harrastettiin Yhdysvalloissa. Ei meillä ollut sellaisia kontakteja”, Massa muistelee. Varsinaista mentoria Massalla ei ollut, mutta häneen vaikuttaneista ihmisistä Massa mainitsee mm. Jussi Raumolinin, Ilmari Hustichin ja Matti Sarmelan. Ilman suurempaa ohjausta Massa ravasi ympäri Helsingin kirjastoja etsien aineistoa työhönsä. Lopulta gradusta muodostui yli 200 sivuinen järkäle, joka kattoi ajanjakson metsästyskulttuurista moderniin aikaan. ”Se oli tietysti hullua. Ei siinä mitään järkeä ollut, mutta sellaisen kuitenkin sain aikaan”, naurahtaa Massa.

Mutkikas työura

Myös varsinaisella työurallaan Massa on saanut kiertänyt Helsinkiä. Hänen toimistonsa osoite on vaihtunut monesti ja uran aikana tutuksi ovat tulleet useat Helsingin yliopiston laitokset. Humoristisesti Massa kuvaakin työuraansa piirileikiksi ympäri Helsingin yliopistoa.

Valmistumisen jälkeen Massan ura lähti käyntiin humanistisessa tiedeyhteisössä. Uran ensiaskeliin vaikutti merkittävästi Massan luomat kontaktit Suomen antropologisessa seurassa.

Ensimmäisen työtehtävänsä Massa sai uskontotieteen professori Juha Pentikäiseltä, joka otti Massaan yhteyttä ja pyysi häntä tekemään esitutkimusta aiheesta ”arktisten kansojen sopeutuminen ympäristöönsä”. Teologisesta tiedekunnasta matka jatkui Kansanrunoustieteen laitokselle, jossa Massa työskenteli projektissa, joka käsitteli maailmankuvan muutosta teollisessa Suomessa. Seuraava etappi taas oli työtehtävä Suomen akatemian humanistisen toimikunnan assistenttina.

80-luvun puolella Massa sai kutsun sosiaalipolitiikan assistentiksi, jossa tutkijan ura alkoi vakiintua. Apurahaa irtosi yhteiskunnalliseen energiatutkimukseen, jonka lopputuloksenaKirjat syntyi teos ”Energia, kulttuuri ja tulevaisuus”. Kirjan julkaisun jälkeen Suomessa alkoi esiintyä enemmän yhteiskunnallista energiatutkimusta. Kirjoitusprosessin aikana Massalle myös valkeni, että yhteiskunnallinen ympäristötutkimus oli asia, jota tulisi kehittää. Pian Massan vaikutuksesta Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan alalle käynnistettiin ympäristöpolitiikan opetusta 80-luvun puolivälissä.

80-luvun lopussa alkoi kypsyä idea yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen kehittämisseminaarista. Toteutuessaan seminaarin suosio yllätti Massan ja muut järjestäjät: Ensimmäinen kokoontuminen järjestettiin Porthania III:ssa, josta osanottaja määrän takia siirryttiin ensin Porhania II:en ja lopulta vielä Porthania I:en, jonka penkit täyttyivät viimeistä myöten. Seminaarin lopputuloksena syntyi Rauno Sairisen kanssa yhteistyössä kirja ”Ympäristökysymys”, joka kokosi aikansa ideoita.

 90-luvun puolivälissä syntyi taas teos ”Riskiyhteiskunnan talous. Suomen talouden riskiyhteiskunnan_talousekologinen modernisaatio” Ossi Rahkosen kanssa. Massan mukaan teos tuli kuitenkin liian aikaisin: ”Suomi oli virittäytymässä Nokia –huumaan ja taloudellisen kasvun ideologiat olivat nousussa”. Hänen mukaan talouden ekologisen modernisaation aika on oikeastaan vasta nyt.

Vuonna 1999 kutsu kävi Viikkiin Bio- ja ympäristötieteelliseen tiedekuntaan. Ympäristösuojelutieteen (nykyisen ympäristömuutos ja –politiikan) opiskelijoiden mielenkiinto yhteiskuntatieteitä kohtaan  oli kasvussa. Opiskelijoiden vinkistä professori Pekka Kauppi pyysi Massaa Ympäristötieteiden laitokselle tuomaan uudenlaisia näkemyksiä opettajakuntaan. Samalla työt Sosiaalipolitiikan laitoksella jatkuivat.

2000-luvun alussa Massalle myönnettiin ympäristöpolitiikan pooliprofessuuri, joka sijoittui sekä Yhteiskuntapolitiikan että Ympäristönsuojelutieteen laitoksille. Virka kesti viisi vuotta, jonka jälkeen Massa siirtyi yliopistolehtorin tehtäviin Ympäristötieteiden laitokselle.

Tieteenalan tuskat

Ilmo Massa on uransa aikana työskennellyt kuudessa eri laitoksessa Helsingin yliopistolla. Väliin mahtuu myös pistäytyminen Kanadassa McGillin yliopiston maantieteen laitoksella tutkijana 80-luvun alkupuolella. Vaikka Helsingin yliopistolla Massa ei ole työskennellyt Maantieteen laitoksella, omien sanojensa mukaan hänet on aikoinaan tituleerattu laitoksen kirjaston ahkerimmaksi käyttäjäksi.

Massan henkilökohtainen ura Helsingin yliopistolla kuvaa samalla myös humanistis-yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen mutkikasta matkaa. Yhteiskuntatieteellinen energiatutkimus, ympäristöhistoria, ympäristösosiologia ja ympäristöpolitiikan tutkimus ovat hakeneet paikkaansa tiedeyhteisössä. Osittain prosessi jatkuu yhä.

Massa on saanut myös henkilökohtaisesti tuntea tieteenalan kasvukivut. Hänen kollegansa eivät ole aina täysin ymmärtäneet poikkitieteellistä tutkimusta. Lisäksi Massan tutkimus ja mielipiteet ovat herättäneet tulisia tunteita yliopiston ulkopuolisissa instituutioissa, tosin ajoittain eri syistä kuin yliopistolla. ”Yhteiskuntatieteellinen tutkimus on parhaimmillaan silloin, kun se liikkuu lähellä valtaa”, kommentoi Massa.

Vaatimaton pioneeri

Vaikka yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen kehityskulku on ollut ajoittain vaikea, se on kantanut hedelmää. Samaan aikaan kun Massa ja hänen kollegansa ovat tehneet työtään yliopistolla, ympäristötietoisuus on iskostunut osaksi suomalaista yhteiskuntaa, niin ajatuksen kuin käytännön tasolla.

Massa ei kuitenkaan halua suurennella omaa osuuttaan muutoksessa.  Keskeisempi rooli on ollut hänen mukaansa ollut ympäristöliikkeellä, joka on politisoinut ympäristökysymykset. Rooliinsa Massa suhtautuu vaatimattomasti: ”ideat ovat olleet vaikuttamassa, mutta mikä niiden merkitys on ollut, niin sitä on vaikea sanoa.” Tutkimuspoliittisesti Massa kuitenkin kokee vaikuttaneensa selkeästi yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen kehitykseen.

Opiskelijoita Massa kannustaa rohkeasti pitämään kiinni omista näkemyksistään. Massan mielestä opiskelijoiden kannalta ympäristöala on erittäin hyvä. Pinnalle nousee jatkuvasti uusia ideoita ja tekemistä riittää: ”Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alueella tehtäviä on vaikka kuinka, etenkin integroituneena luonnontieteisiin.”