Johdanto (Pasi Saukkonen)
Suomalainen kansalaisjärjestötoiminta – murroksia ja muutoksia (Tuija Lattunen)
Johdanto (Pasi Saukkonen)
Mitä ovat kansalaisjärjestöt?
Varsinaisen puoluelaitoksen ja taloudellisten etujärjestöjen ja painostusryhmien ulkopuolelle jää vielä lukuisia muita ryhmiä, yhdistyksiä, liikkeitä ja järjestöjä, jotka pyrkivät vaikuttamaan poliittiseen järjestelmään saavuttaakseen tavoitteitaan tai edistääkseen asiaansa. Kyse on hyvin kirjavasta kollektiivisen toiminnan kentästä, jonka eri toimijoiden tavat vaikuttaa poliittiseen järjestelmään vaihtelevat suuresti.Poliittisia, sosiaalisia, taloudellisia ja kulttuurisia liikkeitä sekä näiden organisoitumista puolueiksi, järjestöiksi ja yhdistyksiksi voi pitää olennaisena osana modernin länsimaisen kansalaisyhteiskunnan syntyä. Näistä tärkeimpinä voi pitää työväenliikettä, kansallisia liikkeitä ja kulttuuriemansipatorisia (esimerkiksi katolisia) liikkeitä sekä 1900-luvun alun fasistisia ja äärioikeistolaisia liikkeitä. Analyyttisenä käsitteenä yhteiskunnallinen liike viittaa Kaj Ilmosen mukaan sellaisiin kollektiivisen toiminnan muotoihin, jotka
- pyrkivät edistämään tai jarruttamaan sosiaalista muutosta ja niin tehdessään saavat aikaan yhteiskunnallisia konflikteja
- jakavat kohtalaisen yhtenäisen käsityksen siitä, miten tavoitteisiin päästään
- herättävät ja pitävät yllä solidaarisuuden tuntoja sekä ovat sikäli “organisoituja”, että niillä on ajallista jatkuvuutta.
1960-luvulta lähtien alettiin puhua “uusista” yhteiskunnallisista liikkeistä , joina pidettiin esimerkiksi rauhanliikettä, ympäristöliikettä, eläintensuojeluliikettä, naisliikettä sekä seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavaa liikettä. Niiden katsotaan poikkeavan perinteisistä liikkeistä ensinnäkin siten, että uusien liikkeiden vetovoima kohdistuu ennemmin nuoriin, hyvin koulutettuihin ja kohtalaisen varakkaisiin väestöpiireisiin siinä missä aikaisempien liikkeiden kannatuspohja oli alistetuissa tai huono-osaisissa ryhmissä. Uusien liikkeiden orientaatiota voidaan yleensä pitää myös jälkimateriaalisena, ennemmin elämänlaatuun ja henkiseen tai kulttuuriseen hyvinvointiin pyrkivänä kuin aineelliseen tai sosiaaliseen edistykseen tähtäävänä. Kolmanneksi uudet liikkeet pyrkivät keskinäisen vastakkainasettelun sijaan toimimaan yhdessä yhteisen, joskin väljän, ideologisen kehikon alla.Organisatorisesti uudet liikkeet ottavat etäisyyttä perinteisten liikkeiden usein hierarkkiseen ja keskitettyyn järjestäytymiseen korostamalla toimintojen hajauttamista, päätöksentekoon osallistumista ja uudentyyppistä poliittista aktivismia. Tässä mielessä uusiin liikkeisiin on liitetty myös “uuden politiikan” käsite, jolla viitataan aikaisempaan verrattuna innovatiivisempiin ja teatraalisempiin poliittisen toiminnan muotoihin. Uusia yhteiskunnallisia liikkeitä on kutsuttu myös vapaiden tai aatteellisten kansalaisjärjestöjen nimellä, joka viittaa samalla kiinteämpään järjestäytymisasteeseen. Kansalaisjärjestöjen asema, luonne ja vahvuus suhteessa poliittiseen järjestelmään samoin kuin toiminnan tavoitteet ja keinot tavoitteiden saavuttamiseksi vaihtelevat kuitenkin suuresti.
Kansalaisjärjestöllä voidaankin tarkoittaa yleisesti sellaisia pääsääntöisesti yhdistyspohjaisesti toimivia järjestöjä, jotka toimivat monella eri tasolla, yhä useammin myös kansainvälisesti. Osalle näistä järjestöistä on delegoitu perinteisesti valtiovallan piiriin kuuluvia tehtäviä ja niitä voidaankin kutsua toimeenpaneviksi järjestöiksi. Osa järjestöistä puolestaan tukee aatteellisesti tai ideologisesti valtion virallista linjaa enemmän tai vähemmän selvästi, mutta ei osallistu varsinaiseen päätöksentekoon tai päätösten toimeenpanoon. Toisaalta osa järjestöistä suhtautuu avoimen kriittisesti viralliseen politiikkaan tai yhteiskunnan perusrakenteisiin ja arvostuksiin pyrkien vaikuttamaan sekä yleiseen mielipiteeseen että poliittiseen päätöksentekoon.
Kansalaisjärjestöjen aseman on koettu vahvistuneen viime vuosikymmeninä yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotojen laajentuessa, kansallisia rajoja ylittävän toiminnan lisääntyessä ja verkostollisen organisoitumisen korvatessa perinteisempiä kollektiivisen identiteetin ja toiminnan muotoja. Donatella della Porta puhuu “uus-uus liikkeistä” , joiden mobilisaation laajuus ja muodot, suhteet mediaan ja yleensä julkisuuteen sekä toimintamenetelmät poikkeavat sekä vanhoista että uusista yhteiskunnallisista liikkeistä. Viimeksimainittujen hän katsoo kehittyneen lähinnä neljäksi eri organisaatiotyypiksi:
- ruohonjuuritason komiteat, joita luonnehtii paikallinen identiteetti, protestia suosiva toimintastrategia sekä osallistuva, joustava ja vähän koordinoitu organisaatiorakenne
- vapaaehtoisyhdistykset, joille on tyypillistä universaali identiteetti, palvelujen tuotantoon perustuvat interventionistiset strategiat sekä pysyvä, osallistuva ja verkostomainen organisaatiorakenne
- public interest -ryhmät, joille on ominaista universaali identiteetti, vaikka ne keskittyvätkin yksittäisiin kysymyksiin ja lobbaamiseen, yhteistyöhön perustuvat interventiostrategiat, byrokraattinen organisaatiorakenne ja paperijäsenyys
- vastakulttuuriset yhdistykset, joita luonnehtii universaali identiteetti, kulttuurisiin (joskus myös kaupallisiin) toimintoihin perustuvat interventionistiset strategiat ja satunnaiset protestit sekä spontaani ja verkostomainen organisaatiomalli
Suomalaisen yhdistys- ja järjestötoiminnan kehitys
Jo 1700-luvulla Suomessa perustettiin osana yleiseurooppalaisia muotivirtauksia yhdistyksiä, vaikka maa oli taloudellisesti ja kulttuurisesti katsoen Euroopan syrjäaluetta. Tällaisia olivat esimerkiksi vapaamuurariveljeskunnan looshit ja muut salaseurat , kuten kirvesmiesveljestö ja cordinu-veljeskunta. Tunnusomaisia piirteitä olivat toiminnan sulkeutuneisuus ja salamyhkäisyys sekä mystiset ja monimutkaiset rituaalit. 1700-luvun lopun tärkeimmässä yhdistyksessä Aurora-seurassa yhdistyivät oppinut ja kirjallinen ohjelma sekä salaseuramainen järjestäytymistapa. Seura lopetti kuitenkin toimintansa jo vuonna 1779. Salaseurat kiellettiin lopulta 1800-luvun alussa koko Venäjän valtakunnassa.Risto Alapuro ja Henrik Stenius kutsuvat vaihetta vuodesta 1791 vuoteen 1808 tilaajajulkisuuden kaudeksi , jolloin suuriin jäsenmääriin pyrkivät sivistysseurat pyrkivät toimimaan yksilön käytännöllisen hyödyn periaatteen nojalla. Näitä tilaajajärjestelmällään porvarillisen julkisuuden piiriä suuresti laajentaneita seuroja olivat esimerkiksi Turun Musikaalinen Seura, kaupunkien lukuseurat ja Suomen Talousseura. Vuosien 1809-1830 restauraatiokaudella seuroja ja järjestöjä käytettiin puolestaan hyväksi välitysorganisaatioina, joiden tarkoituksena oli edesauttaa lojaalin suhteen syntymistä uuden hallitsijan ja kansan välille. Vaikka seuratoiminta olikin vaatimatonta, ero Ruotsin aikaan oli suuri sikäli, että myös yhdistystoiminnan osalta Suomesta oli tullut keisarikunnan autonominen osa. Aikaisemmin suomalainen seuraelämä oli ollut elimellinen osa ruotsalaista seuraelämää.
Vuosien 1831 ja 1860 välillä Suomessa heräsi Alapuron ja Steniuksen mukaan uusi patriotismi ja uusi yhdistymisen henki , jonka näkyvimpänä varhaisena ilmaisuna on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen vuonna 1831. Suomessakin katsottiin tarpeelliseksi luoda keskusjärjestöjä kokoamaan ja jakamaan kansallisia voimavaroja. Isänmaallisuuden elähdyttämässä kansakunnan yhdistämisessä strateginen asema oli toisaalta ylioppilailla ja toisaalta SKS:n tyyppisillä keskusseuroilla. Modernin puoluelaitoksen synnyn yhteydessä fennomaanit pyrkivät hyödyntämään vanhaa välitysorganisaatioiden perinnettä muovaamalla siitä yleisen asiamiesjärjestelmän, jonka perusmuodoksi tuli vuonna 1874 perustettu Kansanvalistusseura.
Samaan aikaan perustettiin kuitenkin myös snellmanilaisesta kansallisuusajattelusta riippumattomia sivistys- ja hyväntekeväisyysseuroja kuten raittius- ja hyväntekeväisyysyhdistyksiä, oma-apuyhdistyksia, säästöpankkeja sekä ensimmäinen vapaaehtoinen palokunta, jälleen osana laajempaa yleiseurooppalaista ilmiötä. Porvariston organisoitumisen lisäksi esimerkiksi lakot ja chartistiliike osoittivat Euroopassa, että myös omistamattomat luokat alkoivat vaatia järjestäytymisvapautta. Vaikka yhdistysliike ei Suomessa suuntautunut merkittävästi viranomaisia tai yläluokkaa vastaan, piti hallitus aiheellisena rajoittaa yhdistymisvapautta kieltämällä rahvaan osallistumisen SKS:n toimintaan sekä säätämällä lain (1849), jonka mukaan yhdistysten oli jätettävä sääntönsä hallitsijan vahvistettavaksi.
Joukkojärjestäytymisaatteen kannattajat löytyivät pitkään kapean liberaalisen sivistyneistön piiristä, mutta ajan mittaan toiminta laajeni säätyrajojen ylitse. Erityisesti vapaapalokunnat laajensivat yhdistystoiminnan sosiaalista kannattajakuntaa kääntymällä suoraan alempien kansankerrosten puoleen. 1860-luvun lopulta lähtien luokkaveljeyssanoma tuli niissä yhä tärkeämmäksi samalla kun toimintaan ujutettiin sivistyksellisiä tavoitteita. VPK-yhdistysten johdolla perustettiin kirjastoja, kuoroja, orkestereita ja teatteriryhmiä sekä järjestettiin kansanjuhlia ja urheilukilpailuja. Köyhempi kaupunkilaisväestö oppi niissä muodollisesti tasa-arvoisen itsehallinnon periaatteita ja yhdistystekniikkaa.
Järjestäytymisen edellytykset paranivat edelleen, kun luku- ja kirjoitustaito yleistyivät ja rautatie- ja puhelinverkosto kehittyivät. Alempiin yhteiskuntakerroksiin kuuluvat ryhmät ottivat selvemmin itse aloitteen käsiinsä vaatien yhdistystensä nimissä yhteiskunnallisia uudistuksia. Näistä yhdistyksistä tärkeimpiä olivat raittiusyhdistykset , jonka keskusjärjestön Raittiuden Ystävät A.A.Granfelt yhdisti keskusjohdon alaisuuteen 1880-luvulla. Yhdistystoiminnan keskusjohtoista kansallista organisoitumista ja kilpailevien järjestöjen puuttumista on pidetty jopa suomalaisen yhdistyslaitoksen omaleimaisena piirteenä.
Granfeltilaisuuteen liittyi myös vapaaehtoistoiminnan lähentäminen suhteessa hallintokoneistoon ja viralliseen päätöksentekoon. Niin työväenkysymyksen kuin raittiusaatteenkin hoitaminen haluttiin kytkeä välittömästi valtiopäivätoimintaan ja kunnallishallintoon. Samalla joukkojärjestäytymisen tuli Alapuron ja Steniuksen tulkinnan mukaan olla ” epäpoliittista ja kansakuntaa yhtenäistävää , toimia ikään kuin valtion pitemmälle yltävänä kätenä”. Tästä syystä puoluemuodostukseen suhtauduttiin yhdistyksissä kielteisesti, ja talonpoikaisto vaalikin aatteitaan ensi sijassa nuorisoseura- ja kansanopistoliikkeessä organisoituen puolueeksi vasta eduskuntauudistuksen yhteydessä (Maalaisliitto, 1906).
Merkittävä tekijä oli myös vuonna 1899 perustettu osuustoimintaliike , joka pyrki tasoittamaan sosiaalisia vastakohtaisuuksia kajoamatta maatalousväestön sisäisiin omistussuhteisiin. Liikkeen perustajan Hannes Gebhardin kannalta osuuskunnat olivat taloudellisen ja aatteellisen yhdistyksen “vallankumouksellinen” yhdistelmä. Unohtaa ei sovi myöskään uskonnollisia liikkeitä , jotka muodollisen organisoitumisen väljyydestä huolimatta saattovat olla alueellisesti hyvinkin vahvoja.
Ensimmäiset työväenyhdistykset syntyivät puolestaan ylhäältä päin lähteneen valistusajattelun seurauksena. Ensimmäiset niistä perustettiin Vaasaan ja Helsinkiin vuonna 1884, jälkimmäiseen huonekalutehtailija V.J. von Wrightin toimesta. Helsingin työväenyhdistyksen mallin mukaisesti toistakymmentä yhdistystä perustettiin eri kaupunkeihin, ja niihin syntyi vähitellen ammattiosastoja.
1900-luvun alussa joukkojärjestöjen jäsenmäärät kasvoivat huomattavasti, vaikka hallituksen valvonta kiristyi ja yhdistymisvapautta rajoitettiin. Toisin kuin useimmissa Euroopan maissa työväenluokka saattoi Suomessa kuitenkin organisoitua suhteellisin vähäisin ponnisteluin säätyläisten luoman yhdistysvapauden puitteissa. Erityinen voimanosoitus oli suurlakko vuonna 1905, joka koettiin Alapuron ja Steniuksen mukaan aluksi eri ryhmien yhteisenä voimannäyttönä, yleisenä kansallisena ja yhteiskunnallisena vapautumisena, vaikka lakkovaatimusten takana pysyivätkin loppuun asti ainoastaan työväenliike ja aktivistit.
Sosiaalidemokraattisen puolueen jäsenmäärä ylitti samana vuonna ensimmäisen kerran nuorisoseurojen ja raittiusliikkeen jäsenmäärän, ja eduskuntauudistuksen myötä yhdistystoiminnan poliittinen painopiste siirtyi selvästi poliittisiin puolueisiin. Poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset ainekset sekoittuivat kuitenkin toisiinsa. Esimerkiksi SDP toimi monenlaista toimintaa aktivoivien työväenyhdistysten verkoston yhdistäjänä niin organisatorisesti, poliittisesti kuin ideologisestikin.
Vuonna 1906 toteutettiin positiivinen yhdistymisvapaus , joka sisällytettiin lopulta itsenäisen Suomen hallitusmuotoon. Lain mukaan jokaisella Suomen kansalaisella oli oikeus “edeltäpäin lupaa hankkimatta” perustaa yhdistyksiä sellaisten tarkoitusten noudattamista varten, jotka eivät olleet vastoin lakia tai hyviä tapoja. Samalla perustettiin myös yhdistysrekisteri. Siihen rekisteröitymistä voi samalla pitää yhdistyksen antamana osoituksena jonkinasteisesta suuntautumisesta noudattamaan poliittis-yhteiskunnallisen järjestelmän yleisiä pelisääntöjä.
Alapuron ja Steniuksen mukaan työväenliike oli valtava väline työväestön ja torpparien integroimisessa suomalaiseen poliittiseen kansakuntaan, jonka kehityksen suuri linja korostaa kansakunnan lujittamista varjellen erityisesti organisatorista yhtenäisyyttä ja niin sopeutumisen kuin sopeuttamisenkin periaatteita. Kilpailevat kansalliset järjestöt syntyivät pääsääntöisesti vasta vuoden 1918 jälkeen. Ainoa järjestö, joka jakaantui tätä ennen oli osuustoimintaliike vuonna 1916. Jyrkän katkoksen kehitykseen muodostaakin sisällissota , jonka jälkeen porvarillisesta järjestäytymisestä erilleen syntyi kattava työväen järjestöverkko. Sen puitteissa työläiset harrastivat kulttuuria, ostivat kulutustavaroita, tallettivat rahojaan ja äänestivät puolueitaan.
Viimeistään 1930-luvun alussa kiellettiin lopulta kaikki kommunistiset tai sellaisina pidetyt yhdistykset. Sitä vastoin porvarilliselle puolelle syntyi uusi organisaatiomuoto eli sisällissodasta alkunsa saanut suojeluskuntajärjestö , joka sai valtiollisen aseman armeijan rinnalle. Martti Ahdin mukaan suojeluskunnat muodostivat lähes jokaiseen Suomen kuntaan ulottuvan poliittisen valvonnan välineen, joka oli ylivoimainen viranomaisten kontrolliapparaatteihin verrattuna.
Poliittisesti vaikutusvaltainen oli myös ylioppilasnuorison parissa suosittu vuonna 1922 perustettu Akateeminen Karjala-Seura . Ennemmin kumouksellisena yhteiskunnallisena liikkeenä kuin järjestönä on sitä vastoin pidettävä jyrkästi kommunisminvastaista Lapuan liikettä , jonka järjestäytynyt siipi sai Mäntsälän kapinan jälkeen lakkautustuomion vuonna 1932.
Toisen maailmansodan lopputulos muutti jälleen tilannetta. Kommunistisen puolueen laillistamisen myötä vasemmistolainen organisoituminen vilkastui kaikilla toiminnan alueilla. Sitä vastoin suojeluskunnat, Lotta Svärd -järjestö, Akateeminen Karjala-Seura sekä kaikkiaaan noin 400 yhteisöä lakkautettiin välirauhansopimuksen 21. artiklan vastaisina.
Risto Alapuron mukaan kansalaisjärjestäytymisen perusasetelma säilyi kuitenkin ennallaan sikäli, että kommunistiset ja vasemmistososialistiset organisaatiot joutuivat jo muutamassa vuodessa eristyksiin. Jäidenlähtö tapahtui hänen mukaansa vasta 1960-luvulla, kun aikaisemmin rikkumattoman antikommunistinen porvarillinen puoli alkoi rakoilla, ja nuoren sivistyneistön piirissä haettiin yleiseurooppalaisia virtauksia seuraten yhteyksiä työväenliikkeeseen, mukaan lukien kommunisteihin. Samaan aikaa itse työväen piirissä leirimentaliteetti romahti, kommunistien eristyneisyys väheni ja vasemmistolainen kulttuuritoiminta alkoi muistuttaa muidenkin ryhmien vastaavaa toimintaa.
1960- ja 1970-luvulla perustettiin myös lukuisia niin sanotuiksi uusiksi yhteiskunnallisiksi liikkeiksi luokiteltavia järjestöjä ja vaihtoehtoliikkeitä, jotka keskittyivät usein ajamaan jotain tiettyä, varsin tarkasti rajattua asiaa. Ensimmäisenä uudentyyppisenä liikkeenä Martti Siisiäinen pitää pääasiassa Helsingin yliopiston opiskelijoista koostunutta Sadankomiteaa, joka järjesti Vietnamin sodan vastustamiseksi ensimmäiset kansainvälisen mallin mukaiset modernit mielenosoitukset. Yhdistys 9 kritisoi puolestaan sukupuolirooleja tarjoten vaihtoehdon vasemmistopuolueiden perinteisille naisorganisaatioille. Anti-Apartheid-toimikunta ja Marraskuun liike arvostelivat yhteiskunnallisia kontrollimekanismeja ja pyrkivät syrjäytettyjen ryhmien aseman parantamiseen. Enemmistö ry. kritisoi kaupunki- ja liikennepolitiikkaa. Seksuaalipoliittinen yhdistys Sexpo perustettiin vuonna 1969.
Myös poliittiset nuorisojärjestöt radikalisoituivat ja värväsivät uusia jäseniä. Uudet liikkeet olivat esimerkiksi jäsenyyssiteiden kautta läheisessä yhteydessä toisiinsa. Nämä liikkeet kehittivät Siisiäisen mukaan kansainvälisiä innovaatioita ja tulevaisuuden hyvinvointiratkaisuja. Toisaalta kansalaisjärjestökentän kohtalona on ollut valtiollistuminen ja hallinnollistuminen . Risto Alapuron mukaan ongelmien näkeminen käytännöllisinä ja teknisinä sekä niiden ratkaiseminen sopeutumisena välttämättömiin ulkoisiin ehtoihin on korvannut aktiiviset muutosvaatimukset. Valtiollistumiseen on vaikuttanut myös valtion kansalaisjärjestöjen toimintaan antama rahallinen tuki.
Perustuslain 13 §:n mukaan jokaisella on oikeus lupaa hankkimatta järjestää kokouksia ja mielenosoituksia sekä osallistua niihin. Jokaisella on myös yhdistymisvapaus, johon sisältyy oikeus ilman lupaa perustaa yhdistys, kuulua tai olla kuulumatta yhdistykseen ja osallistua yhdistyksen toimintaan. Tarkempia säännöksiä kokoontumisvapauden ja yhdistymisvapauden käyttämisestä annetaan lailla. Näistä laeista tärkeimpiä ovat yhdistyslaki.Yhdistysten perus-, muutos- ja purkautumisilmoitukset käsittelee patentti- ja rekisterihallituksen yhdistysrekisteriasiainyksikkö. Sama yksikkö hoitaa myös yhdistyksen sääntöjen ja sääntömuutosten ennakkotarkastukset sekä antaa asiakkaille otteita ja todistuksia luetteloista, rekisteristä ja asiakirjoista sekä juridista neuvontaa. (Ks. eräiden suomalaisten kansalaisjärjestöjen kotisivuja luvun linkkiosastosta .)