Johdanto (Pasi Saukkonen)
Vaalit ja puolueiden kannatus (Sami Borg)
Poliittisten puolueiden ajankohtaiset haasteet (Kyösti Pekonen)
Johdanto (Pasi Saukkonen)
Mitä ovat poliittiset voimat?
Poliittinen toiminta on pohjimmiltaan aina yksilöllistä toimintaa , osallistumista, puhumista ja tekemistä ympäristössä, jota määrittää puolestaan ihmisten monilukuisuus. Yksilön poliittinen painoarvo on kuitenkin yksin varsin vähäinen, minkä vuoksi arvojen ja intressien toteuttaminen vaatii useiden ihmisten yhteistoimintaa. Poliittisessa järjestelmässä toimivat ryhmät pyrkivät organisoitumaan saavuttaakseen mahdollisimman suuren tehokkuuden ja säilyttääkseen toimintakykynsä muuttuvissa olosuhteissa. Yksilöiden vaikutusmahdollisuudet ilman ryhmäorganisaatiota, samoin kuin ryhmien organisoitumisen muodot ja poliittiseen järjestelmään kiinnittymisen tavat vaihtelevat eri yhteiskunnissa ja eri aikakausina.Modernin kansalaisyhteiskunnan poliittisen järjestelmän kannalta keskeisiä ryhmiä ovat poliittiset puolueet, taloudelliset etujärjestöt sekä yhteiskunnalliset liikkeet ja kansalaisjärjestöt, jotka pyrkivät saavuttamaan tavoitteitaan vaikuttamalla poliittiseen päätöksentekoon sen eri tasoilla. Näiden lisäksi poliittisina voimina voidaan pitää ensinnäkin joukkoviestintävälineitä. Niiden kautta mobilisoituu ja kanavoituu poliittisia argumentteja ja vaatimuksia, mutta niistä merkittävimmät ovat myös itse vaikutusvaltaisia poliittisia toimijoita. Lisäksi poliittiseen järjestelmään vaikuttavat taloudellisen järjestelmän rakenteet, toimijat ja tapahtumat, joita voidaan yhdessä kutsua myös markkinavoimiksi.
Poliittisten voimien perusfunktioina on pidetty poliittista sosialisaatiota ja rekrytointia, intressiartikulaatiota, intressikeräymää ja poliittista kommunikaatiota Gabriel Almondin jaottelun mukaisesti. Poliittisten voimien kautta yksilö joutuu kosketuksiin poliittisten instituutioiden ja niiden sisältämien arvostusten kanssa. Joillekin yksilöille ryhmät ja organisaatiot tarjoavat väylän edetä poliittisiin tehtäviin. Poliittiset voimat antavat yhteiskunnassa sijaitseville erilaisille tarpeille ja intresseille kielellisen muodon (intressiartikulaatio). Jotkut niistä pyrkivät myös kokoamaan lukuisia tarpeita, intressejä ja vaatimuksia yhden poliittisen ohjelman alle (intressikeräymä). Kommunikaatio on luonnollinen osa kaikkea poliittista toimintaa, mutta monilla poliittisilla voimilla on lisäksi vahvasti omaleimainen, yhteiskuntaa sekä integroiva että hajauttava poliittisen kommunikaation funktionsa.
Poliittiseen järjestelmään tosiasiallisesti vaikuttavien poliittisten voimien joukko vakiintui länsimaisten yhteiskuntien modernisoitumiskehityksen aikana. Tänä aikana kiinteytyivät myös näiden voimien organisoitumisen tavat ja vaikuttamisen muodot. Erilaiset yhteiskunnan luokat, kerrostumat ja muut kuten etniset ryhmät tulivat edustetuiksi, samoin kuin länsimaiseen poliittiseen perinteeseen kuuluvat poliittiset aatteet ja ideologiat. Etenkin puolueista muodostui kiinteitä organisaatiota, jotka sisälsivät omian valtajärjestelmiään. Organisoituminen oli pitkälti kansallista.
Viimeisimmässä kehitysvaiheessa kansallisvaltion poliittisen järjestelmän kenttä on poliittisten voimien osalta monella tapaa muuttumassa. Kollektiivisten toimijoiden määrä näyttää lisääntyneen ja samoin toiminnan muodot ja organisoitumisen tavat ovat monimuotoistuneet. Taloudellisten toimijoiden ja erilaisten kansalaisliikkeiden vaikutusmahdollisuudet ovat kasvaneet. Lisäksi poliittisten voimien pyrkimys vaikuttaa ja tosiasiallinenkin vaikutusvalta ulottuu nykyään usein kansallisten rajojen ulkopuolelle, oli sitten kyse kansainvälisestä tai jopa globaalista taloudesta, poliittisten puolueiden kansainvälisistä verkostoista tai esimerkiksi ympäristöaktivistien radikaalista toiminnasta. Tältä osin on lisääntynyt myös poliittisen järjestelmän dynaamisuus ja ennustamattomuus.
Mikä on puolue?
Yhdestä näkökulmasta tarkasteltuna puolueena voi pitää ryhmää henkilöitä, jotka ovat liittyneet yhteen ja organisoituneet edistääkseen itselleen tärkeiden yhteisten tavoitteiden toteutumista. Toisenlaisesta perpektiivistä katsottuna puolueeksi voidaan määritellä järjestö, jonka tavoitteena on voittaa vaaleissa itselleen hallitusvaltaa. Puolueet ovat Angelo Panebiancon mukaan ainoita organisaatioita, jotka operoivat vaaliareenalla ja kilpailevat äänistä. Puolueorganisaation perustana on puoluejäsenyys, mikä erottaa ne löyhemmistä poliittisista organisaatioista, kuten yhteiskunnallisista liikkeistä. Toisin kuin intressiryhmät, puolueet käsittelevät laajaa yhteiskunnallisten kysymysten aihepiiriä, jonka ne usein yhdistävät enemmän tai vähemmän kiinteäksi ohjelmalliseksi kokonaisuudeksi.Perustuslain 2 §:n mukaan valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Kansakokonaisuus ei ole kuitenkaan sillä lailla jakamaton, että se voisi edustaa yhteistä poliittista tahtoa normaalioloissa. Rekisteröidyt puolueet ovatkin eduskuntavaalien ehdokasasettelun kannalta keskeisiä järjestöjä ja puolueryhmät puolestaan eduskunnan keskeisiä toimintayksikköjä, eduskuntaryhmiä. Edustuksellisessa demokratiassa kansalaiset voivat osallistua valtiolliseen toimintaan puolueiden kautta, jotka kanavoivat yksittäisiä käsityskantoja suppeaksi määräksi selväpiirteisiä mielipidelinjoja. Puolueet tarjoavat äänestäjäkunnalle ohjelma-, toiminta- ja henkilövaihtoehtoja, joista kansalaiset voivat valita haluamansa.
Toisaalta puolueet myös hallitsevat virallista päätöksentekoa monella eri tasolla ennen muuta miehittämällä keskeiset asemat itseään lähellä olevilla henkilöillä. Jaakko Nousiaisen mukaan puoluelaitoksesta onkin tullut “yhteiskunnan ja muodollisen hallitusjärjestelmän toisiinsa liittävä rengas, instituutio, joka ei ole niin jäykkä ja auktoritatiivinen kuin varsinaiset hallituslaitokset mutta joka on kuitenkin kiinteytyneempi ja tunnustetumpi kuin muut poliittiseen toimintaan osallistuvat sosiaaliset ryhmämuodosteet”.
Puolueita voidaan luokitella monella eri tavalla. On esimerkiksi vasemmisto- ja oikeistopuolueita, perustuslaillisia ja vallankumouksellisia puolueita sekä vaalikannatuksensa maksimointiin pyrkiviä representaatiopuolueita ja äänestäjäkunnan mobilisointiin, inspirointiin ja kasvattamiseen tähtääviä integraatiopuolueita. Tunnettu jako tehdään myös kaaderipuolueiden ja joukkopuolueiden välillä. Kaaderipuolueella tarkoitetaan puoluetta, jonka johdossa on hyvin koulutettu ja ammattimainen puolue-eliitti ja jonka jäsenkunnan odotetaan olevan sitoutunut puoluejohdon esittämien tavoitteiden mukaiseen toimintaan. Joukkopuolue pyrkii puolestaan saamaan mahdollisimman laajan jäsen- ja valitsijakunnan, josta se voi rekrytoida omat edustajansa ja johtajansa.
Otto Kirchheimer esitti jo 1950-luvulla väitteen puolueiden vähittäisestä muuttumisesta massapuolueista kohti yleis- tai vaalipuolueita , jotka luopuvat ideologisesta painolastista miellyttääkseen mahdollisimman suurta joukkoa äänestäjiä. Amerikkalaisten puolueiden kehitys on jo perinteisesti ollut seurausta ennemmin lyhyen tähtäimen tavoitteista kuin ideologioista, kun taas Euroopassa oikeisto-vasemmisto-ulottuvuus on ollut keskeinen. Viime vuosikymmeninä kehitys on Euroopassakin vienyt kohti yleispuolueita, jotka yrittävät saada kannattajia kaikista yhteiskuntaryhmistä. Puolueorganisaatiot ovat löyhtyneet ja niiden jäsenmäärät supistuneet. Käytännössä nykyiset puolueet organisoivat toimintaansa monin erilaisin tavoin. Yleinen kansainvälistymiskehitys on pakottanut myös puolueet tiivistämään kansainvälisiä suhteitaan ja vaikuttamaan ylikansallisilla politiikan kentillä sekä sopeuttamaan organisaatiotaan uusia haasteita vastaavaksi.
Suomen puoluelaitoksen kehitys
Suomalainen puoluejärjestelmä on luokiteltavissa monipuoluejärjestelmäksi. Se on viime vuosikymmeninä osoittautunut varsin vakaaksi sekä aatesuuntauksiensa, puoluerakenteensa että puolueiden kannatuksen osalta. Puoluemuodostuksen taustalta löytyviä rakenteellisia kysymyksiä ja poliittisia lohkoutumia ovat Jaakko Nousiaisen mukaan olleet
- kieli- ja kulttuurikysymys suomen- ja ruotsinkielisten välillä
- työväestön ja ns. porvariston välinen luokkaristiriita
- maaseutu- ja kaupunkiväestön vastakkaisuus
- työväenliikkeen reformistisen ja vallankumouksellisen suunnan erkaneminen toisistaan
- kaupunkimaisen porvariston sisäinen jakautuminen konservatiivisemmaksi ja liberaalimmaksi suunnaksi.
Kansainvälisessä vertailussa suomalaisen puolue-elämän erityispiirteitä ovat puolestaan olleet
- suuren agraaripuolueen keskeinen ja ajoittain jopa hallitseva asema
- työväenliikkeen suhteellinen heikkous ja hajanaisuus
- epätavallisen voimakas vasemmistoradikalismi.
Suomalaisen poliittisen ryhmätoiminnan perusta on 1700-luvun “vapauden ajassa”, jolloin Tukholmaan kokoontuneiden valtiopäivämiesten ympärille muodostui alkeellista puoluetoimintaa. Nykyaikaisessa merkityksessä puolueista voidaan kuitenkin puhua vasta 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien, kun säätyvaltiopäivät alkoivat kokoontua säännöllisesti. Suomen ensimmäisenä puolueena voidaan pitää suomen kielen aseman kohottamiseen pyrkinyttä suomalaista puoluetta. Puolue saavutti pian enemmistöaseman talonpoikais- ja pappissäädyssä, ja sen huomattavimpia johtajia oli Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Suomalaisuusliikkeen vastapainoksi perustettiin suomenruotsalaisen kansallisuusajatuksen pohjalta ruotsalainen puolue. Sitävastoin pyrkimyksessä kielirajan ylittävän liberaalisen puolueen perustamiseen epäonnistuttiin.
Vuosisadan vaihteen tienoilla poliittista kenttää jakanut kielikysymys sai rinnalleen kaksi uutta suurta ongelmaa. Yhtäällä sosiaalinen kysymys jakoi etenkin suomalaista puoluetta sosiaalisessa mielessä konservatiiveihin vanhasuomalaisiin ja uudistusmielisiin eli nuorsuomalaisiin. Lisäksi niin sanottujen sortovuosien aikana suhtautuminen Venäjään jakoi puoluekenttää. Tässä tilanteessa ruotsalainen puolue asettui passiivisen vastarinnan kannalle. Suomalainen puolue puolestaan jakaantui kahtia joustavaa puolustautumista, myöntyväisyyspolitiikkaa, kannattaneisiin vanhasuomalaisiin ja passiivista vastarintaa kannattaneisiin nuorsuomalaisiin.
Vuonna 1899 perustettiin Suomen työväenpuolue, joka muutti nimensä vuonna 1903 Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi . Puolue sai ensimmäisissä yleiseen äänioikeuteen perustuvissa vaaleissa yksikamariseen eduskuntaan 80 edustajaa. Sitä voidaan pitää myös maan ensimmäisenä nykyaikaisena puoluejärjestönä, jolla oli laaja organisaatio, poliittinen ohjelma ja toimintaa säätelevät yksityiskohtaiset säännöt. SDP jakautui ensimmäisen kerran itsenäistymisen ja sisällissodan yhteydessä, minkä jälkeen toiminta aloitettiin uudelleen vallankumouksesta sivussa pysyneiden johdolla. Toisen kerran puolue jakautui 1950-luvulla, jolloin sen sisäinen oppositio järjestäytyi Emil Skogin johdolla Työväen ja Pienviljelijöiden Sosialidemokraattiseksi Liitoksi. TPSL sai vuonna 1966 viimeisen kerran ehdokkaita eduskuntaan.
Eduskuntauudistuksen jälkeen perustettiin myös Ruotsalainen Kansanpuolue ( Svenska Folkpartiet ) keräämään yhteen koko ruotsia puhuva väestö yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Suomalaisuusliikkeen agraarinen ja sosiaalisesti uudistushaluisempi siipi perusti puolestaan vuosien 1906-1908 aikana Maalaisliiton , jonka kantajoukkona olivat Pohjanmaan ja Karjalan pienviljelijät. Kun yhteiskuntarakenne muuttui nopeasti 1960-luvulla, Maalaisliitto ryhtyi laajentamaan kannatuspohjaansa, mikä ilmeni myös muuttamalla puolueen nimi vuonna 1965 Keskustapuolueeksi ja sittemmin vuonna 1988 Suomen Keskustaksi. Maalaisliitosta vuonna 1966 irronnut Suomen Maaseudun Puolue onnistui agraaripopulismillaan saavuttamaan suurehkon vaalivoiton vuosina 1970 ja 1983.
Hallitusmuototaistelun yhteydessä vuonna 1918 nuorsuomalaisen puolueen tasavaltalainen ryhmä yhdistyi puolestaan pienen kansanpuolueen ja suomalaisen puolueen tasavaltalaisten kanssa Kansalliseksi Edistyspuolueeksi . Vanhasuomalaisten kantajoukko ja siihen liittyneet nuorsuomalaiset perustivat sosiaalisesti oikeistolaisemman Kansallisen Kokoomuksen . Vuodesta 1933 lähtien vaaleihin osallistui lisäksi totalitaarisista ideologioista vaikutteita saanut demokratianvastainen Isänmaallinen Kansanliike , jota voidaan pitää kokoomuksesta lohjenneena ryhmittymänä. IKL lakkautettiin välirauhansopimuksen nojalla vuonna 1944.
Sisällissodan jälkeen Venäjälle paenneet vallankumoukselliset perustivat elokuussa 1918 Suomen Kommunistisen puolueen . Suomessa sosiaalidemokraattisen puolueen vasemmisto-oppositio perusti vuonna 1920 Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen, joka kuitenkin hajotettiin sen päätettyä liittyä kolmanteen internationaaliin. Äärivasemmisto osallistui vaaleihin 1920-luvulla muodostamalla työväen ja pienviljelijöiden vaaliliittoja, kunnes kommunistien julkinen toiminta lakkautettiin kokonaan vuonna 1930 lapuanliikkeen vaikutuksesta.
Toisen maailmansodan jälkeen Kommunistinen puolue rekisteröitiin laillisena yhdistyksenä jo vuonna 1944. Kommunistien kanssa yhteistyöhön ryhtynyt sosiaalidemokraattien vasemmisto-oppositio perusti poliittiseksi yhteistyöjärjestöksi samana vuonna Suomen Kansan Demokraattisen Liiton , jonka sisällä kommunistisella puolueella oli kuitenkin etenkin vuoden 1948 vaalitappion jälkeen kiistaton valta-asema. SKP:n sisäiset erimielisyydet uudistushenkisten “eurokommunistien” ja ideologisesti konservatiivisempien vanhakommunistien välillä kärjistyivät avoimeksi konfliktiksi vuonna 1969. Jälkimmäiset, “taistolaiset”, organisoituivat Demokraattiseksi Vaihtoehdoksi vuonna 1986. Kannatuksen heikkenemisen ja muuttuneen kansainvälisen tilanteen johdosta SKP ja SKDL yhdistettiin Vasemmistoliitoksi vuonna 1990.Vasemmistoliiton rinnalle ovat syntyneet sittemmin myös Kommunistinen Työväenpuolue sekä uudelleen perustettu Suomen Kommunistinen Puolue.
Edistyspuolueen kannatuksen supistuttua puolueen toiminta päätettiin lopettaa, ja sen tilalle perustettiin Suomen Kansanpuolue, joka puolestaan sulautui Vapaamielisten Liiton kanssa Liberaaliseksi Kansanpuolueeksi vuonna 1965. Oltuaan jonkin aikaa (1983-1986) myös Keskustapuolueen jäsenjärjestö LKP putosi vuonna 1999 puoluerekisteristä, minkä jälkeen on perustettu Liberaalit. 1990-luvulla myös Nuorsuomalainen puolue pyrki vakauttamaan liberaaliryhmittymää puoluekentälle, tässä kuitenkaan onnistumatta.
Sitävastoin vuonna 1988 Vihreäksi Liitoksi järjestäytynyt ekologinen liike on onnistunut saavuttamaan vankan jalansijan erityisesti suuremmissa kaupungeissa. Oman paikkansa puoluejärjestelmässä kykeni löytämään myös 1970-luvulla puoluerekisteriin päässyt Suomen Kristillinen Liitto, joka muutti vuonna 2001 nimensä Suomen Kristillisdemokraateiksi. Lisäksi vaaleissa on ollut edustettuina lukuisia pienempiä puolueita (tai valitsijayhdistyksiä), jotka eivät kuitenkaan yleensä ole saaneet edustajaa eduskuntaan.
Puolueiden toimintaa poliittisina yhdistyksinä säätelee vuonna 1969 säädetty puoluelaki (Finlex-tietokanta). Oikeusministeriö ylläpitää erityistä puoluerekisteriä ja antaa tietoa puolueen perustamisesta. Eduskunnassa edustettuina olevat puolueet ovat oikeutettuja julkiseen tukeen .