Sosiaalityön opintoihin Helsingin yliopistossa on kuulunut käytäntötutkimuksen opetus jo yli 10 vuoden ajan. Opetuksen myötä monilla pääkaupunkiseudulla toimivilla sosiaalityöntekijöillä on käsitys siitä, mistä käytäntötutkimuksessa on kyse ja miten tutkimus voi kytkeytyä osaksi sosiaalityöntekijän työtä. Kunnissa ei kuitenkaan ole sosiaalityön ammattilaisten tutkimuksen tekoa käytännössä tukevia rakenteita – toisin kuin esimerkiksi terveydenhuollossa. Miksi ja miten sosiaalityöntekijät voisivat tehdä tutkimusta osana työtään?

Vastausta tähän kysymykseen on hahmoteltu Australian Melbournessa ja siellä yleisessä terveyssosiaalityössä, johon pääsimme tutustumaan tutkimusvaihdon aikana huhtikuussa 2019. Melbournessa tutkimuksen tekeminen oli useissa sairaaloissa siellä työskenteleville sosiaalityöntekijöille mahdollista, yhdessä sairaalassa jopa pakollista.

Tutkimuksen tekemistä monialaisessa työyhteisössä pidettiin tärkeänä monesta syystä. Ensiksi tutkimuksen tekeminen syvensi ymmärrystä asiakkaiden tilanteisiin ja tarpeisiin liittyvistä kysymyksistä. Laadullisen tutkimuksen tekeminen esimerkiksi rintasyöpää sairastavien naisten, vakavasti sairastuneiden lasten perheiden tai omaishoitoon liittyvän väkivallan eri osapuolten kokemuksista auttoi sosiaalityön tiimejä kehittämään toimintaansa ja yhteistyötä terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Toiseksi tutkimuksen tekeminen mahdollisti palvelujen arvioimisen, kuten sairaalapäivystyksessä käytettävän perheväkivaltaa kartoittavan lomakkeen arviointitutkimuksen kohdalla. Monissa sairaaloissa arvioitiin myös tutkimuskoordinaattoreiden työn ja työntekijöille tarjottujen koulutusten vaikuttavuutta. Lisäksi tutkimuksen tekoon liittyvien kirjallisuuskatsausten tekemisen koettiin edistävän jo olemassa olevan tutkimustiedon hyödyntämistä.

Sosiaalityöntekijöiden työssään tekemälle tutkimukselle oli tarjolla tukea. Osa organisaatioista oli palkannut sosiaalityön osastolle tutkimuskoordinaattorin, joka työskenteli samoissa avotoimitiloissa sosiaalityöntekijöiden kanssa. Tutkimuskoordinaattori auttoi sosiaalityöntekijöitä tutkimuskysymyksen muotoilussa, kirjallisuuskatsauksen tekemisessä, tutkimusmenetelmän valinnassa sekä tulosten analysoinnissa ja raportoinnissa. Lisäksi tutkimuskoordinaattorit kokosivat olemassa olevaa ja organisaation omasta tutkimustoiminnasta kertyvää tutkimustietoa ja tekivät myös itse tutkimusta. Eri sairaaloissa työskentelevät tutkimuskoordinaattorit tekivät myös yhteistyötä yhteisen tietopohjan ja toimintamallien kehittämiseksi, esimerkiksi eutanasiaan liittyvien käytäntöjen kohdalla. Kaikissa sairaaloissa ei ollut palkattua sosiaalityön tutkimuskoordinaattoria, mutta yliopiston professori tuki muun opetus- ja tutkimustyönsä ohella sosiaalityön tiimin yhdessä toteuttamaa tutkimusaineiston keruuta, analyysin tekoa ja tutkimusartikkelin kirjoittamista.

Tutkimuksen teon liittäminen osaksi työtä herättää kysymyksiä siitä, miten se on mahdollista kiireisen asiakastyön ohella eikä aikataulujen sovittaminen ole melbournelaistenkaan praktikkotutkijoiden mukaan aina helppoa. Melbournessa praktikkotutkijoiden tekemät yksittäiset tutkimukset olivat kuitenkin niin pieniä, että ne olivat sovitettavissa osaksi työtä. Tällöin tutkimuskoordinaattorin oli mahdollista koota pienistä puroista isompi tiedon virta. Tarvittaessa työajan rauhoittamiselle tutkimuksentekoon haettiin apuraha. Silloin kun tutkimuksen tekeminen oli koko tiimin yhteinen tehtävä ja aineiston keruuseen osallistui useita sosiaalityöntekijöitä, oli mahdollista kerätä jopa 100 asiakkaan laadullinen haastatteluaineisto, tehdä analyysi yhdessä ja jakaa kirjoitusvastuita. Lisäksi aineiston kerääminen ei ollut käytännön työstä erillinen tehtävä vaan haastattelut toteutettiin asiakkaiden suostumuksella palvelutarpeen arvioinnin yhteydessä. Koska käytäntötutkimukset olivat sosiaalityöntekijöille ja organisaatiolle relevantteja, niiden tekeminen motivoi osallistujia sovittamaan tutkimusta osaksi työtä.

Merkittävää tutkimuksen teon onnistumiselle näyttää käymiemme keskustelujen perusteella olleen:

• tutkimusaineiston keruun sovittaminen osaksi asiakastyötä
• tutkimuskoordinaattorin tai professorin antama tuki ja ohjaus tutkimusosaamisen vahvistamiseksi
• organisaation esimiesten tuki ja lupa käyttää pieni osa työajasta tulosten analysoimiseen ja tieteellisen julkaisun kirjoittamiseen.

Esimiehet arvioivat tutkimuksen teon olevan hyödyllistä palvelutoiminnan kehittämiselle, tutkimusperustaiselle käytännölle ja sosiaalityön toiminnalle osana terveydenhuoltoa. Tutkimuksen konkreettiset hyödyt asiakkaille saivat esimiehet arvostamaan tutkimusta ja edistämään tutkimusmyönteistä työkulttuuria.

Melbournessa on onnistuttu luomaan tuki- ja yhteistyörakenteita sekä organisaatiokulttuuria, joka mahdollistaa tutkivaa sosiaalityötä ja praktikkotutkimuksen tekemistä. Lisäksi yhteinen tutkimuksen teko esimerkiksi fysioterapeuttien kanssa edistää monialaista yhteistyötä ja tiedonmuodostusta. Tapaamiemme ammattilaisten kokemusten valossa praktikkotutkimuksen edistäminen olisi nähdäksemme perusteltua myös suomalaisessa sosiaalityössä, jossa sosiaalityöntekijöillä on jo vankkaa menetelmällistä osaamista.

Lisää melbournelaisten sosiaalityöntekijöiden tekemästä tutkimuksesta ja siitä, miten Australiassa käytäntö kohtaa tutkimuksen on mahdollista päästä kuulemaan ensi vuonna Melbournen yliopiston 25.-27.5.2020 järjestämässä Practice meets research -käytäntötutkimuskonferenssissa.

Nanne Isokuortti ja Heidi Muurinen

tohtoriopiskelijat

Kiitämme Kunnallisalan kehittämissäätiötä matka-apurahasta, joka mahdollisti tutkijavaihdon.

Olen juuri arvioinut yli 40 oppimispäiväkirjaa. Tehtävä sai minut tällä kertaa emotionaalisesti kosketetuksi. Kysyn itseltäni mikä sen sai aikaan? Mikä tällä kurssilla oli erilaista ja kosketti kokenutta opettajaa? Vastaukseni on: Lukemani todisti että oman alan historian tuntemus on tärkeä osa sosiaalityöntekijän ammatti-identiteettiä ja itseymmärrystä.

Sosiaalityön tieto, oppihistoria ja teoria -kurssi suunniteltiin kaksi vuotta sitten täyttämään tietoaukkoa, joka on näkynyt erityisesti graduohjauksessa. Opiskelijat ovat kuulleet siihen mennessä ison määrän luentoja ja lukeneet satoja sivuja sosiaalityön teoriasta, teorian ja käytännön suhteista, oppihistoriasta sekä muuttuvasta sosiaalityöntekijän tietoperustasta – asiakkaiden tietämys mukaan lukien. Mutta opiskelijalle tämä monien tasojen palapeli ei läheskään aina jäsentynyt maisteriopintojen aikana.

Suunnittelin kurssin, jossa oppihistoriaa käytetään juonena sitoa yhteen erilaisia sosiaalityössä vaikuttaneita ja vaikuttavia tieteenfilosofisia ja teoreettisia traditioita sekä sosiaalityön ammattien kehitystä. Ideana oli analysoida sitä, miten ja miksi suomalainen sosiaalityön tieto ja tietäminen on ollut jatkuvassa muutoksessa. Se on edelleenkin valtakamppailujen luvattu kenttä. Joinakin ajankohtina kamppailu on ollut näkyvää, enimmäkseen se on aikalaistoimijoille kuitenkin piiloista.

Kurssilla läpikäytiin eri aikojen tiedollisia jännitteitä nykyaikaa painottaen. Tämän ajan jännitteet paikannettiin näyttöperustaisen sosiaalityön sekä vuorovaikutussuhteita, elämänkokonaisuutta ja erilaista tietoa arvostavan pragmaattisen lähestymistavan välisiksi.

Lisäksi tarkasteltiin sosiaalityön tieteenalan luonnetta muiden sosiaalitieteiden joukossa sekä suhteessa lääketieteeseen, tiedon käsitettä ja lajeja, eri teorioiden taustaoletuksia, 1900-luvun lopun käytäntökäännettä. Edelleen esiteltiin suomalaisen sosiaalityön oppihistorian muutoksia eri aikoina hallinneiden tietokäytäntöjen kautta viimeisen sadan vuoden ajalta ja tutustuttiin digitaaliseen dokumentaatioon Apotin välityksellä. Kurssin kuluessa luettiin kansainvälisiä ja kotimaisia tieteellisiä artikkeleita.

Tavoitteena oli ymmärtää paremmin nykypäivän monitahoista tutkimusajattelua sekä keskustelua tiedosta niissä yhteiskunnallisissa suhteissa, joissa sosiaalityöntekijät nyt toimivat. Tutkimuksen käytännöllisiä nykysuuntauksia eli implementaatiotutkimusta ja kokeilemista tiedon tuottamisen menetelminä kurssilla esittelivät tohtorikoulun opiskelijat. Lisäksi tehtiin eri aihepiirejä yhteen kokoavia ja syventäviä oppimistehtäviä ja kirjoitettiin oppimispäiväkirja.

Oli koskettavaa lukea monen opiskelijan kokeneen oppimisprosessinsa voimaannuttavaksi. Ainakin osan palapelit olivat edenneet tai tulleet jopa valmiiksi. Se tuotti kirjoittajille iloa ja ammattiylpeyttä. Avaan joitakin ydinkohtia kurssilaisten oivalluksista.

Kaikki lukivat tieteellisen artikkelin Mary Richmondin 100 vuotta sitten kirjoitetun sosiaalityön opin uudesta tulkinnasta (Fjeldheim, ym. 2015). Havaittiin että sosiaalityön ydin ei ole muuttunut: sen tietokohde on aina ollut ihmisen ja yhteisön vuorovaikutussuhteet. Alan tietokohde ei olekaan epämääräinen.

Sosiaalityön metodikiistaan perehdyttiin Timo Toikon (2003) artikkelista. Miten lähes samoin ajattelevat toimijat eivät voineet tehdä kompromisseja, vaan ajautuivat elämäniäkseen eri leireihin ja hidastivat oppialan kehitystä? Yhteistyö vs. eristäytyminen eri alojen asiantuntijoiden välillä tai saman alan toisin ajattelevien kesken tunnistettiin myös tästä ajasta. Työskentely asiakkaiden ja eri ammattilaisten yhteisillä vaihtoalueilla (Pohjola, ym. 2015) näyttäisi keinolta välttää leiriytyminen. Vaihtoalue määriteltiin eri osapuolten jakamaksi yhteiseksi oppimisen ja dialogisen toiminnan tilaksi. Voisiko vaihtoalue mahdollistaa ammatin tietoperustan, joka kehittyy osana käytäntöjä? Ja lisäksi kaikkia tiedon lajeja hyödyntäen? Sosiaalityön tietoperustan ikuisiin dilemmoihin voikin löytyä toimivia ratkaisuja.

Oppimispäiväkirjoista välittyy ymmärrys siitä, että sosiaalityön tietoperusta on historiallisesti kerrostunut ja alinomaisessa liikkeessä. Siksi jokaisen sossun on hyvä tehdä omat valintansa ja olla selvillä millä tietoperustalla kulloinkin toimii, ja miten hyödyntää niitä tiedon eri lajeja, jotka ovat osa sosiaalityötä.

Mikään ei tieto ei välttämättä häviä, vaan se voi ilmaantua uudestaan, uusina käsitteinä ja uusilla metodeilla tuotettuna. Sosiaalityön tieteenala sijoittuu kahden episteemisen systeemin kohtaamispisteeseen; ala on sekä teoreettinen että käytännöllinen. Siksi näiden systeemien jatkuva vuorovaikutus on käytännön työssä tarpeellista, kuten on myöskin erityinen tietoteoria. Esimerkiksi sellainen kuin pragmatismi, joka arvostaa käytännöllistä tieteellistä tietoa.

Mirja Satka

Sosiaalityön käytäntötutkimuksen professori

Kahden opiskelijan oppimispäiväkirjat voi lukea täältä:

Oppimispäiväkirja – Salla Lajunen

Oppimispäiväkirja – Joni Lähde