Opettajan ja opiskelijoiden välisestä valtasuhteesta ja opetusmenetelmien valinnasta

Kansainvälisyys ja kulttuurien kohtaaminen ei aina ole symmetristä: usein tällaisissa kohtaamisissa on kysymys siitä, että jollakin tavoin hegemonisessa asemassa olevan ihmisryhmän edustajat ovat vuorovaikutuksessa toisen ihmisryhmän edustajien kanssa, joilla on heihin nähden vähemmän valtaa määrittää yhteisössä yleisesti vallitsevaa ideologiaa. Tällainen epäsymmetria on vääjäämätön osa myös yliopistokontekstissa tapahtuvia kulttuurien kohtaamisia, yliopisto-opetus mukaan lukien. Kuinka tämä sitten näkyy yliopisto-opetuksessa ja siinä käytettyjen menetelmien toimivuudessa?

Meillä on yliopistossa usein varsin yhteneväiset käsitykset niistä yleisistä suuntaviivoista, joita seuraamalla opettaja voi parhaiten edesauttaa opiskelijoiden oppimisprosessia. Vallitsevan konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaan opiskelijan toiminta nähdään aktiivisena tiedon rakentamisen prosessina (ks. esim. Rauste-von Wright & von Wright 1994). Tieto ei siirry opettajalta oppilaalle, vaan opiskelija rakentaa sen itse uudelleen. Oppiminen on opiskelijan oman toiminnan tulosta, ja tässä prosessissa opiskelijoiden itseohjautuvuus, henkinen kasvu ja itsereflektiiviset valmiudet näyttelevät näin ollen keskeistä osaa. Opettajan tärkein tehtävä on toimia oppimisprosessin fasilitaattorina. Tiedollisena auktoriteettina toimimisen sijaan opettajan odotetaan käyttävän osallistavia opetusmenetelmiä, joissa opiskelijoiden aktiivinen rooli korostuu.

Opettajan auktoriteettiaseman ja ylipäätänsä hierarkkisten valtasuhteiden purkaminen näyttelee erityisen tärkeää osaa niin sanotussa feministisessa pedagogiikassa (ks. esim. Rekola & Vuorikoski 2006). Tällä tarkoitetaan kriittisen pedagogiikan suuntaukseen kuuluvaa opetustapaa, jolla pyritään horjuttamaan vallitsevia tapoja ajatella ja määritellä asioita. Pyrkimyksenä on luoda opettajien ja opiskelijoiden välille tasa-arvoinen oppimisyhteisö, jossa kaikki osallistujat nähdään aktiivisina toimijoina ja kokonaisina ihmisinä tunteineen ja kehoineen. Opiskelijoita pyritään voimaannuttamaan ja heidän itsetiedostustaan ja itseilmaisuaan pyritään tukemaan. Autoritaarisen opetuksen mallin sijasta opiskelijoiden omille kokemuksille halutaan antaa runsaasti tilaa. Kaikki tämä toimii hyvin – aina siihen asti, kunnes opettajan roolin ottaa opiskelijoihinsa nähden ei-hegemonisessa asemassa olevan ihmisryhmän edustaja. Valta-asema voidaan nimittäin purkaa vasta sitten kun sellainen tunnustetusti ensin on.

Feministiseen pedagogiikkaan ideologisesti sitoutuneiden värillisten naisprofessorien kokemukset valkoisen opiskelijapopulaation opettamisesta (ks. esim. Johnson-Bailey & Lee 2005; Rodriguez 2008; Pittman 2010) ovat erittäin ikävää luettavaa. Kirjoittajien mukaan valtaväestöön kuuluvat opiskelijat lähtökohtaisesti ja systemaattisesti kyseenalaistavat heidän kompetenssiaan toimia yliopisto-opettajina. Tätä taustaa vasten opettajien pyrkimykset luoda tasa-arvoista oppimisyhteisöä, jossa jossa opettajan auktoriteetti ei näyttele keskeistä osaa, tulkitaan lähinnä merkiksi heikkoudesta. Näin ollen – täysin oman feministisen ideologiansa vastaisesti – värilliset naisprofessorit katsovat olevansa pakotettuja turvautumaan moniin sellaisiin perinteisin opettajan auktoriteettiasemaa pönkittäviin opetuskäytänteisiin, joita heidän valkoiset, feminististä pedagogiikkaa harjoittavat opettajakollegansa syvästi paheksuvat.

Vaikka värillisten naisprofessorien kokemat ongelmat voivat tuntua kaukaisilta, niihin sisältyy kuitenkin nähdäkseni tärkeä viesti: se mikä teoreettisessa mielessä tuntuu ihanteelliselta tavalta opettaa, toimii käytännössä ihanteellisesti ainoastaan silloin, kun teoriaan upotetut julkilausumattomat käsitykset opettajan ja opiskelijoiden välisistä valtasuhteista vastaavat todellisuutta. Niinpä esimerkiksi moni meistä valkoisista länsimaalaisista ei varmaankaan kohtaa suuria auktoriteettiongelmia opettaessaan eri puolilta maailmaa tulevia kansainvälisiä opiskelijoita konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaisesti. Kuitenkin joillakin meistä voi olla muita ominaisuuksia (esim. puutteellinen kielitaito, alhainen akateeminen status, epäilyttävä tieteellinen tausta), jotka nakertavat opiskelijoidemme käsitystä meistä kompetentteina yliopisto-opettajina. Silloin kun opiskelijat orientoituvat opettajan puutteelliseen kompetenssiin, opettajan kaikki yritykset suunnata opetuksen painopistettä pois omista tiedoistaan ja taidoistaan nähdään helposti ainoastaan lisätodisteena opettajan kompetenssin puutteesta – selittelipä opettaja pedagogisia ratkaisujaan kuinka paljon hyvänsä.

Silloin kun opettajan kompetenssi on opiskelijoiden silmissä vaakalaudalla, olisikin nähdäkseni reilumpaa tunnustaa se tosiasia, että kaikilla opettajilla ei välttämättä ole ”varaa” samanlaisiin pedagogisiin ratkaisuihin. Opiskelijoiden negatiivisten asenteiden vainoamaksi joutuneelle opettajalle tulisi antaa moraalinen oikeutus käyttää opetuksessaan juuri niitä menetelmiä, jotka saavat hänet näyttämään pätevältä, eikä liiaksi kannustaa häntä käyttämään sellaisia menetelmiä, jotka mitätöivät hänen asemaansa opiskelijoiden silmissä. Tämä ei ole pois opiskelijoilta – toivoohan jokainen opiskelija yleensä myös sitä, että saisi opiskella pätevän opettajan ohjauksessa.

 

Lähteet:

Johnson-Bailey, J., & Lee, M.-Y. (2005). Women of color in the academy: Where’s our authority in the classroom? Feminist Teacher, 15(2), 111–122.

Pittman, C. T. (2010). Race and Gender Oppression in the Classroom: The Experiences of Women Faculty of Color with White Male Students. Teaching Sociology, 38(3), 183–196. http://doi.org/10.1177/0092055X10370120

Rauste-von Wright, Maijaliisa & von Wright, Johan (1994). Oppiminen ja koulutus. Porvoo: WSOY.

Rekola, Hilkka & Vuorikoski, Marjo (2006). Feministinen pedagogiikka rajojen ylittäjänä. Kasvatus 37(1), 16–25.

Rodriguez, D. (2008). The usual suspect: Negotiating White student resistance and teacher authority in a predominantly White classroom. Cultural Studies ↔ Critical Methodologies. Retrieved from http://csc.sagepub.com/content/early/2008/08/08/1532708608321504.short

 

4 thoughts on “Opettajan ja opiskelijoiden välisestä valtasuhteesta ja opetusmenetelmien valinnasta”

  1. Kiitos todella tärkeän teeman nostamisesta esiin! Jäin miettimään valtakysymyksiä opiskelijan näkökulmasta: tässä esiin tuotu kirjallisuus korostaa sitä, kuinka opettaja joutuu pönkittämään omaa auktoriteettiaan pedagogisilla valinnoilla. Entä mitkä pedagogiset valinnat tukisivat opiskelijaa siten, että hänellä ei tule tarvetta kyseenalaistaa opettajan pätevyyttä? Vai onko kyse enemmän siitä, että jo olemassa olevat valtasuhteet määrittelevät opetustilannetta ennalta niin paljon, ettei toiminta opetustilanteessa kykene sitä horjuttamaan?

  2. Tämä on tosi kiinnostava kysymys, pohdin itse hieman samaa kysymystä suhteessa opettajan kielitaitoon. Uskon, että on tärkeää, että opiskelijoilla on sellainen käsitys, että heidän opettajansa on edes jossain määrin pätevä opettamaan kyseessä olevaa asiaa ja käsitykseni mukaan sille on tutkimusnäyttöäkin, että opiskelijoiden oppimistulokset ovat paremmat kun he pitävät opettajaa pätevänä. Minkälaista opettajaa sitten pidetään pätevänä? Kuten kirjoituksestasi ilmeni, saattaa myös monet substanssiosaamisen ulkopuoliset tekijät, kuten sukupuoli, etninen tausta, akateeminen arvonimi jne., vaikuttaa käsitykseen opettajan pätevyydestä. Toisaalta, liittyen edelliseen komenttiin, myös se millainen oppimistilanne on, vaikuttanee käsitykseen opettajan pätevyydestä. Onko niin, että luentokurssilla opettajan pätevyys saanee erilaisen ilmiasun kuin vaikka PBL- kurssilla?

  3. Kiitos erittäin kiinnostavasta näkökulmasta! Tämä menee hieman sivuun blogisi pääpointista, mutta omaa artikkeliani valmistellessa satuin törmäämään kasvatusfilosofi Deborah Kerdemanin artikkeliin ”Pulled Up Short: Challenging Self-Understanding as a Focus of Teaching and Learning” (Journal of Philosophy of Education, 2003, 37(2), 293 – 308), jossa Kerdeman argumentoi, että konstruktivistinen teoria ei itse asiassa ole paras mahdollinen lähtökohta opetukselle kansainvälisessä ympäristössä. Konstruktivismikritiikki on hieman artikkelin sivuroolissa, mutta nähdäkseni Kerdeman esittää, että ongelma on juuri konstruktivismin tavassa asettaa opiskelija tiedon rakentamisen subjektiksi siten, että tuohon tietoon liittyvää välttämätöntä ennakkoluulorakennetta ei tematisoida. Vaarana on, että konstruktivistisen opetuksen kautta opiskelijat lähestyvät toiseutta redusoimalla sen jo olemassa oleviin tiedon kategorioihin. Näin toki tapahtuu väistämättä, mutta Kerdemanin mukaan olisi oleellista, että opiskelija tulisi tietoiseksi oman tulkintahorisonttinsa historiallisesta, kulttuurisesta ja sosiaalisesta kontekstuaalisuudesta. Hän puhuu ”syvästä tunnustamisesta” (deep recognition), jolla hän tarkoittaa sitä, että opiskelijoiden tulisi tiedostaa oman ymmärryksensä radikaali rajallisuus ja keskeneräisyys, mitä konstruktivismi ei korosta tarpeeksi painokkaasti. Kerdemanin mukaan parempi lähtökohta kansainväliselle opetukselle on hermeneuttinen teoria, joka monissa kohdin muistuttaa konstruktivistista teoriaa (varsinkin epistemologiassaan), mutta joka korostaa enemmän sitä, että ihmisen täytyy jatkuvasti olla valmis kyseenalaistamaan oma ymmärryksensä ja minäkuvansa voidakseen olla aidosti avoin toiseudelle.

    Kerdemanin mukaan kansainvälisyyskasvatuksen ei pitäisi keskittyä tiedon rakentamiseen vanhan pohjalta, kuten konstruktivismissa, vaan luomaan tilanteita, jossa opiskelija ei yksinkertaisesti pysty assimiloimaan uutta tietoa jo olemassa olevaan tietoon muuttamatta radikaalisti näkemystään itsestään. Kerdeman puhuu ”ällikällä lyömisestä” (being pulled up short): kun opiskelija joutuu tilanteeseen, jossa hänen oma ennakkoluuloisuutensa tulee esiin, hän joutuu kohtaamaan oman tietämättömyytensä ja hyväksymään, että kyseenalaistamatta omia ennakkoluulojaan hän tekee väkivaltaa toiselle. Konstruktivismi sitä vastoin keskittyy tilanteisiin, jotka opiskelija voi ottaa haltuun edeltävän tiedon perusteella. Lyhyesti sanottuna Kerdeman tuntuisi argumentoivan, että konstruktionismi kohtelee opiskelijaa liian helläkätisesti. Se keskittyy liikaa tiedon kumuloitumiseen eikä ota huomioon sitä, millaisia dispositioita ja elämänasenteita se opiskelijoille luo. Se ei opeta sellaista nöyrää, avointa ja koko identiteettiä koskevaa elämänasennetta, jota hänen mukaansa toisen kohtaaminen edellyttää.

    En ole aivan varma, luoko Kerdeman konstruktivismista täysin reilua kuvaa, mutta argumentti on joka tapauksessa kutkuttava ja ajatuksia herättävä. Konstruktionismikritiikki on toki artikkelissa hieman sivuosassa, mutta jos aihe kiinnostaa, niin suosittelen ehdottomasti tutustumaan kyseiseen tekstiin.

  4. Kuten muutkin kommentoijat ovat todenneet, tämä on tosi kiinnostava aihe! En ole aikaisemmin tullut lainkaan ajatelleeksi pedagogisten menetelmien kytköstä valtasuhteeseen – siis sitä, että tietyt menetelmät lisäisivät opettajan auktoreettia toisiin menetelmiin verrattuna. Vuorovaikutusta ja keskustelua lisäämään pyrkivien menetelmien käyttäminen tuo opettajan todennäköisesti useammin tilanteeseen, jossa hän ei osaa vastata opiskelijan kysymykseen, mikä saattaa saada hänet näyttämään epäpätevältä. Opettajasta itsestään tämä voi tuntua epämukavalta, mutta missä määrin opettajan osaamiseen perustuva auktoriteetti vaikuttaa opiskelijoiden oppimiseen (ja jos vaikuttaa, niin miksi)? Nämäkin ovat tosi kiinnostavia kysymyksiä.

Comments are closed.