Katsoopa minkä tahansa yliopiston strategiaa, menestyminen kansainvälisessä rankingissa on yksi tärkeimpiä tavoitteita. Esimerkiksi Helsingin yliopiston uudessa strategiassa tämä tavoite esitetään jo yliopiston profiloinnin yhteydessä, jonka keskeinen teesi on menestyminen kansainvälisessä rekrytoinnissa. Yliopiston tavoite on olla kansainvälisesti houkutteleva huippuyliopisto vuoteen 2025 mennessä (http://strategia.helsinki.fi/fi/1/#ydinteemat). Yliopiston strategia kristallisoituu sen nimeen: ”Globaali vaikuttaja – yhdessä”. Globalisaatio vaikuttaa kaikkeen eikä koulutusstrategiamme voi enää keskittyä pelkästään kansallisten tavoitteiden täyttämiseen. Tavoitteet ja päämäärät määritellään globaalisti ja suunnan määrää kiihtyvä kilpailu tutkimusrahoituksesta ja opiskelijoista. Rinne ja Simola kirjoittivat kriittisesti globalisaation vaikutuksesta koulutuskenttään jo vuonna 2005 – nyt olemme osa globaalia muutosta. Koulutuksen on vastattava kansainvälisiin haasteisiin ja Suomen – muiden mukana – on sopeuduttava ulkoapäin tuleviin vaatimuksiin. Yliopistojen onnistumista tässä taistossa mitataan erilaisille evaluoinneilla, auditoinneilla ja rankingeilla, jotka sitten määrittävät ja muuttavat yliopistojen toimintatapoja (Marginson 2014).
Suomalaiset yliopistot toimivat globaalissa kontekstissa. Tulevaisuudessa on yhä enemmän kansainvälisiä maisteriohjelmia, joiden avulla pyritään houkuttelemaan kansainvälisiä ja – ennen kaikkea – maksavia opiskelijoita. Taloudelliset motiivit tulevat entisestään vahvistumaan tulevaisuudessa mikäli nykyinen kylmä kyyti yliopistojen rahoituksessa jatkuu. Kehitys näyttää johtavan kymmenen vuoden takaiseen tulevaisuuskuvaan: koulutuksen kesto lyhenee ja työelämärelevanssi vahvistuu (Rinne & Simola 2005). Suomen mittakaavassa ja kansallisista lähtökohdista käsin tämä on positiivista kehitystä kun tuotetaan koulutettua työvoimaa muuttuvan työelämän tarpeisiin. Kun relevanssi määrittyy globaalien tarpeiden mukaan, se tuottaa omat ongelmansa koulutukseen. Akateemisen sivistyksen kannalta on huolestuttavaa jos koulutus liiaksi erikoistuu, lyhenee ja yksipuolistuu sekä mukautuu kansainvälisiin tarpeisiin. Tehokkuuden korostamisessa on vaarana, että sivistystehtävä jää toissijaiseksi. Viitteitä tästä kehityksestä näkyy jo paitsi yliopistoissa myös suomalaisessa koululaitoksessa, joka valmistaa tulevia yliopisto-opiskelijoita. Tuoreessa lukiokokeilussa yleissivistävät aineet kuten historia ja yhteiskuntaoppi muuttuvat valinnaisiksi, mikä mahdollistavat opintojen kapeutumisen ja kapea-alaisen erikoistumisen jo varhaisessa vaiheessa (HS 2.4.2016 Kulttuuri: Mureneeko lukion sivistystehtävä lukiokokeilussa?; AL 10.4.2016 Yleissivistyksen ajatus ei saa jäädä menneisyyteen). Jos yliopistojen ja koululaitoksen koulutus entisestään kapeutuu niin herää kysymys kuinka pitkälle voimme mennä globaalin kilpailun määrittämässä tehokkuudessa ja kansainvälistymisessä ennen kuin koulutuksesta katoaa sivistys?
Monet voivat olla yhtä mieltä siitä, että koulutuksen tehokkuuden ja työelämärelevanssin vaatimus on varmasti kasvanut viime aikoina. Kirjoistuksessasi mainitset, että:
“Kun relevanssi määrittyy globaalien tarpeiden mukaan, se tuottaa omat ongelmansa koulutukseen. Akateemisen sivistyksen kannalta on huolestuttavaa jos koulutus liiaksi erikoistuu, lyhenee ja yksipuolistuu sekä mukautuu kansainvälisiin tarpeisiin. ”
Mikä kansainvälisiin tarpeisiin mukautumisessa vähentää sivistystä? Voisin ajatella, että asia olisi päinvastoin. Koulutuksessa toki väistämättä tällöin vähenee Suomeen liittyvä sisältö. Mutta eikö opiskelijalle ole hyväksi asemoida oman alansa osaaminen kansainväliseen kontekstiin? Suomi on pieni kulttuuri- ja talousalue. Monet sen käytännöt ovat tästä syystä tehottomia ja piirit liiaksi umpioituneita. Katseleminen ulkomaailmasta käsin on tällöin vain hyväksi. Näin on tehty kautta aikain, kun on haettu sivistystä ulkomailta ja saatu perspektiiviä kotimaan asioihin. Joten näkisin asian tässä kohdin päinvastaisesti kuin kirjoitit.