Kielitaito kansainvälisessä oppimisympäristössä

Kartoittaessani sekä yliopisto-opiskelijoiden, että varttuneiden tutkijoiden näkemyksiä opiskelusta kansainvälisessä oppimisympäristössä törmään yhä useammin siihen havaintoon, että yksi suurimpia haasteita oppimiseen tähtäävässä vuorovaikutuksessa on kielitaito. Yhteisenä kielenä kansainvälisessä yliopistossa on englanti, ja eri ihmiset tuppaavat mongertamaan sitä toinen toistaan kirjavimmilla murteilla ja aksenteilla höystettynä. Yhteisen kielen löytämisen haasteet ovat kuitenkin kuullun ymmärtämistä moninaisempia. Englannin kielitaito voi olla puutteellinen sekä suomalaisilla, että ulkomaisilla opiskelijoilla. Yliopisto-opettajilta edellytetään kielenkorjaukseen liittyvää ammattitaitoa, vaikka sen opiskelu ei kieltenopettajia lukuun ottamatta kuulu heidän koulutukseensa. Englanniksi järjestettävien opinto-ohjelmien ja kurssien määrä on eri tiedekunnissa rajallinen puhumattakaan ruotsinkielisistä kursseista. Vaikka ylipisto-opiskelijoiden ja tutkijoiden joukko on päivä päivältä yhä kansainvälisempi, yliopiston eri hallintoelimet koostuvat vielä suurimmaksi osaksi suomalaisista asiantuntijoista. Yhteiskunnallisella tasolla englanninkielen lisääntyneen käytön pelätään köyhdyttävän suomen kieltä.

Onneksi suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden ja yleensäkin suomalaisten englanninkielen taito on moniin muihin maihin verrattuna todella hyvällä tasolla. Haastatellessani kansainvälisiä kandidaatin ja maisterin vaiheen opiskelijoita sekä jatko-opiskelijoita yhdessä Helsingin yliopiston biotieteellisen tiedekunnan tutkimusryhmässä, jokainen haastateltavani totesi, että tutkimusryhmässä työskentelevien tutkijoiden, teknikoiden ja muiden opiskelijoiden englanninkielen taito on täysin riittävä. He kertoivat myös tunteneensa olonsa kotoisaksi kansainvälisessä tutkimusryhmässä, jossa puhekieli vaihdettiin kesken kahvitaukoa automaattisesti englantiin, jos paikalle sattui yksikin suomea taitamaton henkilö. Lisäksi yleisesti käytössä olevat englanninkieliset ohjeet ja opasteet saivat paljon kiitosta. Osa opiskelijoista mainitsi ainoastaan oman englannin kielen jokapäiväisen käytön vaatineen alussa totuttelua ja hieman harjoitustakin.

Opettamiseen osallistuneet tutkijat olivat ehkä vähän tyytymättömämpiä yleiseen kielitaitoon. He mainitsivat kannattavansa erilaisia englannin kieleen liittyviä ennakkotestejä ja tasovaatimuksia, jotta samalla kurssilla opiskelevat eri kansalaisuuksia edustavat opiskelijat olisivat keskenään enemmän samalla tasolla.

Kansainvälisistä yliopisto-opiskelijoista osa on Suomessa vain lyhyen aikaa erilaisten opiskelijavaihto-ohjelmien välityksellä. Osa taas opiskelee kokonaista tutkintoa tai jatko-tutkintoa. Monella heistä on tulevaisuuden suunnitelmissa joko suunnata takaisin kotimaahan tai jatkaa edelleen johonkin toiseen maahan. Kansainvälisten opiskelijoiden joukossa on kuitenkin myös heitä, jotka haaveilevat opintojensa jälkeen työllistyvänsä nimenomaan Suomessa. Helsingin yliopistossa on tarjolla aika paljon suomen kielen kursseja ulkomaisille opiskelijoille ja työntekijöille, joista monet opiskelevat opintojensa tai työn ohessa aktiivisesti suomea. Kuulen heidän usein kuitenkin pahoittelevan, että kynnys puhua suomea on korkea, koska suomalaiset omasta mielestään avuliaina vastaavat usein heidän suomen kielisiin yrityksiinsä englannin kielellä. Tällöin suomea opettelevasta ihmisestä saattaa tuntua siltä, että hänen suomenkielentaitonsa ei riitä keskusteluun. Lisäksi opiskellessa tai töissä on helpompi tai usein jopa välttämätöntä kommunikoida englanniksi, jotta ei synny väärinkäsityksiä tai kulu aikaa hukkaan. Paras hetki harjoitella suomen opintoja vaikuttaa olevan kahvitauot tai erilaiset vapaa-ajan tapahtumat. Tällaisten tapahtumien järjestäminen yhdessä suomalaisten ja kansainvälisten opiskelijoiden kanssa on tärkeää myös suomalaiseen kulttuuriin tutustumisen ja integroitumisen näkökulmasta. Voihan sen ajatella niinkin, että lisääntynyttä englannin kielen käyttöä voi kompensoida kannustamalla kansainvälisiä opiskelijoita opettelemaan suomea, olisivat he sitten täällä muutaman kuukauden tai useita vuosia.

Yhteiskunta yliopistossa – luennon anti luentodiojen välittämänä

Tämä blogikirjoitus käsittelee Kari Kantasalmen luentomateriaalia eräältä helmikuiselta YA3-kurssipäivältä, jolloin satuin epäonnekseni olemaan poissa luennolta. Blogikirjoituksen työstäminen pelkkien luentodiojen perusteella osoittautui ennalta-arvaamattoman vaikeaksi, koska luentodiat sisältävät suunnattoman määrän vaikeaselkoista tekstiä, joka on osittain suomeksi ja osittain englanniksi. Katsotaan siis kuinka onnistun luetun ymmärrys- ja analysointitehtävässäni.
Kantasalmen luennon aihe on yhteiskunta yliopistossa. Hän esittelee Stichweh:in tutkimusta mukaillen yhteiskunnan jaottelun erillisiin funktiojärjestelmiin, joita ovat politiikka, talous, laki, uskonto, tiede, koulutus, ihmissuhteet ja perheet, taiteet, massamedia, ja terveydenhuolto. Näiden järjestelmien eriytymistä kutsutaan funktionaaliseksi eriytymiseksi ja siihen on koulutuksella yliopistot mukaan lukien ollut suuri merkitys. Tieteen yhteiskunnalliseksi tehtäväksi hän mainitsee uuden tiedon tuottamisen tai luomisen, ja tässä yhteydessä funktionaalinen eriytyminen tarkoittanee eri tieteenalojen eriytymistä.
Selailen vimmatusti luentodioja edestakaisin, jotta pääsisin käsiksi YA3-kurssin kansainvälisyysteemaan luennon kontekstissa ”yhteiskunta yliopistossa”. En löydä suoraa yhteyttä, mutta olen varma, että jonkun vakavaa asiatekstiä kuhisevan dian nurkasta löytyy varmaankin se kuuluisa Narnian vaatekaappi, josta löydän lumisen tieni kohti kansainvälisyysteemaa.
Vastaani tulee ainakin maininta tavoitteesta yhtenäistää Euroopan korkeakoulujen tutkintoja. Näen myös käsitteen tutkimus-kehitys-innovaatio ja muutaman dian eteenpäin selattuani pääsen kohtaan, jossa esitellään kaavio ”Tri-lateral networks”. Kyseisessä kaaviossa on kolme toisiinsa kietoutunutta ympyrää, joiden kehien uumeniin on kätkettynä käsitteet yliopisto, hallitus ja teollisuus. Seuraavat diat esittelevät yliopiston organisaatiota Suomessa sekä kuvaavat tohtorinkoulutuksen räjähtänyttä kasvua viime vuosina. Päätän, että näillä eväillä on pärjättävä ja aloitan astelemaan kirjain kirjaimelta kohti kansainvälisyyttä kontekstissa ”yliopisto ja yhteiskunta”. Yritän tosin pitää kirjoitukseni lyhyenä, jotta sitä lukevien henkilöiden ei tarvitse kokea samaa, erityisalan sanaviidakossa hapuilevaa kohteenetsimistuskaa kuin mitä itse näitä dioja lukiessani koen.
Tutkintojen yhtenäistäminen eurooppalaisissa yliopistoissa on selkeä kansainvälistymistä ja kansainvälistä liikkuvuutta tukeva tavoite. Tässä olisi mielestäni tärkeää, että tutkintojen vaativuustasoa säädellään parhaiten menestyneiden yliopistojen mukaan. Tämä tietysti asettaa taas korkeampia tavoitteita myös peruskoulutukselle, koska sen on pystyttävä antamaan ylipistoon pyrkimiselle tarvittavat edellytykset. Tutkintojen yhtenäistäminen helpottaa ja nopeuttaa kansainvälisten opiskelijoiden työllistymistä eri maissa, kun heidän ei tarvitse anoa opintojensa kelpoisuuksia ja suorittaa ns. ”ylimääräisiä” opintoja tutkintonsa kelpoisuuden saavuttamiseksi.
Tutkimus-kehitys-innovaatio – asetelma vaikuttaa olevan nykyisen tohtorinkoulutuksen uudistamisen taustalla kehityksen suuntaa-antavana tekijänä. Nykyisin käsitteeseen innovatiivinen tutkimus tulee törmänneeksi jatkuvasti esimerkiksi tutkimusrahoitusta haettaessa. Kantasalmi mainitsee kirjoituskessaan ”University and the contingencies in politics of research, development, and innovations –Finnish reform of doctoral schools and programs”, että tohtorin koulutusta pyritään Euroopassa uudistamaan yhteiskunnallisesti merkittävämmäksi esimerkiksi luomalla ohjelmia, kuten “European Industrial Doctorates” sekä “Marie Curie Actions for Innovative Europe”. Nämä uudistukset ovat varmasti hyviä ajatellen sitä suurta tohtoreiden määrää, jonka yliopistot ovat viime vuosina ja vuosikymmeninä tuottaneet. Innovatiivisen tutkimuksen lisäämisen arvellaan varmasti parantavan näiden tohtoreiden työllistymisnäkymiä sekä koulutuksen yhteiskunnallista relevanssia. Innovatiivinen tutkimus sen sijaan vaikuttaa vievän tiedettä enemmän soveltavan tutkimuksen suuntaan ja silloin näitä uusia keksintöjä ja ratkaisuja tehdään jo olemassa olevaan tietoon pohjautuen. Mielestäni innovatiivinen tutkimus ei sinällään riitä tohtorinkoulutuksen perustaksi, koska pitkällä tähtäyksellä tarvitsemme myös vankkaa perustutkimusta uuden tiedon luomiseksi, joka voi toimia tulevaisuuden innovatiivisen tutkimuksen perustana.
Kun katselen ympyräkuviota asetelmassa Tri-lateral network: yliopisto-hallitus-teollisuus, siitä puuttuu mielestäni käsite ”ihmiskunta”. Ainakin tieteen avoimuuden lisääminen tukee sitä mahdollisuutta, että ns. ”tavallinen ihminen” voi olla paremmin mukana yhteiskunnan järjestäytymisessä ja kehityksessä. Ympyräkuvion ulottuvuudet käännettynä muotoon koulutus-politiikka-innovatiivinen teknologia, sisältävät kasvavan kansainvälisyyselementin ja sitä suuremmalla syyllä niiden tulisi olla jokaisen ymmärrettävissä.