PISA-tuloksista ja yliopistojen rankkauslistoista

Kuten olemme saaneet lukea, Suomen tulokset PISA-testeissä ovat heikentyneet. Kehityksestä ollaan huolestuneita, ja syitä heikentyneille tuloksille haetaan eri tekijöistä. Kattavan analyysin tarjoaa tutkija Gabriel Sahlgren. Teoksessaan Real Finnish Lessons hän pohtii sitä, miksi Suomi alun perin nousi PISA-tuloksissa, ja miksi tulokset ovat nyt heikentyneet.

Suomalaiset ovat itse selittäneet hyviä PISA-tuloksia tasa-arvolla ja peruskoululla, valtakunnallisten testien puuttumisella ja opettajien autonomialla. Onpa selitykseksi tarjottu jopa sitä, että suomalaiset lapset tekevät vähemmän, jolloin he suoriutuvat paremmin – tätähän myös yhdysvaltalainen Michael Moore ihaili varsin tuoreessa dokumenttielokuvassaan Where to invade next. Sahlgrenin mukaan mikään ei kuitenkaan tue näitä näkemyksiä. Hän toteaa, että syyt Suomen menestykseen ovat historiassa. Ensinnäkin opettajan ammatti on ollut Suomessa pitkään arvostettu. Toisaalta koulutustaso on noussut nopeasti ja koulutuksesta tullut massojen omaisuutta. Suomalaiset koulut ovat olleet myös epädemokraattisia ja opetus varsin opettajavetoista – nimenomaan tämä näkyy hyvinä oppimistuloksina. Suomen menestys on siis seurausta taloudellisesta kasvusta ja perinteisistä metodeista yhdistettyinä opettajan korkeaan statukseen.

Miksi tulokset ovat nyt sitten huonontuneet? Ensinnäkin opetusmetodit ovat muuttuneet ja yksilöllisyys kasvanut. Lisäksi yhteiskunta ja kulttuuri ovat muuttuneet, eikä koululla ole enää samaa merkitystä kuin aikasiemmin. Kouluissa viihdytään paremmin, mutta oppimistulokset ovat heikentyneet. Sahlgren kehottaakin, että Suomea ei pitäisi pitää koulutuksen mallimaana.

Suomalaisella koululla on kuitenkin yhä ihailijoita. Esimerkiksi amerikkalainen tutkija Samuel Abrams sanoo, että Suomen PISA-tuloksia tulee verrata muihin pohjoismaihin, joissa on samanlainen yhteiskunta. Silloin huomaa, miten hyvät tulokset ovat, ja miten hyvä koulutusjärjestelmä on. PISA-tuloksissa menestyvissä Aasian maissa panostetaan vain PISA-kokeissa menestymiseen.

Olen itse suomalaisen koulun ja koulutusjärjestelmän ihailija. Pidän koulun vahvuuksina mm. yhdenvertaisuutta, tuki- ja erityisopetusta, hyvää suomi toisena kielenä -opetusta, omien äidinkielten ja omien uskontojen opetusta. Nämä ovat kaikki asioita, jotka ovat muualla pääosin tuntemattomia. Tärkeintä suomalaisessa koulussa on se, että se – ainakin periaatteessa – hyväksyy kaikki oppilaikseen, taustasta ja kyvyistä riippumatta, eikä oppilaita luokitella varhaisessa vaiheessa. PISA-tuloksia en sen sijaan pidä kovin tärkeinä: miten eri maissa eri koululaisille tehdyt testit voisivat kertoa koulun onnistumisesta tehtävässään, joka on paljon laajempi kuin pelkästään matemaattisten tai kielellisten tietojen ja taitojen opettaminen?

Samalla tavalla suhtaudun yliopistojen rankinglistoihin. Pystytäänkö eri maiden erilaisissa olosuhteissa toimivia ylipistoja luotettavasti vertailemaan? Erityisen epäilevästi suhtaudun mainekyselyihin, sillä näissä vaikuttavat monet seikat. Vaikka maine on kiintoisa näkökulma, se pitäisi pitää erillään suorituksen arvioinnista. Kuten Margison toteaa, hyödyllisimmän vertailut ovat niitä, jotka ottavat huomioon koulutuksen realiteetit, käyttävät konkreettisia mittoja, eivätkä hyväksy ylipistojen itsensä muokkaamia tietoja.

On tietenkin totta, että yliopistojen kansainvälinen kilpailu on kiristynyt, ja yliopistot kilpailevat tutkijoista, opiskelijoista, rahoituksesta sekä maineesta ja tunnettuudesta. Rankinglistat vaikuttavat epäilemättä tutkijoiden ja opiskelijoiden valintoihin, ja sen myötä siihen, minkälaiset mahdollisuudet ylipistolla on toimia. Minulle yliopiston tehtävä on kuitenkin muuta kuin rankinglistalla nouseminen, aivan kuten koulun tehtävä on jotakin muuta kuin PISA-kokeissa menestyminen.

Lähteitä

Amerikkalaisen huippuyliopiston tutkija Pisa-tuloksista: ”Vertailu muihin Pohjoismaihin paljastaa Suomen koulutusjärjestelmän nerokkuuden” HS 11.4.2016

Margison, S. 2014. University Rankings and Social Science. European Journal of Education, Vol. 49, No. 1, 2014

Sahlgren, H. 2015. True Finnish Lessons. The true story of an educational superpower. Centre for Policy Studies

Lingua francat

Englannista on toisen maailmansodan jälkeen tullut maailmankieli (world language), jota puhutaan ja ymmärretään laajalti. Sitä puhutaan paitsi äidinkielenä myös usean maan virallisena kielenä, tai useassa maassa ns. lingua francana, erikielisten yhteisöjen välisenä kommunikaation kielenä. Tällaisena kielenä englanti on varmasti tilastojen kärjessä, yleisin käytetty kommunikaation kieli. Samoin englanti on kiistatta tieteen yleisin lingua franca, joillakin tieteenaloilla ehkä jopa ainoa, ja sellaisena kehittynyt jo omaan suuntaansa.

Vaikka viimekertaisen tapaamisemme aiheena oli juuri englanti lingua francana, mietimme tapaamisen aluksi, mitä kaikkia kieliä käytämme lingua francana. En ollut juurikaan pohtinut tätä aikaisemmin, mutta tottahan käytän muitakin kieliä kuin englantia. Luonnollisesti yksi näistä kielistä on venäjä, jota käytän suomea osaamattomien kollegojeni kanssa – heistä kaikki eivät suinkaan puhu venäjää äidinkielenään. Paljon käytän saksaa, mutta erittäin usein käytän suomea niin työssä kuin työn ulkopuolellakin.

Vaikka aiheenamme olikin siis englanti, olisi kuitenkin tärkeä muistaa, että englanti ei ole ainoa maailmankieli eikä ainoa lingua franca edes tieteessä, esim. arabialla on merkittävä rooli tietyllä alueella. Meitä läheisempi esimerkki löytyy naapurimaastamme: maantieteelisesti valtava Venäjä käsittää lukuisia vähemmistökansallisuuksia ja -kieliä, joiden yhteinen kieli on venäjä. Samoin venäjää käytetään usein Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena syntyneissä valtioissa, ja aikaisemmin kielen asema oli vahva Itä-Euroopan maissa – toki tämä tilanne on nyt muuttunut.

Suomessa lingua franca voi olla suomi: voimme puhua suomea muista maista tulijoiden kanssa. Kuten lingua francalle yleensä käy, tällainen suomi voi saada omat sääntönsä, kun tärkeintä on viestin perillemeno ja ymmärrettävyys. Äidinkieltäänkin puhuvan puhujan tulee pystyä sopeuttamaan puheensa niin, että tulee ymmärrettäväksi. Oletko jo tutustunut selkokielen puhumisen ohjeisiin Miten puhua selkokieltä? Niistä on ollut minulle monenlaista iloa sekä jokapäiväisessä kommunikaatiossa kuin myös omassa työssäni, jossa joudun varsin usein käyttämään selkokieltä tullakseni ymmärretyksi.

Viestin siitä, että englanti ei ole ainoa maailman lingua franca, haluaisin välittää myös yliopisto-opiskelijoille. Ajatus, että englannin osaaminen on tarpeeksi, on kestämätön, vaikka englannin osaamisen merkitystä ei voi tietenkään kiistää. Opiskelijan opiskeluala vaikuttaa luonnollisesti siihen, miten hyvin englanti oikeasti riittää, mutta toivoisin, ett opiskelijoillamme olisi aikaa ja voimia viestintä- ja kielitaitonsa laajentamiseen omaa äidinkieltä unohtamatta. Lisäksi toivon, että opintojen myötä syntyisi halu kommunikoida eri kielillä, myös silloin, kun kielitaito on heikompi. Samaa halua ja halua välittää viestejä pitäisi olla äidinkielensä puhujalla, kun hän keskustelee kieltä vieraana kielenä puhuvan kanssa.

Taavitsainen, I. 2004. Tieteen englanti – ei kenenkään äidinkieli. Teoksessa Nevalainen, T., Rissanen, M. & Taavitsainen, I. Englannin aika. Elävän kielen kartoitusta. WSOY.

Pikkarainen, M. 2015. Finnish and Russian as lingua francas. Joint activity in conversations. Slavica Helsingiensis 46.

 

Arkista monikielisyyttä ja -kulttuurisuutta

Kuluneella viikolla Kielikeskuksen henkilöstökokouksessa esiteltiin Helsingin yliopiston uutta strategiaa. Esittelijä totesi, että tämän strategian suuntaan olemme toiminnassamme jo vuosia kulkeneet. Huomautus liittyi ehkä opiskelijakeskeisyyteen, joka on ainakin terminä ollut pitkään tavoiteohjelmissamme, mutta osin se liittyi varmasti kansainvälisen oppimisympäristön tavoitteeseen. Kielikeskuksen eräänä tehtävänä on aina ollut opiskelijan kansainvälistymisen tukeminen. Tavoite on luonnollinen, auttaahan hyvä viestintä- ja kielitaito esimerkiksi opiskelijavaihtoon osallistumista, mutta kansainvälistymisen eteen tehdään monenlaista työtä.

Miten kansainvälisyys Kielikeskuksen arjessa näkyy? Ensinnäkin erikielisten opettajien ansiosta työyhteisömme on monikielinen, ja esimerkiksi kokouksia pidetään suomeksi, ruotsiksi, englanniksi tai jollakin muulla kielellä, ja kieltä vaihdetaan luontevasti vaikka kesken kokousten. Toiseksi opettajavaihto on vilkasta: meillä vierailee useita ulkomaisten yliopistojen opettajia ja oma henkilöstömme hyödyntää ahkerasti mahdollisuutta vierailla muissa oppilaitoksissa. Osa vierailevista opettajista kouluttaa henkilöstöämme, osa opettaa meillä tai seuraa opetustamme, jolloin näemme uusia tapoja opettaa ja saamme arvokasta palautetta omasta opetuksestamme – itselleni nimenomaan erilainen palaute on ollut erittäin antoisaa. Opettajamme osallistuvat tietenkin myös kansainvälisiin konferensseihin ja muiden verkostojen toimintaan. Tuemme koko yliopistoa kielikoulutuksella, kielentarkastuksella ja kaksikielisten tutkintojen tuella ja tutkimuksella.

Mitä teemme erityisesti opiskelijan kansainvälistymisen eteen? Tullessaan kielikeskukseen opiskelija kohtaa monikielisen yhteisön, jossa eri kielten – muidenkin kuin yliopiston kieliohjelmassa mainittujen – käyttö on arkipäivää. Tavoitteemme on, että opiskelija pystyisi kehittämään sellaisen vieraiden kielten taidon, joka mahdollistaisi osallistumaan opiskelijavaihtoon tai vieraskieliseen opetukseen. Tuemme toisaalta suomalaisten opiskelijoiden äidinkielen ja samalla oman kulttuurin hallintaa. Ryhmät ovat usein kaikille avoimia, jolloin opiskelija saa Kielikeskuksessa opiskellessaan kokemusta toiminnasta eri maista tulleiden opiskelijoiden kanssa. Opetuksessa ovat mukana kohdekieltä puhuvat vaihto- ja tutkinto-opiskelijat, jotka paitsi tukevat kurssilaisten oppimista edustavat omaa kulttuuriaan. Opetuksessa kiinnitetäänkin huomiota myös kulttuurienväliseen viestintätaitoon. Opetuksen lisäksi järjestämme kieliklubeja sekä kielikaveritoimintaa, tilaisuuksia harjoitella kieltä ja kulttuurienvälistä viestintää ilman opintosuorituspaineita.

Mitä voisimme sitten tehdä vieläkin paremmin? Ensinnäkin voisimme avata kaikki opinnot kaikille opiskelijoille. Tällä hetkellä monen kielen alemman tason opetuksessa käytetään suomea apukielenä esim. oppimateriaaleissa, jolloin suomea osaamattoman osallistumismahdollisuudet ovat heikot. Itse toivoisin, että yliopiston opiskelijat voisivat opiskella kursseillamme kielitaidostaan riippumatta. Tämä voi tarkoittaa esim. englannin käyttämistä tukikielenä, mutta sallin mieluusti koko kielitaitovarannon käytön uuden kielen opiskelussa. Voisimme myös reflektoida monikulttuurista työskentelyä paremmin, tehdä kokemuksia tietoisiksi ja oppia niistä. Lisäksi voisimme tehdä ulkomaisten yhteistyöoppilaitostemme kanssa enemmän esim. opetussuunnitelma- ja erityisesti opetusyhteistyötä. Ilomme ja haasteemme ovat hyvin samankaltaisia ja niukkoja resursseja voisi hyödyntää tälläkin tavalla.

Kun toiminta kuitenkin on jo luontevasti kansainvälistä, puhummeko arjessa paljon kansainvälisyydestä, kansainvälisistä opettajista tai opiskelijoista? Yleensä emme. Meille opettaja on opettaja, oli hänen nimensä sitten Janne tai Jean, ja että opiskelija on opiskelija, vaikka hän ei suomea tai ruotsia niin kovin hyvin osaisikaan. Kansainvälisyys – tai ehkä pikemminkin monikielisyys ja -kulttuurisuus – on osa toimintaa, eikä sitä tarvitse korostaa. Usein tuntuu, että opiskelijoille tämä on oikeastaan ollut pitkään arkipäivää – yksikielisyys ja -kulttuurisuushan ovat nykymaailmassa pikemminkin poikkeus kuin normi.