Syökö monitieteinen projektiluontoinen yhteistyö yliopiston erityisaseman tiedontuottajan ylivaltiaana?

Sheldon Rothblatt pohtii parikymmentä vuotta vanhassa artikkelissaan1 tiedon tuottamisen ”sijoittumista” amerikkalaisessa tutkimusmaailmassa. Artikkelissa kuvattu toimintaympäristö ongelmineen ja mahdollisuuksineen muistuttaa hämmästyttävän paljon tilannetta Suomessa noin kymmenen viimeisen vuoden aikana. Samanlaista korkeakoulutuksen leikkausbuumia kuin nyky-Suomessa ei jutussa tarjota ratkaisuksi, vaikka siinä pohditaankin erilaisten yliopistorakenteiden mielekkyyttä ja kuvataan soveltavampaa tutkimusta suosivien rahoituskuvioiden merkityksen korostumista.

Yksi Rothblattin keskeisiä teemoja on tyypin 1 tutkimuksen muuntuminen tyypin 2 tutkimukseksi. Hiukan yksinkertaistaen kyse on siitä, että yksittäisenä oman alan sankaritutkijana tehtävästä tutkimuksesta siirrytään monitieteellisiin projekteihin yhteistyöryhmineen. Näkemykset ovat mielenkiintoisia ja selventävät hyvin miksi perinteisistä tieteenalakohtaisten laitosten rinnalle on syntynyt enenevässä määrin myös erilaisia instituutteja ja keskuksia.

Jostain syystä Rothblatt ei kuitenkaan nosta esille huippuyksikkö- tai osaamiskeskusideaa eikä varsinkaan niihin liittyvää rahoituspäätösten kasautumista: rahaa annetaan sinne, missä sitä jo on, joka toki mahdollistaa hyväksi havaitun ajankohtaisen tutkimuksen tekemistä, mutta vaikeuttaa nykyhetkellä (mutta ei välttämättä tulevaisuudessa) marginaalisten asioiden tutkimusta ja toisaalta uusien tutkimusavauksien tekemistä.

Rothblattin näkökulma ei myöskään ole erityisen kansainvälinen, vaikka joitain viittauksia myös muihin kuin amerikkalaisiin käytäntöihin löytyy. Erityisesti kansainväliseen tutkimusyhteistyöhön ja projekteihin liittyen pohdinta jää köykäiseksi nykykäytäntöjen näkökulmasta tarkasteltuna. Toki CERN on ohimennen mainittuna ja ”parhaiden kavereiden” hyvinkin todennäköinen sijoittuminen kotilaitoksen ulkopuolelle nousee esille, mutta mittakaava jää varsin suppeaksi verrattuna esimerkiksi EU-rahoituksen tai tietovarantoinfrasturktuurien siivittämään aitoon ja toimivaan kansainväliseen yhteistyöhön.

Mielenkiintoista puolestaan on pohdinta opetuksen roolista projektirahoitteisessa toimintaympäristössä. Kun projektin ehdoilla toimivan ja sen tarpeisiin vastaavan opetuksen jatkuvuutta ei voi taata kovin pitkäjänteisellä tavalla, jää valtaosa opetusvastuusta edelleen tieteenalakohtaisille toimijoille, joka omalta osaltaan aiheuttaa diskrepanssia suhteessa projektiluonteiseen tutkimustyöhön.

Kansainvälisenä yhteistyönä järjestetyt koulutusohjelmat, joissa osallistuvat yliopistot tuottavat kokonaisuuden yhdessä, ovat yksi askel toisenlaiseen toimintatapaan samoin kuin vaikkapa monialaistuvien tutkijakoulujen tai erillisyksiköiden, kuten vaikkapa Yhteiskuntatieteiden menetelmäkeskuksen koordinoima tutkijakoulutettavien monialainen menetelmäkoulutus. Helsingin yliopiston Iso pyörä –hankkeen myötä isoiksi kokonaisuuksiksi yhteen niputettavat tutkinto-ohjelmat rikkovat myös omalta osaltaan yksittäisten tieteenalojen voimasuhteita.

Vaikka tässä kehityksessä on mahdollista nähdä paljon hyvää, on syytä pitää mielessä, että ilmeisesti projektiluonteisen monialaisen ryhmätyöskentelyn rooli nähdään myös yliopistomaailman ulkopuolisia tarpeita vastaavaksi ja toisaalta, että nykyisellään tutkimuksen tekeminen siis muistuttaa entistä enemmän yhteistä kehittämistä kuin yksinäistä puurtamista.

Jää nähtäväksi johtaako tämä yliopiston perinteisen kivijalan – muuhun tietoon nähden ylivertaisen tutkimustiedon tuottajan roolin – murtumiseen vai pystyykö se jollain ilveellä edelleen säilyttämään oman erityisasemansa.

 

(1) Rothblatt S. The ”Place” of Knowlegde in the American Academic Profession. Daedalus 1997;126(4), 245-64.