Julkisuudessa on keskusteltu yhteiskuntaamme piinavasta taakasta: organisaatioiden liian hierarkkinen ja byrokraattinen hallintokulttuuri on ristiriidassa yhä tärkeämmäksi tulevan tarpeen olla luova (Isto Valtso, HS 6.12.). Luovuushan on nykyisin se voima, joka pyörittää taloutta.
Yliopistot tarjoavat hyvän esimerkin tästä ongelmasta. Valtiohallinnon vahva byrokraattinen kulttuuri on aina rajoittanut tutkijoiden luovuutta ja siten myös akateemisen työn laatua. Tutkivan henkilökunnan mielestä tärkeintä on tieteellisten tavoitteiden saavuttaminen luomalla innovaatioita. Hallinnon mielestä tärkeintä on taas sääntöjen ja toimintaohjeiden noudattaminen. Ongelma on perustavanlaatuinen ja aiheuttaa jatkuvasti ristiriitoja akateemisen yhteisön sekä ylemmän (lue poliittisen), että työyhteisön kenttätason käytännön asioiden hoidossa (mm. tarvikkeiden hankkimisessa ja laskujen maksussa). Nämä kaksi kulttuuria eivät läheskään aina ymmärrä toisiaan.
Historialliseksi ja fantastiseksi luonnehditun yliopistouudistuksen piti teoriassa lisätä akateemista autonomiaa, jotta huippuasiantuntijoilla siunaantuisi viimeinkin enemmän vapautta harjoittaa tieteitä sotkeutumatta hallinnollisiin kuvioihin. Käytännössä näyttää käyvän toisin.
Ylemmällä tasolla puutteellisesti ja liian nopeasti valmistettu uusi yliopistolaki vei yliopistot pois valtion virastojen kirjoista, vaikka valtio pysyy jatkossakin niiden päärahoittajana. Kiire oli niin kova, että valmisteleva taho Opetusministeriö ja hyväksyvä taho Eduskunta unohtivat sisällyttää valtion budjettiin lähes 40 miljoonan euron summa, jota yliopistot tarvitsevat jatkossa itsenäisinä työnantajina maksamaan henkilökunnan lakisääteiset työttömyysvakuutusmaksut. Poliittinen eliitti yrittää ratkaista ”teknistä vikaa” uudemmalla lainuudistuksella, joka myöntäisi yliopistoille erivapauksia näistä maksuista.
Helsingin yliopistolla kenttätasolla byrokratia vain lisääntyy: on luotu uusia esimiestasoja ja samoja asiakirjoja hyväksyy yhä useampi henkilö. Näin asioiden käsittelyajat pitenevät ja organisaation tehokas ja laadullinen toimintakyky laskee pohjalukemiin.
Monet epäilevät, ettei tästä tilanteesta ole ulospääsyä. Mielestäni julkisen sektorin organisaatiot voisivat kehittyä parempaan suuntaan, jos niitä ei ollenkaan ohjaisi poliittinen sektori. Organisaatiot voisivat paremmin keskittyä ydinosaamiseensa, byrokratia vähenisi pikku hiljaa ja luovuus saisi elintilaa.
