Uusi yliopisto aloittaa kevätlukukauden värikkäästi 18.-21.1.2009. Älä missaa oman kampuksesi spreijausta!

Tiedote 29.12.2009

Yliopistot tarjoavat hyvän esimerkin tästä ongelmasta. Valtiohallinnon vahva byrokraattinen kulttuuri on aina rajoittanut tutkijoiden luovuutta ja siten myös akateemisen työn laatua. Tutkivan henkilökunnan mielestä tärkeintä on tieteellisten tavoitteiden saavuttaminen luomalla innovaatioita. Hallinnon mielestä tärkeintä on taas sääntöjen ja toimintaohjeiden noudattaminen. Ongelma on perustavanlaatuinen ja aiheuttaa jatkuvasti ristiriitoja akateemisen yhteisön sekä ylemmän (lue poliittisen), että työyhteisön kenttätason käytännön asioiden hoidossa (mm. tarvikkeiden hankkimisessa ja laskujen maksussa). Nämä kaksi kulttuuria eivät läheskään aina ymmärrä toisiaan.

Historialliseksi ja fantastiseksi luonnehditun yliopistouudistuksen piti teoriassa lisätä akateemista autonomiaa, jotta huippuasiantuntijoilla siunaantuisi viimeinkin enemmän vapautta harjoittaa tieteitä sotkeutumatta hallinnollisiin kuvioihin. Käytännössä näyttää käyvän toisin.

Ylemmällä tasolla puutteellisesti ja liian nopeasti valmistettu uusi yliopistolaki vei yliopistot pois valtion virastojen kirjoista, vaikka valtio pysyy jatkossakin niiden päärahoittajana. Kiire oli niin kova, että valmisteleva taho Opetusministeriö ja hyväksyvä taho Eduskunta unohtivat sisällyttää valtion budjettiin lähes 40 miljoonan euron summa, jota yliopistot tarvitsevat jatkossa itsenäisinä työnantajina maksamaan henkilökunnan lakisääteiset työttömyysvakuutusmaksut. Poliittinen eliitti yrittää ratkaista ”teknistä vikaa” uudemmalla lainuudistuksella, joka myöntäisi yliopistoille erivapauksia näistä maksuista.

Helsingin yliopistolla kenttätasolla byrokratia vain lisääntyy: on luotu uusia esimiestasoja ja samoja asiakirjoja hyväksyy yhä useampi henkilö. Näin asioiden käsittelyajat pitenevät ja organisaation tehokas ja laadullinen toimintakyky laskee pohjalukemiin.

Monet epäilevät, ettei tästä tilanteesta ole ulospääsyä. Mielestäni julkisen sektorin organisaatiot voisivat kehittyä parempaan suuntaan, jos niitä ei ollenkaan ohjaisi poliittinen sektori. Organisaatiot voisivat paremmin keskittyä ydinosaamiseensa, byrokratia vähenisi pikku hiljaa ja luovuus saisi elintilaa.

Työyhteisöissä työskentelytahti on kiihtynyt/kiristynyt tuntuvasti ja resursseja (erityisesti henkilöstöä) on käytettävissä entistä niukemmin. Lisäksi, kuten monet asiantuntijat ovat todenneet mm. prof. Juha Siltala, suuri osa työajasta kuluu kaikenlaisten raportointitehtävien parissa. 2000-luvun työpaikoille on luotu erilaisia strategisesti elintärkeitä tehokkuusmittareita, joita pitää orjallisesti tarkkailla organisaation olemassaolonsa perustelemiseksi. Varsinainen toiminta jää toissijaiseksi. Hektisen työelämän sekä jatkuviin muutoksiin mukautumisen takia toiminnan suunnittelukin kärsii kuten myös työyhteisön kehittäminen, josta pahemmassa tapauksessa tulee riippakivi. Puhumattakaan sosiaalisesta ja yhteisöllisestä elämästä työpaikoilla!

Kun organisaatio ei pysty keskittymään ydintehtäväänsä eikä kehittymään, siitä väistämättä seuraa, että mittaustulokset huononevat. Organisaatiot, kuten ihmisetkin, ovat tilivelvollisia aina tietyille sidosryhmille, joista rahoittaja on tärkein. Jos rahoittaja ei saa ns. vastinetta panostukselleen, se alkaa painostaa investointiensa kohdeorganisaatiota, jotta siitä tulisi tuottavampi mittarina ollessa usein vain raha tai tuotantokapasiteetti. Edellä kuvattu on nyt tapahtumassa yliopistomaailmassa: meneillään olevalla yliopistoreformilla opetusministeriö ja maamme hallitus vaativat yliopistoilta lisää tuottavuutta sekä vähemmän kuluja.

Varsinaisena ongelmana on, ettei rahoittajalla (eli, opetusministeriöllä) ulkopuolisena tahona välttämättä ole tarkkaa tietoa kehittämiskohteen todellisista tarpeista, erityisesti kenttätasolla työskentelevien suhteen. Näin olleen kehittämisestä tulee enemmän talouspoliittinen pakkopulla kuin operatiivinen toimi. Edelleen, miten tästä eteenpäin?

Olettaen, että meneillään olevat uudistukset toteutuvat sellaisenaan, ne voivat jatkossa olla suurenkin korjauksen kohteena. Nopeasti ja ilman laajaa konsensusta tehdyt päätökset eivät yleensä osoittautuneet kovin kestäviksi. Ensimmäiset viisi vuotta kuluvat muutosten sulatteluun ja ihmettelemiseen. Kun traumasta aikanaan toivutaan, yliopiston kenttä alkaa vaatia uutta uudistusta yliopistojen sisältäpäin toteutettuna, jotta ei-toivoituista sivuvaikutuksista päästäisiin eroon. Noin 10-15 vuoden kuluttua tapahtuu ns. yliopistojen renessanssi, jolloin uudistusaallosta selviytyneitä palautetaan omaan arvoonsa tieteellisesti ja hallinnollisesti riippumattomina instituutioina.

Kuten totesin tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessani: vain aika näyttää, mitä tämä yliopistouudistus tuo tullessaan… ja mihin tuloksiin se meitä vie!

Uuden yliopistolain mukaisesti yliopistokollegio päätti 3. elokuuta 2009 kokouksessaan Helsingin yliopiston uuden hallituksen kokoonpanosta siten, että 13 jäsenestä kuusi on yliopistoyhteisön ulkopuolelta ja loput seitsemän jäsentä ovat yliopiston sisältä tuleville jäsenille (joista kolme on professoria, kaksi opettavaa/tutkivaa sekä muuta henkilökuntaa, ja toiset kaksi opiskelijaa). Viikkoa myöhemmin yliopistokollegio valitsi yliopistolle uuden hallituksen, joka loistaa arvostettujen nimien ansiosta. Tämä uusi hallitus valitsi ensimmäisessä kokouksessaan 19. elokuuta 2009  puheenjohtajakseen ministeri Antti Tanskasen ja varapuheenjohtajakseen pääjohtaja Jaana Husu-Kallion.

Mielestäni Helsingin yliopiston uutta hallitusta voidaan pitää vahvana arvostettujen ulkopuolisten tahojen edustajiensa takia, mutta se ei varmasti ole tarpeeksi laajapohjainen ja demokraattinen, sillä kaikki yliopiston ammattiryhmät eivät ole edustettuna hallituksessa. Niinpä muun henkilöstön (sihteerit, tekniset, siistijät, jne.) edustus puuttuu kokonaan koska keskiryhmiä edustavat vain yliopistolehtori ja tutkija. Miksi yliopistoyhteisölle perinteistä ja ominaista kolmikantaisuutta ei ole kunnioitettu uuden hallituksen valintojen yhteydessä? Valitaanko uusi yliopistokollegio samalla tavalla?

Stanfordin yliopiston professorin Robert Suttonin mukaan tulevaisuuden menestyvät organisaatiot ovat sellaisia, jotka pystyvät luomaan tasa-arvoisen työympäristön, jossa johto osaa ottaa huomioon kaikkien työntekijöiden (päälliköstä siivojaan) mielipiteet organisaation toiminnasta ja sen kehittämisestä. Kun johtoportaan ja muun henkilöstön eroavaisuudet (sekä jokapäiväisessä kohtelussa, kuten myös palkkatasoissa) on supistettu, organisaation toiminnan laatu paranee ja työntekijöiden motivaatio nousee tuntuvasti. Jos taas statukseen sidonnaiset eri ammattiryhmien väliset eroavaisuudet päin vastoin kasvavat, seurauksena on poissaolojen lisääntyminen ja henkilökunnan vaihtuvuuden nousu. Tämä on Suttonin formuloima organisaatioiden valta-performanssi -paradoksi (the power-performance paradox). Suttonin idea ei ole kovin uusi, sillä Rooman valtakunnan legioonien päälliköilläkin oli tapana vierailla rivisotilaiden luona ja viettää paljon aikaa heidän kanssa, tavoitteena herättää ja nostattaa heidän innostustaan.

Työmyyränä ja luottamusmiehenä toivon, että Helsingin yliopisto säilyisi sellaisena työpaikkana, jossa päätökset tehdään laaja-pohjaisella kokoonpanolla kaikkien ammattiryhmien mielipiteitä kuunnellen ja arvostaen demokraattisen päätöksenteon mallin mukaan. Työympäristönä Helsingin yliopiston välttyisi professori Suttonin määrittelemältä valta-performanssi -paradoksilta luomalla ja ylläpitämällä kaikkia työntekijöitä kannustavan ja tukevan toimintaympäristö, jossa kaikkien ammattiryhmien mielipiteet ovat tasavertaisesti edustettuna.

Ensimmäinen edellytys olisi valita uusi yliopistokollegio vaaleilla.

Aika näyttää!

Lähde: Sutton, R. (2007) ”The No Asshole Rule. Building a Civilized Workplace and Surviving One That Isn’t”, Warner Business Books

Odotus on palkittu: yliopistolaki ja laki yliopistolain voimaanpanosta on vihdoin annettu ja valmistautuminen uuteen yliopistoon voi toden teolla alkaa. Monet saattavat lomailla vielä, mutta yliopistokollegio, johon myös minä kuulun, kokoontui eilen ja 50 jäsenestä 49 oli paikalla! Asia, eli hallituksen valitseminen uuteen yliopistoon, koetaan siis erittäin tärkeäksi. Kollegioon valitut edustajat haluavat tehdä työnsä hyvin ja suhtautuvat asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Eilen kollegio päätti tulevan hallituksen jäsenmäärästä: jäseniä tulee 13, seitsemän yliopiston sisältä ja kuusi ulkopuolelta. Hallitukseen valittavista henkilöistä keskustellaan vielä tällä ja ensi viikolla. Vihdoin tapahtuu siis jotain konkreettista!

Viimeisen maailmansodan jälkeen yksityinen sektori ja erityisesti suurteollisuus keskittyi massatuotantoon ja jälleenrakentamisen tarpeisiin. Kansallisvaltiot tukivat yksityistä sektoria protektionistisin keinoin (tuontirajoitukset, tullimaksut, yms.) sekä työllisyyttä tukevilla poliittisilla linjauksilla. Näin tultiin 1960-luvun loppuun, jolloin kehittyneet teollisuusmaat saavuttivat jällenrakentamisen tavoitteet ja pystyivät turvamaan kansalaisilleen kohtalaisen hyvän elintason.

1970-luvun alussa suurteollisuus – erityisesti liian suuriksi kasvaneet yritysjätit – painivat suurtuotannon kasvavien yksikkökustannusten kanssa (diseconomies of scale) ja koska suurtuotanto ei enää kannattanut, alkoivat yritysjätit silloin ulkoistaa toimintojaan luopumalla suurista tuotantolaitoksistaan ja pilkkomalla tuotantoprosessejaan erilaisille pienkokoisille alihankkijoille. Näin tehdessään suurteollisuus hyötyi monista eduista, mm. tuotanto- ja varastointikustannusten halpenemisesta kilpailuttamalla alihankkijoita ja ottamalla käyttöön just-in-time logistisia ratkaisuja. Keskittymisestä ydinosaamiseen tuli yksityisen sektorin uusi uskontunnustus.

Muuttuneen yksityisen sektorin roolin seurauksena myös kansallisvaltioiden tehtävä muuttui kansantalouden kannalta. Ensimmäisten johdossa Britannian valtio-organisaatio aloitti jo 1980-luvulla rautarouva Margaret Thatcherin hallituksen toimesta ulkoistaa toimintojaan; mm. valtion rautatiet, kansalliset lento-, puhelin- ja kaasuyhtiöt irrotettiin valtiolta ja yksityistettiin itse kukin omalla alalla. Yliopistojen budjetteihin tehtiin silloin jo tuntuvia leikkauksia. Muut läntisen Euroopan maat seurasivat tätä esimerkkiä reilun 10 vuoden viiveellä.

Suomessa valtio on jo itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä järjestänyt tiettyjä aloja (esim. Outokumpu ja Enso-Gutzeit) sekä hoitanut tiettyjä viranomaistehtäviä (esim. Alko ja Yleisradio) omistamiensa yhtiömuotoisten organisaatioiden välityksellä. 1990-luvun alussa paha lama vauhditti valtiota luopumaan yhtiöidensä määräysvallasta ja/tai koko omistuksesta. Nykyinen talouskriisi panee valtiomme ulkoistamaan toimintojansa yhä kasvavissa määrin. Viime vuosikymmenen aikana olemme todistaneet, kuinka Telestä tuli TeliaSonera, Postipankista Sampo Pankki, Postista Itella, Tielaitoksesta tuli Destia sekä katsastuskonttorit ja VR yksityistettiin). Nyt on yliopistojen vuoro.

Tulevaisuudessa valtio keskittyy palveluiden järjestämiseen ja luopuu niiden tuottamisesta: tällä valinnalla on jatkossa merkittäviä seurauksia työllisyyteen ja yleiseen hyvinvointiimme. Yksityisinä tai julkisina yliopistot pysyvät jatkossakin sivistysvaltion perustana.

Ensimmäisenä askelena kohti yksityistämistä, 1990-luvulla valtio asetti yliopistot tulosohjaukseen (yliopistojen rahoitus myönnettiin siitä lähtien opetusministeriölle osoitettujen eri mittareilla mitattuna tulosten perusteella) sekä toimitilavuokrien maksuun (valtion liikelaitokselle, jolle yliopistorakennukset silloin pääomitettiin). Pärjätäkseen taloudellisesti yliopistot ryhtyivät hankkimaan vajavaisiin budjetteihinsa ns. täydentävää rahoitusta yksityiseltä sektorilta tuottamalla tutkimuspalveluita teollisuuden tarpeisiin. Vuosien saatossa ulkopuolisen rahoituksen osuus on kasvanut ja sen mukana yliopistojen pääpainopiste siirtyi yhä enemmän opetuksesta tutkimukseen.

Uuden yliopistolain luonnos sen kun korostaa, että yliopistolaitoksen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta (ensin) ja (sitten vasta) antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta. Mutta onko kukaan selvittänyt kuinka yliopistojen sisällä yksiköiden tutkimustulokset siirtyvät vuosittain opetuksen luentomateriaaleihin? Onko siis tutkimuksen ja opetuksen välinen side niin suoranainen kuin sen oletetaan olevan?
Ei ole ihme jos yliopistot ja opiskelijat vieraantuvat toisistaan, kun opetus ei näytä olevan enää yliopistojen pääasiallinen tehtävä. Jos tärkeintä on tutkia, niin opetus ja opiskelijat ovat vain rasite.

Uusi uljas maailma ja sen luomat kustannustehokkuuden paineet asettavat eri instansseja leikkimään kummallisia roolipelejä: yliopistot leikkivät tutkimuslaitoksia, tutkimuslaitokset leikkivät konsulttifirmoja ja valtio leikkii vastuutonta poikaa, joka pyrkii kaikilla keinoilla siirtämään yksityiselle sektorille velvollisuutensa tuottaa yhteiskunnallisia peruspalveluita kuten opetus ja terveydenhoito.
Caesar non supra grammaticos, keisarin valta ei saa asettua oppineiden yläpuolelle. Yliopistoyhteisön perinteinen kolmikantainen edustusto päättäköön korkeakoululaitoksen perustehtävästä ja lähteköön siltä pohjalta uudistamaan maamme yliopistoja osapuolten todellisten tarpeiden mukaisesti.

Konsistorissa istuva kollega oli kuullut jonkun ihmetelleen sitä, että jopa humanistinen tiedekunta oli kyennyt tekemään asiasta yksimielisen ehdotuksen. En oikein tiennyt, pitäisikö tuosta olla harmissaan vai ylpeä. Harmissaan siksi, että humanisteilla näyttää olevan jotenkin eripurainen maine? Ylpeä siksi, että hajanaisuudestaan kuuluisa tiedekunta on saatu ns. ruotuun?

Minulla on jo jonkin aikaa ollut sellainen tunne, että humanistien hajanaisuus on vain näennäistä, ja tämä ulospäin näkyvä kuva osittain johtuu juuri suuresta pienten laitosten määrästä. Nytkin eri laitoksilla tutkitaan ja opetetaan hyvin samanlaisia asioita, esim. kielten aineenopettajia koulutetaan kuudella laitoksella ja tälläkin hetkellä, kun käännöstieteen laitos vielä on olemassa, kääntäjiä neljällä nykylaitoksella.

Kun keskustelu suuremmista ja ulkoiselta kuvaltaankin vahvemmista laitoksista käynnistettiin tiedekunnassa melkein vuosi sitten, se ei aluksi saanut varauksetonta vastakaikua. Vielä elokuussakin joillakin laitoksilla oltiin epäileviä. Mutta syksyn mittaan saatiin havaita, ettei eripura ja hajanaisuus suinkaan ole humanistin synnynnäinen ominaisuus, vaan sellaiseksi osoittautui pikemminkin halu oppialat ja kielirajat ylittävään yhteistyöhön.

Hallinnollisesta uudistuksestahan tässä on kysymys. On ollut ilo nähdä, että yhdistymiskeskustelut ovat johtaneet myös laajempiin pohdintoihin. Ja lopuksi ruusu jokaiselle tiedekuntalaiselle rakentavasta osallistumisesta uudistukseen. Ensi vuoden alussa humanistit muodostavat vahvan ja yhtenäisen joukon yliopistolaisia, joiden suurena tehtävänä on ihmisyyden isojen, ja pientenkin, kysymysten ratkaiseminen.

Yliopistouudistuksen varsinainen mullistus on, että se on käytännössä romuttanut yliopistojen perinteisen kolmikantaisen hallintomallin, jonka mukaan päätöksentekoon osallistuvat johdon lisäksi myös henkilökunnan ja opiskelijoiden edustajat. Yliopistojen johto suhtautuu sangen positiivisesti opetusministeriön esittämiin uudistuksiin, henkilökunta kyseenalaistaa uudistuksen tiettyjä piirteitä ja opiskelijat nousivat nyt vastustamaan uudistusta kokonaisuudessaan: voidaan todeta, että muinaisaikojenkin hallitsijoille tuttu periaate ”divide et impera”, hajota ja hallitse toteutui uudelleen. Jos yliopistojen hallinnollinen komikantaisuus hajoaa ja työmarkkinoiden kolmikanta-mallikin on pahassa kriisissä, onko nyky-yhteiskunnassamme enää tilaa kollektiiviselle ja demokraattiselle päätöksenteolle?