Johdanto

Kurssin ajatus (idea)

Länsimaisen filosofian käsite syntyi samaan aikaan Antiikin kreikassa länsimaisen politiikan käsitteen kanssa. Länsimaisen filosofian voidaankin nähdä olevan alkuperäisesti kansalaisten yhteisen elämän eli poliksen filosofiaa, siis poliittisen olemassaolon filosofiaa.

Lähes kaksituhatta vuotta poliittinen filosofia oli yksi arvostetuimpia tiedonaloja länsimaisessa traditiossa. Modernissa maailmassa se kuitenkin kohtasi kuitenkin kriisin ja erityisesti positivistiset yhteiskuntatieteet ja politiikan tiede yrittivät haudata poliittisen filosofian. Kuitenkin nämä tieteenalat joutuivat lainamaan lähes kaikki perustavat käsitteensä ja teemansa vanhalta politiikan filosofialta. Nyt kun “yhteiskuntatieteet” ovat vähitellen heränneet tästä
naivista unestaan on poliittinen filosofia kokenut uuden Renessanssin. Tässä uudesti syntymässä poliittinen filosofia esitetään kuitenkin usein normatiivisena moraalifilosofiana ja itse politiikan, poliittisen ja poliittisten ilmiöiden ja käsitteiden ajatteleminen sivuutetaan lähes täysin. Tällaista moraalifilosofiaa voidaan tietenkin opettaa käytännöllisen filosofian alla, mutta miten se suhteutuu politiikan tutkimuksen ja valtio-opin tutkimukseen onkin jo hyvin ongelmallista. Valtio-opilla kun pitäisi olla jotakin sanottavaa myös vallasta, politiikasta ja poliittisen käsitteistä.

Kurssilla ei käsitelläkään poliittisen filosofian paluuta ongelmattomaksi vaan ennemmin pohditaan poliittisen filosofian mahdollisuutta modernissa maailmassa uutena poliittisen ajatteluna. Poliittisella filosofialla ei tässä ymmärretä niinkään yritystä asettaa normatiivinen perusta politiikalle, harjoittaa moraalifilosofiaa tai esittää poliittista profetiaa vaan pyrkimystä ajatella poliittista eli käsitteellistää ja teoretisoida poliittisen ja vallan kokemusta sekä tehdä ongelmalliseksi annetut käsitteet politiikan luonteesta.

Kurssilla käsitellään ajattelijoita, jotka eivät kenties olisi itse (Leo Straussia lukuun ottamatta) identifioineet itseään poliittisen filosofian harjoittajiksi. Nämä ajattelijat ovat kuitenkin vaikuttaneet keskeisesti poliittisen ja vallan kokemuksen käsitteellistämiseen ja ajatteluun modernissa maailmassa. Näiden ajattelijoiden kautta kurssi myös pyrkii tarjoamaan toisiaan kritisoivia ja vaihtoehtoisia tapoja käsitteellistää poliittista kokemusta.

 

Kurssin argumentti (logos)

Poliittinen filosofia syntyi antiikin Kreikassa sokraattisesta pyrkimyksestä ajatella ja käsitteellistää kansalaisen kokemusta. Poliittinen filosofia tulisi nähdä siis ennen kaikkea pyrkimyksenä ajatella ja käsitteellistää poliittista kokemusta. Kurssilla poliittista filosofiaa ei siis käsitetä moraalifilosofiana, jonka tulisi esittää normatiivinen näkemys siitä miten yhteiskunta tulisi järjestää (ilman politiikkaa) tai teoriaa siitä mitä politiikka on kuin myöskään positivistisena politiikan tieteenä, jonka tulisi löytää kyseenalaistamatta ja annettuna otetun politiikan lainalaisuudet tai empiiriset totuudet.

Kurssilla politiikan filosofialla tarkoitetaan yksinkertaisesti pyrkimystä reflektoida ja ajatella politiikkaa. Tuo ajattelu tapahtuu aina yhteissä ja annetussa argumentoidussa kielessä (logos), mutta eroaa pelkistä mielipiteistä käyttäen käsitteitä ajattelun välineinä. Kurssilla käydäänkin läpi erilaisia tapoja käsitteellistää ja ajatella poliittista kuuden modernin poliittisen ajattelijan kautta. Kaikki nämä ovat pyrkineet käsitteellistämään ja ajattelemaan politiikkaa hieman eritavoin.

Kurssin tarkoitus ei ole kertoa sen enempää mitä politiikka on tai mitä sen tulisi olla vaan miten poliittista kokemusta on ajateltu ja käsitteellistetty näiden ajattelijoiden toimesta. Tarkoitus on tarjota opiskelijoille erilaisia tapoja käsittää ja käsitellä politiikkaa, ei suinkaan opettaa näille ”oikeita poliittisia mielipiteitä.”

Kurssi juoni (muthos)

Kurssi lähtee liikkeelle poliittisten mielipiteiden ja politiikan käsitteellistämisen erosta ja käy läpi poliittisen filosofian käsitettä sekä tämän eroa toisaalta moraaliteologiaan ja toisaalta yhteiskuntatieteisiin.

Ensimmäisenä ajattelijana käsitellään Leo Straussia, joka esitti vahvan positivistisen politiikan tieteen kritiikin ja poliittisen filosofian puolustuspuheen sekä vaati paluuta klassiseen poliittisen filosofiaan ulospääsynä modernin historismin ja relativismin ongelmista.

Straussista siirrytään takaisin päin Max Weberiin, jonka historiallinen yhteiskuntatiede oli Straussin kritiikin yksi lähtökohta. Weberiä luetaankin nyt kuitenkin juuri poliittisen historiallisena käsitteellistäjä ja ajattelijana, jonka käsitteellistykset politiikasta ja vallasta ovat vaikuttaneet merkittävästi juuri politiikan ajatteluun modernissa maailmassa ja erityisesti valtio-opin laitoksilla.

Seuraavaksi siirrytään Carl Schmittin ajatteluun, joka edustaa kenties voimakkainta politiikan konfliktuaalista korostavaa käsitystä. Tässä pyrkimyksessään Schmitt samalla kritisoi ja edelleen radikalisoi jo Weberin ajatteluun sisältyvän poliittisen konfliktuaalisen ajattelun.

Schmittistä siirrytään Hannah Arendtiin, jota kriitikot ovat joskus luonnehtineen Carl Schmittiksi hameessa. Arendtin ajattelu voidaankin nähdä olevan suhteessa sekä Weberin ja Schmittin ajatteluun, mutta ennen kaikkea näiden vastakohtana pyrkien tarjoamaan näistä poikkeavan tavan ajatella ja käsitteellistää politiikkaa.

Hannah Arendtista siirrytään ”Ranskan” Weberiin eli Michel Foucault’n ajatteluun, jonka vallan käsitteellistäminen näyttää vuorostaan ottavan politiikan piiriin Arendtin politiikasta ulossulkemat ilmiöt. Vaikka saksalaisesta ajattelu perinteestä siirrytään nyt ranskalaiseen voidaan tuon ranskalaisen toisen maailmansodan jälkeisen ajattelun nähdä jatkavan saksalaisen filosofian teemoja.

Lopuksi käydään läpi nykyfilosofi Giorgio Agambenin viimeaikaisia yrityksiä luoda uusia poliittisia käsitteellistyksiä, joissa Agamben käyttää hyväkseen kaikkien edellä mainittujen ajattelijoiden käsitteellistyksiä kenties kuitenkin eniten Schmittiin, Arendtiin ja Foucault’seen tukeutuen.

Kurssin juonen ei ole kuitenkaan tarkoitus tarjota jonkinlaista kehitystarinaa tai asettaa yhtä ajattelijaa toisen edelle vaan laittaa ajattelijat ja näiden käsitteellistykset ennemmin keskustelemaan toistensa kanssa. Tarkoitus ei ole tarjota opiskelijoille yhtenäistä ja valmista tarinaa vaan tietyn rungon, jonka puitteissa he oppivat näkemään erilaisia tapoja ajatella poliittista ja voivat lähteä itse kulkemaan erityisiä ja tarkempia polkuja.

 

Kurssiohjelma:

1. Poliittisen ajatteleminen

2. Poliittinen filosofia ja yhteiskuntatieteet

3. Leo Strauss: poliittisen filosofian puolustus

4. Max Weber: poliittisen historiallinen käsitteellistäminen

5. Carl Schmitt ja poliittisen poleemiset käsitteet

6. Hannah Arendt ja poliittisen ajattelu

7. Michel Foucault ja poliittisen kokemus

8. Giogio Agamben ja poliittisen uudet käsitteet

 

Miksi nämä ajattelijat? Miksi tämä kurssi? (Legitimaatio)

Kuten jo edellä todettiin kurssi pyrkii käsittelemään modernissa ajattelussa vahvasti politiikan ja poliittisten ilmiöiden käsitteellistämiseen vaikuttaneita ajattelijoita ja kurssilla poliittinen filosofia pyritään ymmärtämään juuri poliittisen filosofiana ennemmin kuin moraalifilosofina tai ”oikeiden mielipiteiden” opettamisena opiskelijoille. Opiskelijoilta ei useinkaan puutu mielipiteitä poliittisista asioista ja vastaavasti ei ole mitään todistetta siitä, että opettajan ”mielipiteet” poliittisista asioista olisivat millään tavalla parempia tai oikeampia kuin opiskelijoiden. Sen sijaan opiskelijoilta puuttuu usein välineitä käsitteellistää poliittisia ilmiöitä tai edes itse politiikaksi kutsuttua toimintaa tai poliittiseksi nähtyjä asioita. Tässä opettajalla on pitempi kokemus ja tämä on se osaaminen, jota opettaja voi opettaa ja jakaa opiskelijoille. Kurssin opettaja on myös erityisesti perehtynyt kyseisiin ajattelijoihin, joten hänellä on näistä jotakin opiskelijoille opetettavaa.

Kurssin ei ole myöskään tarkoitus tarjota kaikenkattavaa esitystä kaikista mahdollista moderneista politiikan ajattelijoista, joka sinällään jo olisi mahdotonta. Sen sijaan se keskittyy tiettyyn vahvasti poliittiseen käsitteellistämiseen suuntautuneeseen ajatteluperinteeseen ja syventyy hieman tarkemmin tässä perinteessä toisiaan vastaan ajattelevien ajattelijoiden käsitteelliseen työhön. Kurssi ei siis pyri seuramaan modernien poliittisen teorian ”readereiden” lähtökohtia, joissa pyritään tarjoamaan pinnallinen nopea katsaus mahdollisen moneen ajattelijaan ja saadaan lähinnä aikaan opiskelijan päästä hetkessä tentin jälkeen katoava sekava sillisalaatti. Sen sijaan kurssi pyrkii paneutumaan hieman enemmän tiettyjen ajattelijoiden kysymisen ja käsitteellistämisen tapaan ja toivoo, että tästä säilyisi jotakin opiskelijoiden päässä kurssin jälkeenkin vaikka varsinaiset yksityiskohdat unohtuisivatkin.

Mutta miksi sitten kurssilta puuttuu sellaisia keskeisiä modernin poliittisen ajattelun edustajia kuten John Rawls tai Jürgen Habermas? Kieltämättä John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorialla on ollut valtava vaikutus modernissa poliittisessa ajattelussa ja toki siihen pitäisi jokaisen valtio-opin opiskelijan tutustua. Rawlsin argumentteja voidaankin käyttää hyvinä perusteluina poliittisessa keskustelussa, mutta tutkijana Rawls edustaa vahvemmin juuri moraalifilosofista perinnettä ja tarjoaa hyvin vähän apua politiikan tai poliittisen käsitteellistämiseen mikä on kurssin johtava idea. Itse asiassa jos yhteiskunta voitaisiin järjestää täysin oikeudenmukaisesti ei varmaankaan mitään politiikkaa tarvittaisi. Hieman sama koskee Jürgen Habermasia, jolle voidaan antaa kaikki kunnia hienon kommunikatiivisen teorian kehittämisestä. Lukuun ottamatta varhaista teostaan Julkisuuden rakennemuutos: Tutkimus yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta, Habermas on tullut edustamaan yhä vahvemmin normatiivista perinnettä, jolla on taas vähemmän annettavaa poliittisen käsitteellistämiseen.

On tietenkin totta, että yhteiskuntateoria, joka käsittelee aina ihmisten toimintaa arvojen alueella, ei voi olla koskaan täysin arvovapaata ja tätä oletetun arvovapauden kritiikkiä luennoilla käsitelläänkin ennen kaikkea Leo Straussin kautta. Vielä ongelmallisempaa asia on politiikan teorian opetuksen suhteen, jossa jokaista poliittisen määritystä voidaan pitää jo itsessään poliittisena.

Mutta yhtä totta on ettei yliopistolla annettu opetus saisi olla puhtaasti tietyn poliittisen ohjelman tai arvomaailman indoktrinaatiota opiskelijan mieleen eikä opetuskateederi saisi olla poliittisen profetian ilmaisupaikka. Tätä ongelmaa kurssilla käsitellään erityisesti Max Weberin ja Michel Foucault’n kautta. Opettajan omat arvostukset ja arvot varmasti välttämättä tunkevat esiin kaikessa opetuksessa, mutta halutessaan esittää puhtaasti poliittisia mielipiteitä tulisi tämän astua alas kateederilta samalle tasolle opiskelijoiden kanssa. Valitettavasti näin ei usein ole vaan neutraaleina asiantuntija luentoina esitetään usein lähes suoria puolueohjelmia edustivat nämä sitten oikeistolaisia, keskustalaisia tai vasemmistolaisia mielipiteitä. Opettajan on kuitenkin ymmärrettävä, että kurssilla saattaa olla niin oikeistolaisia, keskustalaisia ja vasemmistolaisia opiskelijoita, konservatiiveja ja liberaaleja jne. eikä opettajan tehtävä ole ”tutkijana” ja ”opettajana” arvostella opiskelijoita näiden poliittisten mielipiteiden vaan käsitteellisen osaamisen kautta.

Vaikka kurssilla myönnetään ja käsitellään tiettyjen politiikan käsitteellistyksien yhteydet tiettyihin poliittisiin aatteisiin, sillä myös pyritään erottamaan ajattelijoiden suorat poliittiset mielipiteet tai suuntautumiset näiden tekemästä käsitteellisestä työstä. Tämä myös koskee kurssilla käsiteltyjen ajattelijoiden poliittista kontroversaalisuutta. Erityisesti huomiota on herättänyt Carl Schmittin osallisuus kurssiohjelmassa. Kurssin ulkopuolelta on tullut jopa kysymyksiä johdatellaanko kurssilla opiskelijoita fasistiseen maailmankatsomukseen. Carl Schmitt on toki tunnettu fasistiseksi luokitelluista mielipiteistä ja ajatus politiikasta konfliktina ja taisteluna voidaan liittää myös tiettyyn fasistiseen aatemaailmaan. Kuitenkin kurssin aiheena ei ole Schmittin henkilökohtaiset mielipiteet, jota kurssin opettaja ei missään nimessä jaa tai kannata, vaan tätä käsitellään juuri politiikan konfliktuaalisuuden korostamisen keskeisenä ajattelijana. Kenenkään ei siis tarvitse pelätä, että kurssilla opiskelijoista tehdään fasisteja sen enempää kuin kommunisteja tai liberaaleja tai edes hyviä demokraatteja. Kurssilla pyritään käsittelemään vaihtoehtoisia ja eri tapoja käsitteellistää poliittista ja politiikkaa ja tässä yhtä suuntausta edustaa politiikan konfliktuaalisuuden korostus, joka ei ole ominaista ainoastaan Schmitille vaikka onkin kenties näkemyksen keskeisin edustaja.

Voidaankin todeta, että poliittisilta mielipiteiltään kurssin kaikki ajattelijat olisivat olleet riidoissa toistensa kanssa ja myös näiden käsitteellistykset politiikasta poikkeavat toisistaan radikaalisti vaikka edustavatkin samaa pyrkimystä. Juuri tässä pyrkimyksessään käsitteellistää politiikkaa kurssin ajattelijat ovatkin herättäneet hämmästystä ja sekaannusta niissä, jotka ovat halunneet identifioida poliittisen ajattelun suoraan tiettyyn poliittiseen kantaan. Leo Straussia on syytetty Yhdysvaltojen ”uuskonservativistien” isäksi, vaikka ns. straussilaisia löytyy Yhdysvalloissa sekä oikealta että vasemmalta laidalta. Weber on nähty milloin liberaalina ja milloin konservatiivina, milloin demokraattina ja milloin demokratian uhkaajana. Schmittin vaikutus näkyy sekä oikeistolaisessa että vasemmistolaisessa konfliktuaalisessa ajattelussa. Arendt herätti aina hämmennystä vasemmiston syyttäessä tätä oikeistolaisuudesta ja oikeiston äärivasemmistolaisuudesta. Michel Foucault’ta on kutsuttu niin piilo-oikeistolaiseksi uuskonservatiiviksi kuin radikaaliksi vasemmistoanarkistiksi. Giorgio Agambenin poliittisen teoretisointia on syytetty poliittisen vakaumuksen puutteesta. Kuitenkaan ketään kurssin ajattelijoista voi tuskin sanoa neutraaleiksi tai välinpitämättömiksi politiikan tai poliittisen suhteen vaan päinvastoin kaikki ovat korostaneet poliittisen merkitystä tosin sen eri tavoin nähden ja tulkiten. Toisin kuin usein ajatellaan, poliittisen ajattelu ja käsitteellistäminen, ei kuitenkaan välttämättä ole palautettavissa tai paralleeli poliittisten mielipiteiden ja aatteiden kanssa.

Mutta miksi kurssilla painottuu niin vahvasti mannermainen ajattelu ja erityisesti saksalainen perinne? Koska tämän perinteen voidaan nähdä vaikuttaneen niin vahvasti poliittiseen käsittelyyn ja ajatteluun. Tästä mannermaisesta perinteestä usein erotettu analyyttisellä filosofialla on toki omat ansionsa omalla alueella, mutta jälleen sillä on ollut hyvin vähän sanottavaa tai annettavaa politiikan käsitteellistämiseen. Myös toisen maailmansodan jälkeinen ranskalainen filosofia ammensi vahvasti tuosta saksalaisesta perinteestä ja vastaavasti juuri Leo Strauss ja Hannah Arendt kuljettivat tuon ajatteluperinteen Yhdysvaltoihin, joissa kumpikin vaikutti erittäin vahvasti Amerikkalaiseen politiikan teoretisointiin. On myös huomioitava, että Weberin käsitteellistyksillä valtiosta ja politiikasta, on edelleen erittäin vanha asema etenkin valtio-opissa. Jos siis kurssi alkaa vanhojen saksalaisten ”ukkojen” ajattelulla, johtuu se siitä, että tuolla ajattelulla on ollut merkittävä vaikutus politiikan ja poliittisten ilmiöiden käsitteellistämiseen ei siksi että kurssi suosittelisi kaikille opiskelijoille näiden ukkojen mielipiteitä.

Lopuksi voidaan kysyä miksi Hannah Arendt on ainoa ”täti” näiden ”ukkojen” keskellä? Eikö sukupuolisen tasa-arvon pitäisi nykyään olla osa kaikkea opetusta ja eikö sukupuolieron politiikkaa pitäisin käsitellä myös poliittisessa teoriassa? Kurssi ei pyri vähättelemään sukupuolieron kysymystä poliittisessa ajattelussa eikä varsinkaan suosimaan y kromosomia x:n kustannuksella. Se ei kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, että poliittisten ajattelijoiden työ tai käsitteellisyys palautuisi suoraan näiden kromosomeihin tai ajattelijoiden kromosomit kertoisivat miten hyvin sukupuolieron kysymys on otettu näiden ajattelussa huomioon. Itse asiassa kurssien ajattelijoista Hannah Arendt (xx) kenties vähättelee eniten tätä kysymystä ja vaikka Arendtista onkin viime aikoina tehty uudenlaisen feminismin sankari, tämä on saanut osakseen eniten kritiikkiä juuri naistutkimuksen ja feminismin osalta kun taas Michel Foucault (xy) on vaikuttanut huomattavasti vahvemmin sukupuolieron käsittelyyn poliittisena kysymyksenä. Myös Agambenin (xy) ja jopa Schmittin (xy) käsitteellistykset politiikasta huomioivat asian paljon Arendtia vahvemmin. Itse asiassa sukupuolieron kysymys on itsessään kysymys, jonka poliittisuutta tai epäpoliittisuutta voidaan pohtia sekä Straussin, Weberin, Schmittin, Arendtin, Foucault’n ja Agambenin poliittisen käsitteellistämisen kautta tarvitsematta olettaa, että itse kromosomit olisivat yhtä lailla edustettuja käsitellyissä ajattelijoissa.

 

//