Satō Takeon perheen aarre: 52 kortin kirjeenvaihto Siperian ja Japanin välillä (osa 2)

Kirjoitin syksyllä (23.9.2021) blogikirjoituksen Suomessa 1930-luvulla oleskelleesta Satō Takeosta (佐藤健雄). Nyt Kansalliskirjaston kokoelmiin on hankittu Satōn perheestä kertova kirja, Shiberia yokuryū saigo no kikansha: kazoku o tsunaida 52-tsū no hagaki (Siperiaan internoitujen viimeinen kotiinpalaaja – perheen yhdessä pitäneet 52 postikorttia). Kirja keskittyy Satōn perheen kohtaloon toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, ja Suomesta siinä kerrotaan vain lyhyesti ensimmäisessä luvussa, jossa käydään läpi biografisia tietoja.

Kirjan kansikuvassa on perhe vuonna 1933 (eli kaksi vuotta ennen kuin Takeo saapui Suomeen): vaimo Toshiko, Takeo, äiti Masa sekä kaksi vanhinta tytärtä.

Satō Takeo syntyi vuonna 1899 (ei 1898) Fukushiman läänissä. Hän valmistui yliopistosta (東京外国語学校, nykyinen Tokion vieraiden kielten yliopisto) vuonna 1922 pääaineenaan venäjän kieli ja lähti töihin Etelä-Mantšurian rautateille eli Mantetsulle (南満州鉄道株式会社). Hän osoitti kielellistä lahjakkuutta ja oli Pekingissä vaihto-oppilaana oppimassa kiinaa. Vuonna 1935 hänet lähetettiin Helsinkiin, vaikka hän olisi omien sanojensa mukaan mennyt mieluummin Neuvostoliittoon. Häntä lohdutti kuitenkin se, että Neuvostoliiton naapurimaana täältä löytyi paljon Venäjää ja Neuvostoliittoa käsittelevää tietoa. Hän kiittelikin, kuinka pystyi toteuttamaan Neuvostoliittoa koskevaa tutkimustaan helsinkiläisessä kirjastossa – tämä viitannee nykyisen Kansalliskirjaston Slaavilaiseen kirjastoon ja sen kokoelmaan. Satō ei tehnyt tutkimusta ainoastaan Mantetsulle vaan tutki Neuvostoliiton luonnonvaroja ja resursseja myös Suur-Japanin keisarikunnalle ja oli osallisena Japanin suurlähetystön toiminnassa Helsingissä (Kurihara 2018: 27).  Täällä hän oppi myös jonkin verran suomea. Suomesta hän lähti pois vuonna 1937.

Satō oli mennyt naimisiin vuonna 1928 ja vuosien myötä perheeseen syntyi neljä tytärtä ja yksi poika. Perhe joutui olemaan pitkiä aikoja erossa isästä, joka loi uraa ja oli välillä vuosikausia poissa perheen luota. Suomessakin hän oleskeli ilman perhettään.

Kun Japani antautui vuonna 1945, Neuvostoliitto vangitsi Mantšurian, Neuvostoliiton ja Mongolian alueilla noin 600 000 japanilaista. Palautukset kotimaahan aloitettiin joulukuussa 1946, mutta ne keskeytyivät monta kertaa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen huonojen välien takia. Osansa näissä vaikeuksissa oli myös Japanin ja Neuvostoliiton välisillä aluekiistoilla. Viimeiset vangit palautettiin vasta 26.12.1956 eli noin 11 vuoden vankeuden jälkeen. Viimeisessä laivassa, jossa vankeja tuli Japaniin, oli 1025 ihmistä, joista osa oli sotilaita, osa siviilejä. (Toisin kuin edellisessä kirjoituksessa kirjoitin, Satō ei ollut varsinaisesti sotavanki vaan siviili, joka joutui internoiduksi Neuvostoliiton vankileireille.)

Neuvostoliitto oli ankarasti kieltänyt vankeja ottamasta mukaan kotimaahansa mitään kuvia tai tekstiä; jotkut uhmasivat sääntöä, ja saivat siitä ankaran rangaistuksen (pahimmillaan palautus kotimaahan peruttiin). Näin ollen kirjalliset dokumentit vankeuden ajalta ovat harvinaisia.

Japanin antautumisen jälkeen Satō Takeo osallistui työnsä puolesta Mantetsu-rautatieyhtiön ja Neuvostoliiton viranomaisten välisiin neuvotteluihin. Neuvostoliitto oli erittäin kiinnostunut rautateistä, joita se tarvitsi sekä henkilöiden että tavaroiden kuljettamiseen. Neuvottelut kuitenkin keskeytyivät, ja japanilaisten tilanne oli sodan hävinneenä osapuolena hankala, joten Satōkin pidätettiin 1.11.1945. Tämän jälkeen, seuraavan 11 vuoden ajan, hän oli vankina Neuvostoliitossa ja oleskeli yhteensä 14 eri paikassa. Hän oli useita kertoja sairaalahoidossa ja oikeudessa häntä syytettiin mm. vakoilusta.

Satōn perhe asui vielä tuolloin Mantšuriassa. He saivat tiedon Takeon pidätyksestä tämän kollegoilta. Muu perhe, puoliso Toshiko, heidän viisi lastaan ja Takeon äiti Masa, palasivat Japaniin syksyllä 1946, kun tilanne Mantšuriassa kävi japanilaisille yhä vaikeammaksi. Heillä ei ollut tietoa siitä, oliko Takeo hengissä vai ei, ennen kuin kesällä 1952, kun ensimmäinen postikortti saapui Japaniin. Näitä Takeon perheelleen lähettämiä kortteja on säilynyt 17 kappaletta. Takeon kohtaloksi koitui saapua Japaniin vasta viimeisellä laivalla vuonna 1956 – eli neljä ja puoli vuotta ensimmäisen postikortin jälkeen. Hän toi mukanaan 35 Neuvostoliittoon saamaansa postikorttia; ilmeisesti viimeisen palautuserän vankien tavaroita ei tarkastettu enää kovin huolellisesti. Tämä harvinainen 52 kortin kokoelma inspiroi toimittaja Kurihara Toshion kertomaan perheen tarinan esimerkkinä Neuvostoliiton pidättämistä (internoimista) japanilaisista, inhimillisestä kärsimyksestä ja perheen voimasta ja tuesta.

10.10.1953 päivätyssä kirjeessä Takeo mm. kiittelee saamastaan pikkupaketista ja päivittelee, kuinka isoksi tyttäret ovat kasvaneet (hän on saanut valokuvan tyttäristään).

Palattuaan Japaniin Takeo joutui kuukausiksi sairaalaan toipumaan aliravitsemuksesta ja mielenterveydellisistä ongelmista. Tämän jälkeen hän teki vielä pitkän uran Japanin tiedustelupalvelussa (公安調査庁 Public Security Intelligence Agency) sekä tutkijana. Hän kuoli 94-vuotiaana vuonna 1993.

Satōn perheestä kertova kirja on nyt Kansalliskirjaston kokoelmissa ja tutkijoiden käytettävissä. Mikrohistoriallinen näkökulma avaa inhimillisen ja mielenkiintoisen ikkunan yhteen traumaattiseen sodan jälkeiseen tapahtumaketjuun; mitä tapahtui Japanin valloittamilla alueilla sen jälkeen, kun sota päättyi katkeraan tappioon? Toisaalta Satō Takeon elämä tarjoaa myös mielenkiintoisen näkökulman henkilöhistoriallisesti: kansainvälinen ja menestyvä ura liikemiehenä 46-vuotiaaksi asti, sitten vankeus 57-vuotiaaksi ja tämän jälkeen vielä pitkä työura tiedustelupalvelussa 85-vuotiaaksi asti. Suomalaisia saattaa lisäksi kiinnostaa se, mitä hän teki Suomessa ja onko täällä oleskelusta löydettävissä lisää dokumentteja ja tietoja. Toivottavasti tämä kirjoitus ja Kuriharan kirja innostavat jonkun tutkimaan isoja historiallisia tapahtumia, joissa Satōkin oli osallisena, tai hänen elämäntarinaansa laajemminkin.

Kiinnostuneille lisätutkimuksia varten Japanin kansallikirjastosta löytyvät Satōn kirjat.

Lähteet:

栗原俊雄 2018.03.31: シベリア「生死不明の夫」から送られてきた手紙の物語: 戦後の悲劇がそこにある.

栗原俊雄 2018: シベリア抑留最後の帰還: 家族をつないだ52通のハガキ。角川新書、東京。

(Nimet japanilaisessa järjestyksessä eli sukunimi ensin.)

Pauliina Vuorinen

kirjastosihteeri
Kansalliskirjasto, Kokoelma- ja säilytyspalvelut