Tag Archives: Fiore dei Liberi

Floriuksesta ja latinasta

|

Hyvää alkanutta vuotta! Oikea vastaus edellisessä kirjoituksessa esittämääni visaiseen kysymykseen on Isack Elzevierin Leidenissa 1619 ilmestynyt saksankielinen käännös Salvator Fabrisin teoksesta Des Kunstreichen und weirberühmeten Fechtmeisters Salvatoris Fabri Italiänische Fechtkunst, joka on omistettu Ruotsin kuninkaalle Kustaa II Aadolfille eli…

Von Gottes gnaden der Sweden, Goten, vnd Wandelen Könige, Grofürsten in Finneland, Hertzogen in Esten vnd Karellen, &c.

(Korostus minun.)

*****

Kuriiri toi eilen Benjamin Winnickin kääntämän ja Richard Marsdenin tulkitseman teoksen The Flower of Battle MS Latin 11269 (2018), joka on nimensä mukaisesti englanninkielinen käännös Floriuksesta eli latinankielisestä Fiore-laitoksesta.

En lukenut vielä teosta kokonaisuudessaan, mutta kiinnitin heti huomioni muutamaan kiinnostavaan seikkaan. Ote kääntäjän esipuheesta sivulta 4:

The text itself is written, somewhat clumsily, in dactylic hexameter.

Aikaisempien kokemusten valossa suhtaudun aina pienellä varauksella, kun joku miekkailija kritisoi alkuperäislähteiden latinaa tai runomittaa. Teos ei valitettavasti sisällä latinankielistä alkutekstiä lainkaan, mutta englanninkielinen käännös annetaan peräti kaksi (!) kertaa, sekä alkuperäistekstin tilalle aseteltuna että vastakkaisella kommentaarisivulla. Winnick kuitenkin ilmoittaa käyttäneensä apuna Charlélie Berthautin verkosta löytyvää transkriptiota ja käännöstä, joka vaikuttaa osittain olevan seuraavaksi käsittelemieni ongelmien lähde.

Toki Floriuksen heksametri voi vaikuttaa kömpelöltä, jos heti ensimmäisellä sivulla luetaan (kuten Lodà!) mensuraris eikä mensurans sekä sana vincunt väärälle riville.  Kieltämättä ensiksi mainitussa tapauksessa käsikirjoituksen n voisi olla yhtä hyvin ri (kirjainmuodoilla ꝛı), mutta mielestäni hälytyskellojen pitäisi soida siinä vaiheessa, kun tulkinta ei sovi merkityksen puolesta, eikä muoto sovi runomittaan (kohta edellyttää ¯ ¯ ¯ tai ¯ ˇ ˇ ¯ tai jopa ˇ ¯ ¯ tai ˇ ¯ ¯, jos edellinen sana luetaan vincǒ, mutta mensuraris tuottaisi ¯ ¯ ¯ ¯ ). Alla oma lukutapani:

Omnia nata oculis ego linx cernendo sub axe
vinco, mensurans quicquid tentare placeb[it]

Suunnilleen: ‘Minä, ilves, voitan silmillä näkemällä kaikki olennot taivaan alla, mitaten mitä vaan tulee yritettyä.’ Sana mensurans ‘mitaten’ luettuna mensuraris ‘sinut mitataan’ ei siis oikein toimi lauseyhteydessä. Alla Winnickin englanninkielinen käännös:

I, the lynx surpass in perception all creatures born under the sky with eyes. It will be right to test everything with measurements.

(Korostus minun.) Tämän perusteella Winnick on tulkinnut (Berthautinkin lukeman) sanamuodon mensuraris monikon ablatiiviksi sanasta mensura, joka olisi kuitenkin mensuris.

Esipuheessa on myös seuraava aiheeseen liittyvä kohta:

Classical Latin verse had strict rules about what made a syllable long or short. The author of this text occasionally played loose with those rules but there is not mistaking that this text was written in dactylic-hexameter.

Vääristä lukutavoista syntyneistä näennäiskömmähdyksistä huolimatta on totta, että Florius poikkeaa klassisimmista kvantiteeteista skandeeratessaan gerundin tai ensimmäisen persoonan loppu-o:n lyhyenä (kuten cernendǒ yllä); samoin tekstissä esiintyy lyhyt tavu ennen viisipuolikaskesuuraa. Nämä eivät kuitenkaan ole mitenkään erityisen poikkeavia tai muuten ihmeellisiä piirteitä.

Winnick kommentoi myös Floriuksen kielellisiä virheitä. Eräässä kohdassa alkutekstissä lukee ‘quamuis me teneas manibus, quid proderit?’ eli ‘vaikka pidät minusta kiinni, mitä se hyödyttää?’ (Fol. 15r, ks. kuva alla.) Winnick kuitenkin kääntää kohdan seuraavasti: ‘If you should hold me however you like with your hands, which has come before’. Alaviitteessä hän selittää kirjoittajan käyttäneen virheellisesti interrogatiivipronominia quid relatiivipronominin quod sijaan; ilmaisun ‘quod proderitur’ (sic) pitäisi siis viitata edelliseen kuvaan. Tämä lukutapa on kuitenkin hieman ongelmallinen, sillä siinä ei ole sisällöllisesti järkeä, se ei sovi mittaan, proderitur ei ole latinan kielen sana, ja ylipäänsä se perustuu siihen, että Winnick on lukenut kysymysmerkin ur-lyhenteeksi.

‘Quid proderit?’ Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269, fol. 15r.

Alla vielä kuvaava esimerkki kirjan ongelmista. Eräs latinankielinen kuvateksti kuuluu seuraavasti (fol. 35v):

Hanc nunc tecturam facio, quo tollere dagam
possim, sed multis possum te ledere ludis.

‘Teen nyt tämän torjunnan, jotta voisin ottaa pois tikarin, mutta voin haavoittaa sinua monilla tempuilla.’ Winnick kääntää tämän seuraavasti:

Now I make this defense by means of which I may be able to take away your dagger, but I can hurt you with many plays.

(Korostus minun.) Ilmaisuun by means of which liittyy seuraava alahuomautus:

The word ‘quo’ should probably be qua since its antecedent, ‘tecturam’ is a feminine noun. Berthaut points out that the words ‘pro ut’ (as, just as), is written above ‘quo’ (by means of which).

Tuntemattoman lukijan merkintä pro ut tarkoittaa tietenkin ‘[sanan] ut sijasta’, eli kyseessä ei ole relatiivipronomini (joka olisi, kuten Winnick aivan oikein huomauttaa, väärässä suvussa) vaan hieman runollinen konjunktio quo ‘jotta’. Vastaavalla selvennyksellä varustettuja tapauksia on kaksi muutakin (fol. 14v ja 38v), joihin Winnick ei kiinnitä huomiota.

On kuitenkin hyvä, että Winnick ylipäänsä nostaa esille sen, että Floriuksen sanavalinnat ovat pitkälti runomitan sanelemia, ja toki Floriuksessa paljon kiinnostavaa niin kielellisesti kuin runomitallisestikin.

Kuukauden kirja: Sport e giuochi (1978)

|

Pyrin esittelemään kerran kuukaudessa jonkin alan kannalta kiinnostavan kirjan. Käytän sanaa “kirja” arkikielisessä merkityksessä ja lähinnä alkusoinnun vuoksi, sillä aiheena voi olla yhtä hyvin yksittäinen artikkelikin. Voi myös olla, etten pysty ylläpitämään kuukausittaista tahtia, tai että innostun kirjoittamaan tiheämmin.

***

Syyskuun kirja on Carlo Bascettan toimittama Sport e giuochi: trattati e scritti dal XV al XVIII secolo (Milano 1978). Kyseessä on kaksi nidettä käsittävä kokoelma urheilua ja pelejä käsitteleviä kirjoituksia 1400-luvulta 1700-luvun loppuun.

Molempien niteiden kannet.

Ensimmäisen niteen aiheita ovat voimistelu, jalkapallo, soutu, ratsastus ja paini; toisessa niteessä käsitellään uintia, luistelua ja hiihtoa, miekkailua, pallopelejä ja ammuntaa. Kutakin aihepiiriä ja yksittäistä teosta edeltää esittelyluku. Tässä yhteydessä kiinnostavimpia ovat tietysti paini ja miekkailu.

Painia koskeva teksti on tuntemattoman tekijän De la palestra 1400-luvulta, joka on säilynyt käsikirjoituksessa Biblioteca Estense, T VII 25. Kyseessä on itse asiassa italiankielinen versio Pietro Monten 1492 ilmestyneen teoksen De dignoscendis hominibus painia koskevasta osasta.

Toisessa niteessä käsiteltävät miekkailuauktorit teoksineen ja niiden ilmestymisvuosine ovat:

  • Fiore dei Liberi: Flos duellatorum (1410)
  • Filippo Vadi: De arte gladiatoria dimicandi (1482 – 1487)
  • Camillo Agrippa: Trattato di scienzia d’arme (1553)
  • Giacomo di Grassi: Ragione di adoprar sicuramente l’arme (1570)
  • Nicoletto Giganti: Scola overo teatro di parare e di ferire di spada (1606)
  • Torquato d’Alessandri: Il cavalier compito (1609)
  • Ridolfo Capoferro: Gran simulacro dell’arte e dell’uso della scherma (1610)
  • Giovanni Battista Gaiani: Arte di maneggiar la spada (1619)

Fiorea käsittelevä luku sisältää sivun kokoiset jäljenteet kahdestakymmenestäkolmesta Flos duellatorumin eli Pisani-Dossi-käsikirjoituksen sivusta (17r – 28r) sekä edition kyseisten sivujen teksteistä. Mukana on siis vajaa kolmannes koko teoksesta. Tekstissä on lisäksi korjattu muutamia Francesco Novatin lukutapoja.

Sivu 156 ja kuva 73: ‘Vadi, De arte gladiatoria, c. 15v. I colpi della spada.’

Filippo Vadia käsittelevä luku sisältää värifaksimilet käsikirjoituksen (Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1324) lehdistä 15v, 16r, 28r ja 28v.

Sivu 180 ja kuva 76: ‘Vadi, c. 28v. Gioco de lanza longa.’

Tekstieditio käsittää Vadin esipuheen, tekstiluvut 1 – 16, sekä kuvaliitteenä löytyvän lehden 28 molempien puolien kuvatekstit. Tämä siis kattaa käsikirjoituksen kuvittamattoman alkuosan (foll. 1r – 14v) sekä kaksi lopuista viidestäkymmenestäviidestä kuvitetusta sivusta. (Toisin kuin eräässä myöhemmässä englanninkielisessä käännöksessä, latinankieliset osat on luettu ja ymmärretty oikein; italiankieliset käännökset löytyvät apparaatista.)

Loput teokset ovat ilmestyneet painettuina.

Camillo Agripan teoksesta (1533) annetaan neljää varoasentoa koskevat luvut (1, 4 – 7) sekä niihin liittyvät kuvat. Tämä johtuu tietenkin siitä, että Agripalle on perinteisesti annettu kunnia olla ensimmäinen, joka on käyttänyt numeroita merkitsemään eri varoasentoja (hän ei oikeastaan ole ensimmäinen eikä edes toinen, vaikka nykyiset priimi, sekondi, terssi ja kvartti perustuvatkin pohjimmiltaan hänen kuvaamaansa järjestelmään).

Le quattro guardie principali. (Agrippa.)

Giacomo di Grassilta (1570) annetaan askelia ja varoasentoja koskevat luvut (sivut 11 – 13 ja 16 – 17), Nicoletto Gigantilta tempoa, väliä, pistoa ja vastakiertoa (contracavazione) koskevat luvut (sivut 4 – 7 ja 19 – 21) sekä kaksi näihin liittyvää kuvaa.

Torquato d’Alessandrin dialogimuotoisesta teoksesta (1609) on lainattu luonnollisesti sen miekkailua koskeva osio (sivut 67 – 87), Capoferrolta (1610) hänen tempoa koskeva lukunsa sekä lyhyt huomautus valehyökkäysten turhuudesta (luku 5 ja muistutus 7 sivulla 29). Giovanni Battista Gaianin dialogista (1619) on otettu mukaan ratsain tapahtuvaa miekkailua koskeva osio (sivut 84 – 91).

Turnajaiset Turussa

|

Olin viime viikolla Turussa seuraamassa Rohan Tallien (vai Historiallisen ratsastuksen seuran?) järjestämiä Turun linnan turnajaisia, jotka olivat tällä kertaa euroopanmestaruuskilpailut. Suomea edustavien kilpailijoiden (Rohan Tallien Jaakko Nuotio, Anu Nuotio ja Mikko Hokka) lisäksi osallistujia oli kutsuttu Englannista (Royal Armouriesin Andy Deane ja Mike Collin), Portugalista (António Peixoto, Eduardo Rodrigues ja Suomessa pitkään asunut, Rohan Tallien näytöksistä tuttu Jose Pedro Bernardes), Kanadasta (Jessy Dufresne, Radar Goddard ja Jean-François Drapeau), Puolasta (Maciej Król, Łukasz Dutkiewicz, Sebastian Lubański ja Krystian Mróz), Ruotsista (Gunnar Cederberg) ja Australiasta (Sarah Hay).

Andy Deane, taustalla Turun linna.

Peitsitaistelua ja hevosia ylipäänsä on aina hauska katsella, mutta olisin toivonut enemmän selkeyttä ja avoimuutta varsinaisen kilpailun etenemiseen: pistetilanteita ja tuloksia ei löydy tapahtuman sivuilta, eikä englantilaisten vetäytymiselle torstain ja perjantain välillä annettu mitään julkista selitystä. Seuraamista olisi auttanut myös lista osallistujien vaakunoista, etenkin kun Sarah Hayn vaakuna oli aivan eri kuin kilpailijaluettelon kuvassa.

Mikko Hokka loukkasi ennen sunnuntain finaalia olkapäänsä eikä pystynyt jatkamaan, mutta sen sijaan, että hän olisi tehnyt tilaa seuraavaksi sijoittuneelle, päätyi Krystian Mróz edustamaan häntä hänen “mestarinaan”. Mróz sitten voittikin peitsikisan, mutta Hokka sentään teki parhaansa tunnustaakseen hänen osuutensa ottaessaan vastaan kultamitalin. Mitaleita jaettiin paitsi peitsitaistelu- eli jousting- ja skill-at-arms-sarjoissa, myös jonkinlaisessa yhteissarjassa. Näin ollen Jaakko Nuotio voitti kultaa skill-at-armsissa, Mikko Hokka joustingissa ja Gunnar Cederberg yhteissarjassa. Ilmeisesti yhteispistemäärä myös määräsi, ketkä osallistuivat semifinaaliin ja finaaliin, vaikka näissä kilpailtiinkin vain peitsitaistelussa.

Krystian Mróz hyökkäämässä omenan kimppuun.

Loukkaantumisista on mainittava myös, että torstaina kiikutettiin sairaalaan kaksi kilpailijaa, ratsunsa selästä pudonnut António Peixoto ja aivotärähdyksen saanut Radar Goddard. Alkuviikosta (hevos)sairaalaan oli päätynyt myös yksi ratsuista. Peitset vaikuttivat olevan liian painavia, sillä muutamat osallistujat joutuivat syystä tai toisesta tarttumaan niihin kädensijan etupuolelta, siis ilman kädensuojuksen turvaa ja asettaen itsensä samalla epäsuotuisaan asemaan pitempiaseiseen vastustajaansa nähden.

Ratsastuslajien lisäksi loppuviikosta oli myös tarkoitus järjestää pitkämiekkakisat belgialais-ranskalaisten sääntöjen mukaan, mutta tapahtuma jouduttiin perumaan osallistujien puutteen vuoksi. Sen sijaan paikalla nähtiin WarusSeppäin Killan näytöksiä sekä Turun historiallisen miekkailun seuran sparrausta (HEMA). Tyylillisesti turnajaisten kanssa yhteen olisi sopinut mielestäni paremmin vähemmän silminnähden moderni urheilulaji buhurt (Historical medieval battles), siis puhtaan esteettiset ja viihteelliset näkökulmat huomioiden ja historiallisuus unohtaen.

Jaakko Nuotio ja Suomen lippu.

Historiallisuudesta pääsenkin asiallisiin aiheisiin. Tapahtuman sivujen mukaan “[k]aikki kilpailulajit pohjautuvat historiallisiin lähteisiin”. Edelleen joustingin osalta sanotaan, että “[l]ajin säännöt ja kilpailutapa tulee suoraan historiasta ja noudattaa vanhoja, vuosisatoja käytössä olleita tapoja”. Tämä on ehkä otettava cum grano salis. Sivulla on myös kuva Westminsterin turnajaiskääröstä (ks. alla), joka laadittiin vuonna 1511 Henrik VIII:n järjestämien turnajaisten muistoksi. (Käärö on julkaistu faksimilenä vuonna 1968 nimellä The Great Tournament Roll of Westminster.) Kyseisessä kuvassa Henrik VIII on juuri rikkonut peitsensä vastustajan kypärään, mikä ei Turun kisoissa olisi tuonut pisteitä, sillä pää ei kuulu osuma-alueeseen.

Henrik VIII rikkoo peitsensä Thomas Wriotheslen kuvituksessa vuodelta 1511.

Kuvassa näkyy myös keskiaita, joka estää hevosia törmäämästä toisiinsa. Ensimmäinen maininta keskiaidasta on vuodelta 1430 Jean Le Févren kronikassa (ks. François Morandin edition nide 2, s. 170), jossa kuvataan Burgundin herttuan Filip III:n ja Portugalin kuninkaan Juhana I:n tyttären Isabellan häiden yhteydessä järjestettyjä “portugalilaistyylisiä” turnajaisia. Keskiaidattomuudesta löytyy kuvallisia esimerkkejä Manesse-koodeksista (esim. foll. 52r ja 192v) 1300-luvun alusta, ja Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta (Rooma 1555) löytyy myös kuvia peitsitaistelusta ilman keskiaitaa (15,18-20, s. 512-514), mutta ne kuvannevat ensisijaisesti italialaisten kuvittajien näkemyksiä.

Pisto hevosen silmään, historiallinen tekniikka 1400-luvun alusta. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13 fol. 43r.

Taistelua ratsain käsitellään jo 1400-luvun teknisissä käsikirjoituslähteissä, mutta ensimmäinen laajempi ratsastus- ja peitsitaistelutekniikkaa käsittelevä teos on edellä mainitun Isabellan veljen, Portugalin filosofikuninkaan Edvard I:n (1391-1438) Livro da ensinança de bem cavalgar toda sela (‘Oppikirja ratsastamisesta hyvin kaikilla satuloilla’) 1430-luvun lopulta, joka myös mainitaan lähteenä Rohan Tallien sivuilla. Teos on säilynyt yhtenä ainoana käsikirjoituksena Pariisi, BNF, Ms. port. 5, foll. 99r-128r, jonka ensimmäinen editio ilmestyi 1842. Jeffrey L. Forgengin englanninkielinen käännös vuodelta 2016 löytyy Kansalliskirjastosta. Edvard mainitsee myös keskiaidan (tea) kehottaen pysymään mahdolisimman lähellä sitä (ks. fol. 117rv, Forgengin käännöksen s.113, Sydney Anglon Martial Arts of Renaissance Europe s. 232).

Tiedot nykyisen Suomen alueella järjestetyistä turnajaisista ovat vähäisiä. Nousiaisten kirkossa on (ehkä) turnajaisia esittävä seinämaalaus 1400-luvun alkupuolelta. Oscar ja Sigrid Nikulan 1987 ilmestynyt Turun kaupungin historia 1521-1600 (toinen nide, s. 450) kertoo, että Juhana-herttua pyysi tammikuussa 1559 kuninkaan voutia järjestämään sinne turnajaispaikan, ja samana vuonna linnassa annettiin lyijyä rengasratsastuksessa käytettävää rengasta varten. Lisäksi mainitaan seuraavaa:

Suuret turnajaiset olivat harvinaisia. Yhdet pidettiin Tukholmassa 1561 Eerik XIV:n kruunajaisten yhteydessä ja yhdet 1585 Västeråsissa Juhana III:n ja Gunilla Bielken häiden yhteydessä. Pienempiä ritarileikkejä järjestettiin kuitenkin huvin ja harjoituksen vuoksi. Sellaiset järjestettiin ehkä Turussa kevättalvella 1559 tai keväällä 1563, mutta lähteet eivät mainitse niistä mitään.

Juhana-herttuan aikana Turussa on siis oletettavasti järjestetty jonkinlaiset turnajaiset, mutta keskiajalla järjestetyistä turnajaisista ei ole mitään tietoa.

Varoasennot miekkailussa, nimittäin

|

Mainitsin aiemmin erään varoasentoluettelon 1400-luvun alusta (University of Toronto, Thomas Fisher Rare Book Library MS 01020, fol. 104r). Alla teksti raakatranskriptiona:

Hec su(n)t guardie i(n) dimicatio(n)e .v(idelicet).
Si mag(iste)r i(n) cauda longa. dissipulus
i(n) cruce. Si mag(iste)r i(n) alto diss[i]p(ul)us
i(n) stoccho. Si mag(iste)r i(n) spatula si
nistra. dissipulus i(n) destra. Si
mag(iste)r i(n) guardia falco(n)is Dissi
pulus i(n) s(u)b ascella. Si mag(iste)r
ad medi[u]m pectus. dissipulus
i(n) plana. Si mag(iste)r s(u)b ascella.
dissipulus i(n) socca. Si mag(iste)r
i(n) plana. dissip(u)lus i(n) sangia
Si mag(iste)r i(n) cruce. dissipulus
i(n) spatula sinistra. Hi(n)c [?]

‘Nämä ovat varoasennot miekkailussa, nimittäin […]’ Otsikon jälkeen seuraa luettelo varoasentoja (guardie) annettuna muodossa ‘jos opettaja (magister) on asennossa x, oppilas (dissipulus) on asennossa y’. Kyseessä näyttäisi olevan ns. Zedel. Alla luetellut parit taulukkomuodossa hieman siistittyinä:

Magister Discipulus
cauda longa crux
*altum stocchus
spatula sinistra [spatula] destra
guardia falconis sub ascella
medium pectus plana
sub ascella socca
plana sangia
crux spatula sinistra

Ei ole sinänsä tavatonta kuvitetuissakaan lähteissä luetella varoasennot asetettuina toisiaan vastaan (toisin kuin I.33:ssa), mutta jos-niin-formula antaa ymmärtää, että asetelmiin on jokin miekkailutekninen syy.

Crux, spatula sinistra, sub ascella ja plana esiintyvät molemmissa sarakkeissa, joten asentopareista voidaan varovasti muodostaa seuraavat kahdesta kolmeen paria yhdistävät sarjat, jossa osapuolet vuorottelevat:

  • cauda longa – crux – spatula sinistra – [spatula] destra.
  • guardia falconis – sub ascella – socca
  • medium pectus – plana – sangia

Oletukseni on, että parit ovat epäsymmetrisiä, ts. esimerkiksi crux toimii cauda longaa vastaan, mutta cauda longa ei toimi cruxia vastaan, siis riippumatta siitä, miten nämä sisällöllisesti tulkitaan.

Asentojen varsinaisen olemuksen osalta yksinkertaisinta on lähteä liikkeelle sellaisista nimityksistä, jotka tunnetaan muualtakin. Esimerkiksi cauda longa on lienee sama kuin Fiore dei Liberin posta di coda lunga. Runomittaisessa Floriuksessa käytetään muotoa situs caudatus.

‘Posta di coda lunga’. Pisani Dossi, 19 A.

Kingdom of Heaven -elokuvasta tuttu guardia falconis ‘haukan varoasento’ tavataan myös Filippo Vadilla:

‘posta di falcon’. Rooma, Biblioteca nazionale centrale, Vitt. Em. 1324, fol. 16v.

Crux voisi viitata miekkojen risteämiseen eli teräkontaktiin, vaikka otsikon perusteella kyseessä pitäisi kaiketi olla varoasento (vrt. Fioren vera crose yms.). Varovaisena spekulaationa voisi tulkita, että yksi osapuoli ottaa kontaktin toisen terään sisäpuolella (esimerkiksi tämän oikealta alhaalta eli cauda longasta aloittamaa lyöntiä vastaan), mihin hän vastaa vaihtamalla puolta ja lyömällä “vasemmalta olkapäältä”.

Spatula sinistra ‘vasen olkapää’, [spatula] destra ‘oikea olkapää’, sub ascella ‘kainalon alla’ lienevät samat kuin I.33:sta tutut custodia tertia, secunda ja prima. Nämä esiintyvät myös 1500-luvun painetuissa lähteissä. Jos cauda longa tulkitaan vastaamaan I.33:n viidettä varoasentoa (custodia quinta) ja guardia falconis neljättä (custodia quarta), nousee tämän luettelon I.33:n kanssa yhtenevien varoasentojen määrä viiteen. Joukkoon lienee mahdollista lisätä myös medium pectus, mikäli kyseessä on I.33:n kuudes varoasento (sexta custodia), ‘que datur pectori’ (fol. 17r).

Kaksi jäljellä olevista näyttävät olevan merkitykseltään selkeitä adjektiiveja: tekstissä muoto in alto edellyttää kuitenkin subtantiivia altum (tai oletettua maskuliini- tai neutrisukuista pääsanaa, mahdollisesti ‘in [situ] alto’), kun taas plana sopii yhteen oletetun pääsanan guardia kanssa. Ensiksi mainittu lienee korkea varoasento, jolloin yllä mainittu guardia falconis saattaisi olla sen synonyymi, jälkimmäinen eli plana puolestaan voisi olla jonkinlainen vaakasuoran lyönnin lähtöasema.

Loput kolme ovat hieman hankalampia. Latinan stocchus tavataan kyllä pistoaseen merkityksessä (vrt. estoc), mutta sen voitaneen ymmärtää tässä merkitsevän kärkeä tai pistoa. Kyseessä saattaa siis olla jo I.33:sta tutun langortin (‘pitkäkärki’) vastine. Vastustajan pysäyttäminen pistolla hänen vetäessään miekkansa valmiiksi lyöntiin esiintyy vanhimmassakin kirjallisuudessa, joten pari altum – stocchus saattaa selittyä niinkin. Toisaalta stocchus saattaa viitata tikariin: ylempänä mainittu sub ascella tuntuisi edellyttävän, että vasemmassa kädessä on jonkin puolustusase.

Viimeiset kaksi sanaa ovat haastavimmat. Socca voi tarkoittaa säkkiä (= saccus), mutta mieleeni ei tältä istumalta tule verrokkia varoasennoksi tai oikein muuksikaan. Yllä mainitun sarjan (guardia falconis – sub ascella – socca) perusteella kyseessä voisi olla jotain, mikä vastaa ainakin funktioltaan I.33:n halbschiltiä. Sangiaa (langia?) en toistaiseksi uskalla yrittää yhdistää mihinkään sanaan.

Lecküchnerin säkki. (München, BSB Cgm 582, fol. 92r.)

Latinankielisiä lähteitä

|

Esitelmöin parin viikon päästä Kielitieteen päivillä Langnetin historiallisen kielentutkimuksen, vanhojen kirjakielten ja tekstien teemaryhmän työpajassa latinankielisestä miekkailujargonista. Palaan toisella kertaa varsinaisiin teeseihini ja kaikkeen siihen, mikä näissä latinankielisissä lähteissä on erityisen kiinnostavaa; tässä kirjoituksessa luon vain pienen katsauksen käyttämiini latinankielisiin lähteisiin.

Ensimmäinen ja muutenkin varhaisin tunnettu miekkailuopas on tietenkin Leedsissä sijaitsevan Royal Armouriesin museon omistama I.33. Teoksen löysi 1500-luvun puolivälissä frankenilaisesta luostarista muuan Johannes Herbart von Würzburg, joka ilmeisesti antoi sen oppilaalleen Fredrik Vilhelmille, Saksi-Weimarin herttualle, mitä kautta se päätyi erinäisten mutkien kautta Gothan herttualliseen kirjastoon ja lopulta Leedsiin.  Kirjastonhoitaja Stuart Ivinson kirjoitti aiheesta hiljattain museon blogissa. Teos on kirjoitettu latinaksi, mutta seassa on muutamia saksankielisiä teknisiä termejä sekä yhteensä kaksikymmentäkaksi kehnoa heksametrisäettä. Tämä teos on väitöstutkimukseni varsinainen kohde. Teoksen alusta löytyy miekkailun määritelmä (fol. 1r):

Dimicatio est diversarum plagarum ordinatio et dividitur in septem partes.

‘Miekkailu on erilaisten lyöntien järjestelyä ja jakautuu seitsemään osaan.’ Alla määritelmään liittyviä runosäkeitä:

Septem custodie sunt sub brach incipiende
Humero dextrali datur altera terna sinistro.

‘Varoasentoja on seitsemän, alkaen käsivarren alta; toinen annetaan oikealle olkapäälle, kolmas vasemmalle.’

Varoasennoista viisi ovat lyöntien alkuasentoja (alhaalta ja ylhäältä vasemmalta ja oikelta sekä yksi pystysuoraan), yksi piston ja viimeinen on kaikkien liikkeiden loppuasento.

Fiore dei Liberin 1400-luvulle ajoittuvata neljästä säilyneestä käsikirjoituksesta Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 on kirjoitettu kokonaan latinaksi daktyyliseen heksametrimittaan. (Kirjoitin aiheesta hiljattain.) Folion 21r säkeet löytyvät latinaksi myös Pisani Dossi -versiosta (6A), ja Pisani Dossin segno (17A) sisältää muutamia latinankielisiä varoasentojen nimiä. Alla esimerkki latinankielisen Fioren eli Floriuksen tekstistä (fol. 10v) suomennettuna vastaavaan mittaan:

Ense meo faciens passum tego membra furenti,
Inde tuum pectus penetrabo protinus illo.

‘Astuissain suojaan jäsenet säilällä rajulla, / sitten suoraa päätä lävistän rintasi sillä.’

Protinus ‘oikopäätä’ on kätevä kokonaisen daktyylin (taa-ti-ti) muodostava sana, jonka voi lisätä lähes minne tahansa, missä sellaiselle on tarvetta.

Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 fol. 10v.

Nykyään Toronton yliopiston kokoelmissa oleva, sekalaisia tekstejä sisältävä käsikirjoitus (MS 01020) sisältää tekstin otsikolla Hec sunt guardie in dimicatione (fol. 105r). Kyseessä on yhden sivun mittainen luettelo varoasennoista, jotka esitetään pareina niin, että oppilaan varoasento asettuu opettajan varoasentoa vastaan. Koodeksi voidaan ajoittaa sen sisältämän vuosien 1424 – 1450 kalenteriaineiston perusteella n. 1423 (tätä sivuten kirjoitin jo aiemmin ajoittamisen kysymyksistä erään toisen käsikirjoituksen yhteydessä). Teksti on lyhyt, mutta siteeraan tässä siitä vain alun:

Hec sunt guardie in dimicatione .videlicet.
Si magister in cauda longa, dissipulus in cruce. Si magister in alto diss[i]pulus in stoccho. Si magister in spatula sinistra, dissipulus in dextra.

‘Tässä ovat miekkailun varoasennot, nimittäin: jos opettaja on pitkässä hännässä, oppilas ristissä; jos opettaja korkealla, oppilas pistossa; jos opettaja on vasemmalla olkapäällä, oppilas oikealla.’

Kuten näkyy, kirjoittaja on käyttänyt vapaasti italialaisia sanoja (guardia, stoccho) latinan seassa. Opettajan ja oppilaan roolien erottelu listamaisessa esityksessä on hämmästyttävän lähellä nykyaikaisista miekkailuoppaista tuttua esitystapaa.

Kolmas italialaiselta alueelta peräisin oleva teos on alkujaan espanjalaisen Pietro Monten massiivinen Collectanea, joka ilmestyi 1509. Teos käsittelee yksittäisten aseiden käyttöä sekä sotilas- ja liikunta-asioita laajemminkin. Collectanea ilmestyi äskettäin Jeffrey Forgengin englanninkielisenä käännöksenä. Teos on kuvittamaton ja varsin tiivislukuinen. Alla ote, joka käsittelee miekan ensimmäistä varoasentoa (de prima ensis custodia, 2,24):

Sepe nonnulli decertando cum ense in prima custodia ponuntur hoc est habentes brachium altum super latus dextrum. & hic insidiantur quousque vident alium agere ictum suum: & in transeundo veniunt retro post ipsum cum quodam findente vel descendente.

‘Taistellessaan miekalla monet asettuvat ensimmäiseen varoasentoon, siis pitäen käsivartta korkealla oikean puolen yläpuolella, ja väijyvät siellä kunnes näkevät toisen tekevän lyöntinsä, ja ohituksessa tulevat tämän taakse halkaisevalla eli laskevalla lyönnillä.’

Kuvattu tekniikka on hyvin lähellä Meyerin tussakan ensimmäistä varoasentoa (wacht) ja siitä tehtävää kurotusta (überlangen). Findens ‘halkaiseva [lyönti]’ on selvä latinisoitu vastine italian sanalle fendente.

Paulus Hector Mair (1517 – 1579) oli Augsburgin kaupungin kirstunvartija, joka todellakin harrasti historiallista miekkailua: hän nimittäin keräsi vanhempia miekkailuoppaita ja harjoitteli niiden sisältöä kahden miekkailuiasiantuntijan kanssa. Aineistonsa pohjalta hän tuotti 1500-luvun puolivälin tienoilla kolme kaksiniteistä käsikirjoitusta, joista yksi on saksankielinen (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 93 – 94), toinen latinankielinen (München, BSB, Cod. icon. 393(1 – 2) ja kolmas saksan- ja latinankielinen (Wien, Österreichische Nationalbibliothek, Cod. 10825 – 10826). Mairin tuotanto tarjoaa siis lukuisia muualta tunnettuja saksalaisia lähteitä latinankielisinä käännöksinä, mm. version suurimmasta osasta Fabian von Auerswaldin 1539 ilmestyneistä painiotteista (Dresdenin jälkimmäinen nide, fol. 56r alkaen).

Samana vuonna, jona Paulus Hector Mair hirtettiin hänen kavallettuaan kaupungin rahoja harrastustensa rahoittamiseksi, Heinrich von Günterode sai loppuun käsin kirjoitetun kirjan otsikolla Sciomachia et hoplomachia sive de veris principiis artis dimicatoriae liber unus (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15). Runsaasti kuvitettu teos käsittelee miekkailutaidon puolimyyttistä historiaa ja syitä harrastaa miekkailua, varsinaisen tekniikan osalta ainoastaan yhden käden miekkaa (rapiiria). Alla esimekkinä Günteroden aseluettelon kahdestoista kohta:

Framea coniuncta Pelta, parma, clypeo (quem repererunt PROETVS et ACRISIVS inter se belligerantes, siue Chalcus Athamantis filius) vel scuto (quod Herodotus lib: 4 putat ab Ægÿptijs græcis esse traditum) Apud scotos hodie et Anglos in vsu. De quo genere præcipue tractant Monachi in isto libro, cuius supra memini.

‘Miekka sekä kupura, kilpi (jonka keksivät Proitos ja Akrisios taistellessaan keskenään, tai Khalkos, Athamasin poika) tai tarssi (jonka Herodotos neljännessä kirjassaan otaksuu tulleen kreikkalaisille egyptiläisiltä). Nykyään käytössä Skotlannissa ja Englannissa. Tätä aihetta käsittelevät erityisesti munkit siinä kirjassa, jonka mainitsin ylempänä.’

Mainittu kirja on tietenkin I.33, johon Günterode tutustui edellä mainitun Johannes Herbart von Würzburgin kautta. Ylipäänsä Günterode lainaa rutiininomaisesti klassisia auktoreita joko nimeltä mainiten tai mainitsematta (tässä tapauksessa Plinius Vanhemman Naturalis historia 7,200). Mielenkiintoisena sivuhuomiona Günteroden aikana englantilaiset eivät olleet vielä siirtyneet lyömämiekasta ja kupurasta Günterodenkin edustamaan rapiiriin. (Viittaan jälleen aiemmin kirjoittamaani.)

Günterodesta päästään sujuvasti painettuihin lähteisiin, sillä hänen teoksensa ilmestyi samana vuonna Wittembergissä painettuna kuvittamattomana lyhennelmänä nimellä De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis, siis ilman yläotsikkoa ja ‘yhden kirjan’ sijaan ‘lyhyenä traktaattina’. Käsin kirjoitettuun versioon verrattuna teos on kiinnostava vain kirjallisuushistoriallisessa mielessä. Miekkailukirjallisuushistoriallisesti mainitsemina arvoista on muun muassa se, että Günterode mainitsee I.33:n lisäksi Joachim Meyerin ja Fabian von Auerswaldin.

Michael Hundtin Leipzigissa vuonna 1611 ilmestynyt mielikuvituksettomasti nimetty Ein new künstliches Fechtbuch im Rappier Zum Fechten und Balgen on saksankielinen esitys italialaistyylisestä rapiirista. Kukin opinkappale annetaan myös latinaksi jambisessa senaarissa, joka tuo opetusrunojen genressä mieleen lähinnä Aisopoksen eläinsadut. Jambisäkeet ja esipuhe elegisessä distikhon -mitassa ovat nimimerkin C. B. käsialaa (sig. A4, C1v).

Kiiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että otsikossakin esiintyvä dikotomia ‘im fechten oder im balgen’ selitetään latinaksi ‘seu serio pugnando, sive ludicrè’ (‘vakavasti taistellen tai leikillään’). Yksittäisissä kappaleissa puhutellaan Saksin vaaliruhtinasta Kristian II:ta, joka kuoli kaksi kuukautta omistuskirjoituksen päiväyksen jälkeen. (Kristianin alaikäisyyden aikana sijaishallitsijana oli toiminut ylempänä mainittu Saksi-Weimarin Fredrik Vilhelm.) Alla esimerkki saksankielisestä tekstistä (kappale 20): 

Wenn E. G. sehen / das wider einer nach jhren Beinen hawen wil / so ziehen sie den Schenkel weg / lassen mit der Klingen recht wol ablauffen / vnnd hawen jhm nach dem Kopff hinein.

‘Kun Teidän Armonne näkee, että taas joku haluaa lyödä jalkoihinne, niin vetäkää jalkanne pois, antakaa terän mennä kunnolla ohi, ja lyökää häntä päähän.’ Sama latinaksi:

SI videris novo pedem tuum modo
Mucrone quæri, Ei ut feratur impetus:
Velociter pedem inquietum subtrahe,
Et Ense verso & elevato cædito
Munitione destitutum synciput.

‘Jos näet hänen tavoittavan jalkaasi kärjellään uudella tavalla, jotta siihen osuisi lyönti: vedä nopeasti takaisin levoton jalkasi ja käännetyllä ja kohotetulla miekalla lyö suojattomaan päälakeen.’ Ensimmäisen säkeen novo … modo ‘uudella tavalla’ viitannee ylipäänsä vyötärön alle lyömiseen; tavan uutuutta kommentoidaan kappaleen 50 yhteydessä, ‘wie j[e]tzt der gemeine gebrauch ist’, latinankielisessä säkeessä ‘is usitatus nunc & est frequens modus’.

‘Die 20. Figur.’

Edellä mainittujen lisäksi on olemassa muitakin teoksia, joilla on Fechtbuch-genren piirteitä, esimerkiksi Christian Böhmin vuonna 1672 ilmestynyt oikeustieteellinen väitöskirja, joka käsittelee miekkailua. Teos on erityisen kiinnostava siksi, että siinä puhutaan hieman myös varsinaisesta tekniikasta Salvator Fabrisin opetuksien pohjalta. (Kyseessä ei kuitenkaan ole Fabrisin teoksen latinankielinen käännös, vaikka eräällä verkkosivustolla näin jostain syystä annetaan ymmärtää). Palatakseni siihen, mistä aloitin, alla teoksesta löytyvä määritelmä miekkailulle (sig. B1v):

Gladiatoria est Ars ritè suum corpus gladio defendendi, hostilesqve insultus minori negotio & securius punctim cæsimve propulsandi, in usum Reipublicæ introducta.

‘Miekkailu on taito asianmukaisesti puolustaa kehoaan miekalla, torjua vastustajan hyökkäykset vähäisellä vaivalla pistoilla tai lyönneillä, ja joka on otettu valtion käyttöön.’ Miekkailun historian ja oikeustieteellisten näkökulmien lisäksi Böhm käsittelee mm. piston etuja lyöntiin nähden (§ 68 – 70) sekä sitä, kummalla puolella muinaiset roomalaiset kantoivat miekkaa (§ 103).

Florius

|

Olen lukenut tällä viikolla Francesco Lodàn Florius-laitosta Florius: De arte luctandi (2014). Teos sisältää esipuheen sekä latinankielisen tekstin ja italiankielisen käännöksen käsikirjoituksesta Pariisi, BnF, ms. lat. 11269. Kyseessä on yksi neljästä 1400-luvun alkupuolella vaikuttaneen Fiore dei Liberin tuotannosta säilyneestä käsikirjoituksesta. Kolmesta muusta (italiankielisestä) käsikirjoituksesta kaksi ovat pitkälti proosamuotoisia, yksi runomuotoinen. Viimeksi mainittu on tai ainakin oli Pisani Dossi -suvun yksityiskokoelmassa ja ilmestyi Francesco Novatin toimittamana faksimilenä ja kommentoituna editiona jo vuonna 1902. Viittaan näihin neljään käsikirjoitukseen enemmän tai vähemmän vakiintuneilla nimillä “Florius” (Fioren latinankielisen nimen mukaan), “Pisani Dossi”, “Morgan” ja “Getty” (kaksi viimeistä niiden museoiden mukaan, joiden kokoelmiin ne kuuluvat).

Pariisi, BnF, ms. lat. 11269, fol. 8r (gallica.bnf.fr / BnF).

Esipuheessaan Lodà esittää, että Florius on käännös Pisani Dossista. Ensimmäinen perusteista on se, että Floriuksen materiaali vastaa enemmän Pisani Dossia kuin Morgania tai Gettyä. Toiseen perusteeseen liittyvät seuraavat käännöstieteelliset havainnot (s. 17-18):

È infatti lecito supporre che un original in rima possa essere tradotto in un’altra lingua in prosa senza grandi difficoltà, se non c’e bisogno di rispettare particolari restrizioni nella lingua di arrivo, come metrica e assonanza per esempio; e gli stessi termini specifici della disciplina trovano nella nuova lingua una traduzione più chiara, diretta, vicina all’originale, in assenza di vincoli specifici.

On eittämättä totta, että runo on helpompi kääntää toiselle kielelle proosa- kuin runomuotoon, koska tällöin ei tarvitse välittää runomitan asettamista rajoitteista. Lodà jatkaa (s. 18):

Così, non sorprende la constatazione che il Pisani Dossi possa essere l’originale in rima friulana, con la sua compiutessa formale e i suoi insegnamenti asciutti, e il Florius la traduzione in prosa latina.

Johtopäätös, että Florius olisi runomuotoisen Pisani Dossin proosamuotoinen käännös, olisi kuitenkin siinä mielessä yllättävä, että Florius ei ole proosa- vaan runomuotoinen.

Muutamat Lodàn lukutavat selittyvät sillä, että hän ei tunnista Floriuksen tekstiä heksametriksi. Esimerkiksi rohkeutta (audacia) symboloivan leijonan säkeet (fol. 1v) kuuluvat Lodàn mukaan seuraavasti:

Quadrupedum sum fortis apex, audacia
Nam mea queque polo subsunt, nec corde leonem vincu[nt]
[……]t, quemcumque ergo vocitamus ad arma.

Lukijalle, joka tuntee latinalaisen metriikan perusteet, lienee ilmeistä, että yllä olevassa on jotain pielessä: tekstissä on selvä daktyylinen poljento, mutta ensimmäisestä säkeestä puuttuu yksi runojalka, toisessa on yksi liikaa. (Kolmannen alusta on pyyhkiytynyt pois puolentoista jalan verran, mutta se ei ole oleellista tässä yhteydessä.)

Pariisi, BnF, ms. lat. 11269, fol. 1v (gallica.bnf.fr / BnF).

Alkuperäislähteessä ensimmäisen säkeen viimeinen sana vincit (lopputavu on digitoidussa versiossa tosin epäselvä) on kirjoitettu toisen säkeen perään erotettuna siitä kahdella pystyviivalla, koska se ei ole mahtunut ensimmäisen rivin loppuun. Lukemalla sana oikeassa kohdassa molemmat säkeet sopivat heksametrimittaan.

Toisaalla (fol. 18v) Lodà lukee käsikirjoituksen lyhenteen ‘qn̄’ sanana quin eikä quando (luettava tietenkin quandǒ), vaikka ensiksi mainittu ei sovi mittaan ( ¯ ˇ ) eikä oikein merkitykseenkään:

A tectura exit cuspis hęc ima magistri
Atque alios faciam ludos si quin libebit.

(Kyseistä selitystä lyhenteelle ei löydy Cappellilta eikä Abbreviationes-tietokannasta.)

Vaikka heksametrin tulkitseminen proosaksi on ehkä sellaisen mittaluokan kömmähdys, ettei sen mainitsemista tarvitse erikseen perustella, motivaationi tähän kirjoitukseen syntyi kuitenkin muusta syystä.

Teoksen esipuheessa (s. 8) Lodà mainitsee Wiktenauer-sivuston viitaten ohimennen sen puutteisiin erittelemättä niitä tarkemmin. Siinä ei ole tietenkään mitään ihmeellistä, että Wiktenauerissa on omat wiki-formaattiin liittyvät hyvät ja huonot puolensa. Olen itse aiemmin nostanut esille erään toisen artikkelin ongelmia, mutta tässä yhteydessä relevanttia on, että sivustolta löytyvä Florius-teksti englanninkielisine käännöksineen on käyttökelvoton; vähemmän vakavaa mutta silti harmillista on, että samaan yhteyteen Francesco Novatin editiosta kopioidussa Pisani Dossin tekstissä ei ole huomioitu tekijän itse korjaamia painovirheitä.

Edellisen lisäksi Lodà viittaa Wiktenaueriin myös tekstin kommenteissa. Sivun 53 alaviitteessä 85 hän huomauttaa, että tekstissä mainittu “Posta del leopardo sereno” (latinaksi situs leopardi, ks. fol. 18r oik. ylh.) on ymmärrettävä samaksi kuin muiden käsikirjoitusten posta de crose bastarda (puuttuu Pisani Dossista, Getty fol. 33r & Morgan fol. 10v, oik. ylh.) eikä posta de vera crose (Pisani Dossi 25 A, ks. kuva alempana, Getty fol. 32v, & Morgan fol. 10r, oik. ylh.), johon se yhdistetään Wiktenauerissa.

‘Posta chiamata uera crose.’ Pisani Dossi MS, 25 A.

Hän perustelee näkemyksensä kuvissa näkyvällä kehon asennolla ja sillä, että Floriuksella esiintyy hieman myöhemmin (fol. 19v) varsinainen crux vera;  Floriuksen crux vera on siis sama kuin vera crose, ja muista koodekseista puuttuva “leopardi” voidaan yhdistää Floriuksesta vastaavasti puuttuvaan “bastardaan”.

(Lodà mainitsee, että posta de leopardo sereno tavataan Filippo Vadilla 1400-luvun lopulla, muttei huomioi käännöksessään tai kommenteissaan sitä, että Floriuksen säkeessä ‘inque situ aspecto leopardi nempe serenum’ sana serenum ei kuulu yhteen sanan leopardi kanssa.)

Perusteet ovat ainakin tältä istumalta järkeenkäypiä, vaikken itse välttämättä viittaisi painetussa kirjassa wiki-sivun sisältöön. Varsinainen ongelma on kuitenkin alaviitteen loppukaneetissa esitetty arvelu siitä, miksi “Wiktenauerin käyttäjät” eivät ole huomanneet tätä “ilmeistä” asiaa:

L’accostamento, quindi, ci sembra scontato e se finora non è stato notato dagli utori di Wiktenauer, crediamo sia probabilmente a causa della difficoltà di approcciare al friulano e al latino medievali da parte di ricercatori stranieri.

Aiemmin mainitsemani seikat huomioiden on mielestäni hieman erikoista vihjailla “ulkomaalaisten tutkijoiden” ongelmista lähestyä friulin kieltä saati keskiajan latinaa.

(Tosiasiallisesti muuta kuin historiallisen kielen nykyvastinetta äidinkielenään puhuvat tutkijat saattavat hyvinkin olla “äidinkielisiä” paremmassa asemassa, sillä he eivät kärsi samanlaisista tuttuusharhoista lukiessaan alkuperäislähteitä. Tähän liittyvänä kiinnostavana yksityiskohtana on vielä mainittava, että klassisinta eli “parasta” latinaa ei keskiajalla kirjoitettu suinkaan romaanisella vaan germaanisella kielialueella.)

Painiotteita

|

Mainitsin edellisessä kirjoituksessa, että I.33:ssa on nähtävissä painitekniikoita neljässä kuvassa (foll. 4v, 12v ja 18v). Näiden lisäksi kolmessa kuvassa tartutaan vastustajan miekkaan (foll. 4r, 16v ja 22r), minkä voitaneen katsoa kuuluvan painitekniikoiden piiriin. Lisäksi tekstissä viitataan puuttuvaan lehteen, jossa riistetään vastustajan kilpi (folion 16 jälkeen).

Otteiden vähäisestä määrästä huolimatta ne voidaan jakaa kolmeen tyyppiin, jotka ovat aseellinen tekniikka (foll 4v, 12v ja 18v), aseeton tekniikka (fol. 18v) ja, kuten todettu, tarttuminen vastustajan aseeseen (foll. 4r, 16v ja 22r).

Leeds, RA MS I.33, fol. 4v.

Aseellisia tekniikoita on kaksi erilaista, joissa ensimmäisessä sidotaan vastustajan käsivarret omalla kilpikädellä (foll. 4v ja 12v; kuvat ovat identtiset), toisessa omalla miekkakädellä kääntäen samalla selkä vastustajan suuntaan (foll. 18v, ks. alempana).

Tekstissä näistä tekniikoista käytetään nimitystä ‘recipere gladium et scutum’, kerran tarkennettuna ‘circumdatis brachijs aduersarij’ (fol. 4v). Runosäkeissä kilpikädellä tehtävään sidontaan viitataan muotoilulla ‘circumda[re] brachia’, miekkakädellä tehtävään ‘deprehendere gla[dium], scu[tum]’ (fol. 2v), mutta käsivarsien ja aseiden korostamiseen viittaavat sanamuodot ovat oletettavasti vain runomuodon motivoimia.

Leeds, RA MS I.33, fol. 18v.

Kumpaankin otteeseen näytetään puolustus, joista ensimmäinen on ennaltaehkäisevä lyönti kilvellä (fol. 5r ja tietysti myös 18r), jälkimmäinen on vapautuminen, joka luonnollisesti suoritetaan vasta vastustajan saatua otteen (fol. 18v).

Leeds, RA MS I.33, fol. 18v.

Viimeksi mainittu puolustus (‘derelinquere gladium & scutum’) johtaa ainoaan koodeksissa esiintyvään aseettomaan tekniikkaan: papin sidottua oppilaan kädet miekkakädellään oppilas pudottaa omat aseensa vapautuakseen otteesta, minkä jälkeen hän on vapaa tarttumaan pappiin takaapäin ‘volens luctare cum sacerdote’ (fol. 18v), jolloin pappi on ‘deprehensus … per scolarem in modum luctationis’ (fol. 19r). Liikkeen lienee tarkoitus jatkua maahanvientinä tai uhrautumisheittona. Samantyyppinen puolustus mainitaan tekstissä mahdollisena myös silloin, kun vastustaja on käyttänyt sitomiseen kilpikättään: ‘sacerdos non potest absolui a tali deprehensione sine amissione gladij & scuti’ (fol. 4v).

Miekkaan tarttumisista ensimmäisestä käytetään nimistystä luctatio (‘actus quidam qui vocatur luctatio’, fol. 4r), jossa papin hidastelun vuoksi hänen miekkansa jää jumiin oppilaan käsivarsien väliin. Oletettavasti tämänkään liikkeen ei ole tarkoitus päättyä tähän vaan jatkua jonkinlaisena miekanriistona, jota ei kuitenkaan ole kuvattu sen tarkemmin tekstissä tai kuvissa.

Leeds, RA MS I.33, fol. 4r

Toisessa tapauksessa pappi siirtää miekkansa vasempaan käteen ja tarttuu oppilaan terään (‘deprehend[ere] gladium’), mistä oppilas vapautuu lyömällä pappia käteen kilvellään ja vetämällä miekkansa pois (fol. 16v). Tätä tilannetta seuraisi puuttuva kilvenryöstöä (‘frang[ere] scutum’) esittävä kuva.

Leeds, RA MS I.33, fol. 16v.

Kolmas tapaus on vidilpoge-asennosta tehtävä miekanryöstö (‘recip[ere] gladium’, fol. 22r).

Leeds, RA MS I.33, fol. 22r.

Kielellisesti kiinnostavaa on, että tarttumiseen eli sitomiseen tai ryöstämiseen viitataan paitsi värittömällä verbillä deprehendere, myös sotilaallisemmalla termillä recipere ja värikkäämmällä ilmaisulla frangere. Suoraan painiin viittaava substantiivi luctatio esiintyy kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla se opetetaan ikään kuin erikoisalaterminä (‘actus quidam qui vocatur luctatio’, fol. 4r). Syy tähän lienee se, että opettaja on halunnut jotenkin korostaa painin (ringen) roolia aseellisen kamppailutaidon osa-alueena, mikä on sitten välittynyt tekstiin hieman oudolla tavalla ikään kuin luctatio olisi jonkin yksittäisen liikkeen nimi.

Vastaavia otteita tavataan muissakin lähteissä. Esimerkiksi kuvittamaton kilvenryöstö löytyy Andre Liegnitzeriltä (esim.  Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487, fol. 55v) ja Paulus Kalilta (München, Bayerische Staatsbibliothek, Cgm 1507, foll. 55v – 56r). Kilpikäden käyttö vastustajan miekkakäden sitomiseen löytyy myös Paulus Kalilta (id. fol. 56v) ja mm. Hans Talhofferilta (München, BSB, cod. icon. 394 a, fol. 118r), molempien vastustajan käsien sitomiseen (tosin ilman kilpiä) Fiore dei Liberiltä (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 29r). Uhrautumisheitto edestäpäin tehtynä aseetonta vastustajaa vastaan löytyy “Wallerstein”-koodeksista (Augsburg, Universitätsbibliothek, Oettingen-Wallerstein cod. I.6.4to.2, fol. 41r, Albrecht Dürerin kopiossa nro 21). Edestäpäin olisi mahdollista myös potkaista vastustajan polvi rikki, mikäli vastustajan jalka on ojennettu suoraksi, kuten ohjeistetaan Fabian von Auerswaldin painetussa kirjassa (1539, sig. F3v).