Pohdintaa ajoittamisesta

Tämä hieman sivupoluille hairahtava kirjoitus koskee liechtenaueriaanisen miekkailun varhaisimpana pidetyn kirjallisen lähteen eli käsikirjoituksen Nürnberg, GNM, Hs. 3227a ajoitusta. Kyseinen koodeksi on sekalainen kokoelma kirjoituksia polttotaisteluaseista, astrologiasta, miekkailusta ja painista. Kyseessä on siis eräänlainen “leikekirja”, johon sen kirjoittaja on koonnut haluamiaan tekstejä vihkoihin, jotka on sitten sidottu kirjaksi. Kirjan lopussa on saman käden kirjoittama hakemisto (fol. 166r – 169v).

Kirjan sisältämät miekkailu- ja painitekstit ovat uniikkeja lukuun ottamatta Liechtenauerilta siteerattuja muistovärssyjä sekä tekstiä der andern meister gefechte (fol. 43r – 52v), joka tunnetaan myös käsikirjoituksesta Glasgow Museum E.1939.65.341. Yksi kamppailuun liittymättömiä aiheita käsittelevistä teksteistä on intervallitaulukko laskiaissunnuntain sijoittumisen määrittämiseksi vuosille 1390 – 1495 (fol. 83v).

Koska taulukko on mitä luultavimmin kopioitu teokseen tulevia käytännön tarpeita silmällä pitäen eli kalenterikäyttöön vuodesta 1390 alkaen, on koko koodeksi ajoitettu sen perusteella tarkalleen tai suunnilleen vuoteen 1389. Tämä ajoitus ei ole käsialan perusteella epäuskottava, mutta ajoituksen tarkkuus on sittemmin syystäkin haastettu. Ajoituksen haastamisen tulee kuitenkin olla perusteltavissa lähdeaineistolla eikä pelkästään “mutulla”. Christian Tobler käsittelee asiaa seuraavasti teoksessaan In Saint George’s Name: An Anthology of Medieval German Fighting Arts (2010), s. 6:

A number of writers (alas, including this one in several previous works) have confidently dated the manuscript to 1389, based on the multiple year calendar beginning with the year that appears in the housebook. That is not an entirely reliable way to date the work though, as the calendar may just be one that was available to the scribe that included the years of interest to him or his client. The manuscript could, therefore, be of earlier or later origin.

Jyrki Talonen antaa tuoreessa teoksessaan Eurooppalaiset historialliset kamppailutaidot Suomessa (2017, pdf) koodeksin ajoitukseksi ehkä turhankin leveän “(noin) 1389 – 1494” (s. 13, 109 ja 186). Tässä rajat ovat taulukon ensimmäistä vuotta edeltävä vuosi ja etukannen sisäpuolelle merkitty exlibris ‘Nicolaus Pol doctor 1494’ (‘Nicolaus Pol, tohtori [vuodesta] 1494’).

Tuorein aihetta käisttelevä tieteellinen artikkeli on Eric Burkartin ‘The Autograph of an Erudite Martial Artist: A Close Reading of Nuremberg, Germanisches Nationalmuseum, Hs. 3227a’ (2016). Burkart korostaa ajoituksen “noin 1389” epätarkkuutta ja mainitsee kiinnostavana tietona, että lehdellä 130 on vesileima (ks. s. 466, kuva 16.3 ja alaviite 47). Kyseisen vesileiman ominaisuuksien perusteella tietokannasta (Wasserzeichen-online.de) saadaan seuraavan näköinen jakauma, jonka huippu (240 kpl) on 1400-luvun puolivälissä, mutta esiintymiä löytyy 1300-luvun puolivälistä aina 1500-luvun alkupuoliskoon:

Lähde: Wasserzeichen-online.de

Vesileiman ajoitus ei siis sulje oikeastaan mitään vaihtoehtoa pois. Mikä siis on tietyn vuosivälin sisältävän laskiaistaulukon arvo? Otan seuraavaksi esille muutaman verrokkitapauksen, jotka tosin ovat kaikki painettuja eivätkä käsinkirjoitettuja kirjoja.

Vuonna 1536 ilmestynyt Wolfgang Capiton Precationes Christianae ad imitationem Psalmorum compositae sisältää taulukon, josta löytyy eri vuosien kultaiset luvut ja muuta hyödyllistä. Taulukko kattaa vuodet 1536 – 1545 (sig. C4r), eli teoksen ilmestymisvuoden ja yhdeksän seuraavaa vuotta.

Erasmus Reinholdin Calendarium novum continens motum Solis verum ex novis tabulis supputatum proprie ad annum XLIII ilmestyi vuonna 1543. Auringon liikkeet on ilmoitettu kalenteriosassa valmiiksi teoksen ilmestymisvuodelle, ja teoksesta löytyy taulukko (‘tabula annorum motus solis’, sig. ξ8r), josta sadaan vastaavat liikkeet vuosille 1544 – 1567 eli kahdellekymmenelleneljälle teoksen ilmestymistä seuraavalle vuodelle.

Suomalaisille tutuin historiallinen kalenteri löytyy Mikael Agricolan vuonna 1544 ilmestyneen Rucouskirian (Doria) alusta. (Sattumalta ylempänä siteeraamani teokset kuuluivat Argicolan lähdeaineistoon.) Koska kyseessä on suhteellisen merkittävä (enimmäkseen) suomenkielinen teos, on sen kalenterin lähempi kuvailu paikallaan. Kuten kalenterin alkusanoissa todetaan (sig. A4r), kalenteri sisältää kunkin kuukauden päiväluvut (peiue lughun eli päivämäärät), kultaiset luvut, roomalaisen kalenterin kalendaet, nonaet ja idukset, viikkokirjaimet, cisiojanus-muitovärssyn, pyhäpäivät ja kuunkirjaimet. Alla esimerkki tammikuusta, jonka ensimmäinen päivä eli kalendae on uudenvuodenpäivä (Wden wodē päiue):

Rucouskiria (1544), sig. A3v.

Kuten kuvasta näkyy, seitsemännen (7) päivän kultainen luku on 13 (xiij), se on roomalaisen kalenterin mukaan seitsemäs päivä ennen idusta (vijidus), viikkokirjain on g, cisiojanuksen tavu on ca, jonka merkitys on Canutus eli Nuutin päivä (Knwtin kunnigā ‘Knuut-kuninkaan’), ja kuun kirjain on f. (Nuutin päivästä ja roomalaisesta kalenterista voi lukea lisää Filologogrammatasta.)

Tällaista kestokalenteria käytettäessä on päivämäärän ja kiinteiden pyhäpäivien lisäksi oleellista tietää, mikä viikonpäivä kulloinkin on, ja liikkuvien pyhäpäivien määrittämiseksi on tiedettävä, milloin on pääsiäinen tai käytännössä vuoden ensimmäinen pääsiäisen päivämäärään sidottu pyhä eli laskiaissunnuntai (“estomihi“).

Kun tiedetään, mille viikkokirjaimelle (a – g) sunnuntai osuu, määrittyvät muut viikonpäivät tietysti sen ympärille. Kalenterilehtien jälkeen (sig. B8v) löytyykin ohje kunkin vuoden sunnuntaikirjaimen määrittämiseksi. Seuraavalla sivulla (C1r) neuvotaan, miten saadaan kunkin vuoden kultainen luku, eli milloin on uusikuu. Myös viikkokirjaimen astrologinen hyödyntäminen on selitetty taulukoin (sig. C4v-C5r).

Laskiaissunnuntain sijoittuminen annetaan viikkomääränä eli intervallina joulupäivästä lukien taulukossa, jota käyttääkseen on tiedettävä kyseisen vuoden kultainen luku ja sunnuntaikirjain (sig. D8v – E1v).

Edellä mainitun lisäksi teoksesta löytyy taulukko (sig. E2v – E3r), johon on valmiiksi merkitty mm. intervallit, sunnuntaikirjaimet ja kultaiset luvut vuosille 1531 – 1555. Koska teos ilmestyi 1544, on taulukossa siis kolmetoista mennyttä ja yksitoista tulevaa vuotta.

Tähän hätään siteeraamani esimerkit eivät tietenkään edusta kattavaa katsausta, mutta herättävät ehkä joitakin ajatuksia. Kahdessa tapauksessa taulukot jatkuvat ilmestymisvuodesta eteenpäin. Agricolan Rucouskiria poikkeaa tästä kaavasta, minkä syitä voin tältä istumalta vain arvailla: taulukko voi olla laiskasti kopioitu suoraan jostain 1530 ilmestyneestä lähteestä. 

Vaikka Agricola olisikin orjallisesti seurannut jotain lähteenään käyttämää teosta, ei saatavuusargumentti ole yleisesti erityisen vahva. Intervallien määrittäminen on kuitenkin lähinnä laskennallinen toimenpide eikä vaadi sellaista mielivaltaista tietoa (esim. kaunokirjallinen teksti tai resepti), jota ei voida kopioida, jos mallia ei ole saatavilla.

Käyttöargumentin osalta on mahdollisuuksien rajoissa, että Nürnbergin koodeksin taulukkoon on haluttu sisällyttää tuntematon määrä myös menneitä vuosia jonkinlaisten historiallisten intressien takia. Pelkästään edellä siteerattujen kolmen tapauksen perusteella ei voida vielä sanoa, kumpi on todennäköisempi vaihtoehto, mutta kieli poskessa voisi sanoa, että ajoitus “n. 1390” on tämän näytteen perusteella kaksi kertaa todennäköisempi kuin Agricolan logiikalla saatava “n. 1445”. Oikeasti pitäisi tietysti tehdä kokonaistutkimus päivätyistä käsikirjoituksista, jotka sisältävät vastaavia kalenteritaulukoita, ja miksei myös kaikista varhaisista painetuista teoksista, joiden painovuosi on tiedossa.

Edellä sanotun lisäksi on vielä selvitettävä, missä määrin kalenterin tai oikeastaan sen vihkon, joka sisältää kalenterin lisäksi kamppailutaitoihin liittyvät katkelmat (kupura)kilvestä (fol. 74r), sauvasta (fol. 78r) ja messeristä (fol. 82rv), ajoitus suhteutuu saman koodeksin muiden vihkojen ajoitukseen. Mikäli oletetaan, että estomihi-taulukko on laadittu tulevaa käyttöä varten vuonna 1389, saadaan tästä koodeksin kokoamisen terminus post quem (siis jos kyseinen vihko on laadittu ensimmäisenä); terminus ante quem olisi vuosi, joka oletetaan kyseisen kopistin aktiivisen “työuran” ehdottomaksi päätepisteeksi.

Zeck(ruor)e

Minulta pyydettiin tulkinta-apua sitaattiin ‘zẘ kopff zů leib / dÿe zegt nicht vermeÿd’. Kyseessä on ote Liechtenauerin muistovärssyistä, tarkemmin sanottuna prologin jälkeisestä yleisestä osuudesta. Alla kyseiset säkeet kontekstissaan (‘ain gemain lere des langen schwerts’) Wierschinin editiosta:

wer nach gät hawen
der darff [4r] sich kunst wenig fröwen
hauw nahent waß du wilt
kain wechßler kompt in dinen schilt
zů kopff zů lybe
die czecke nitt vermyde
mitt gantzem lybe
fechten waß du starck gerest tryben

Koska Liechtenauerin oppi on laadittu ‘mit verborgenen worten’, on niistä yksinään lähes mahdoton saada mitään irti, joten liechtenaueriaanisen miekkailun tutkimus nojaakin säkeille kirjoitettuihin selityksiin. Alla Wierschinin editiosta (eli käsikirjoituksesta Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487) löytyvä selitys (glosa) yllä siteeratuille säkeille (s. 98):

Wenn du mitt dem zůfechten zů im kumpst, so solt du vff sein hew nicht sechen; noch warten, wie er die gegen dir trybt. Wann alle fechter, die do sechen vnd warten vff aines anderen hew vnnd wellend anderß nichten thon [13v] dann versetzen, die durffen sich söllicher kunst wenig fröwen; wann sy werden do by offt geschlagen.

Item, du solt merken: alles, das du fechten wilt, das trüb mitt gantzer störck deines lybs! Vnnd haw im do mitt nahent ein zů kopff vnd zů lyb, so mag er vor dinem ort nicht durch wechslen. Vnd mitt dem haw solt du in den anbinden des schwerts der zeckrůre nicht vermyden zů der nächsten blöß, di dir hernach in den fünff hewen vnd in anderen stucken vßgericht [14r] werden.

Relevantti kohta löytyy jälkimmäisestä puoliskosta item-sanasta alkaen. Tämän perusteella ‘zů kopff zů lybe’ on itsenäinen ohje, joka muistuttaa kohdistamaan lyönnit ja pistot vastustajan päähän tai kehoon osoittamatta kärjellä poispäin vastustajasta, jotta hän ei voisi vaihtaa miekan toiselle puolelle (durch wechslen); kun miekat kohtaavat (anbinden des schwerts), ei tule välttää tekemästä otsikoitua lyöntiä (eli zeckrůre) lähimpään paljaaseen (blöß), mikä opetetaan viiden mestarilyönnin ja muiden kappaleiden yhteydessä.

Wierschin liittää tekstikohtaan seuraavan huomautuksen (s. 88, huomautus e):

Auch die czecken oder zeckruoren beeinflussen den Kampfesverlauf, weshalb man den Gegner damit nicht verschonen soll.

Wierschinin sanastossa sana zeck, zecke selitetään ‘im Nahkampf ausgeteilter leichterer Treffer mit der Waffe’. Lisäksi hän viittaa Grimmein sanakirjaan, jossa sanan zeck merkitys annetaan muodossa ‘kurzer, leichter schlag’.

Yllä sanotun perusteella juttu vaikuttaa selvältä: miekkailijan ei tule välttää (tai ylenkatsoa?) suoraan sidonnasta suoraan tehtäviä lyhyitä jatkohyökkäyksiä.

On huomionarvoista, että säkeissä käytetään yksinkertaista sanaa zecke, kun taas selityksissä on selittävämpi yhdyssana zeckrůre. Tämä selittynee sillä, että selityksen kirjoittaja on olettanut sanan zecke olevan hämärä tässä yhteydessä, minkä vuoksi sen merkitystä on katsottu tarpeelliseksi tarkentaa. Vanhimmaksi oletetussa käsikirjoituslähteessä (Nürnberg, GNM, Hs. 3227a) vastaava selitys kuuluu ‘vnd sal keyne czeckē ader ruren nicht vormeiden’ (19v), jossa ‘ader ruren’ nähtävästi selittää sanaa zecken. Sana růre voidaan ymmärtää osumaksi, missä merkityksessä vastaava verbi esiintyy myös valehyökkäyksen (feler) yhdessä: ‘Feler, wer wol furet, von vnden nach wunsch ruret’ (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487, fol. 29r; Wierschin s. 108). Itse termi (jos se sellainen on) zeckrüre esiintyy vielä Ringeckin matalia varoasentoja käsittelevässä liitteessä Liechtenauerin säkeiden selityksiin (id., foll. 50v-51r; Wierschin s. 125):

Item, wann du vß dem streychen durchwechselst vnnd kompst [51r] zů der andern sytten oben vff sin schwert, so magst du die stuck glych alß wol tryben – alß vor vff gener sytten – mitt zeckrüren vnd mit allen dingen.

On vaikea välttyä vaikutelmalta, että ‘mitt zeckrüren vnd mit allen dingen’ tarkoittaa käytännössä “ihan mitä vaan”: puolen vaihdon jälkeen voidaan tehdä kaikki se, mitä on jo aiemmin käsitelty.

‘czeckē’. Nürnberg, GNM, Hs. 3227a fol. 19v.

Sana esiintyy myös Joachim Meyerillä, joka selittää sen seuraavasti lyöntejä koskevassa luvussaan (Gründtliche Beschreibung, 1.14v):

Schneller oder Zeckrur ist fast ein ding / welche eigentlich nit häuw seindt die gehauwen / sonder geschnelt werden / die werden volbracht in mitten oder voller arbeit / wann einer fug hat / so du nemlich von Oben oder auff beiden seiten / oder von unden gegen deinem gegenpart mit der flech oder eussern theil der klingen / das wehr last schnappen oder in einem schwung oben oder under seiner klingen hinein schnellest.

Tässä siis zeckrüre on termin schneller synonyymi. Mielestäni ei ole syytä olettaa, että Meyerin tarkoittamat napautukset lappeella, joilla lienee tarkoitus voittaa ottelu saamalla vastustaja vuotamaan verta, olisi sama asia, jota tarkoitetaan Liechtenauerin säkeessä ja niiden selityksissä. Perustelen tämän sillä, että aiemmin siteeratussa glossassa annetaan ymmärtää, että zeckruore on jotain sellaista, mikä opetetaan myöhemmin viiden lyönnin yhteydessä, mutta tekstissä ei opeteta mitään Meyerin kuvaileman tapaista, vaan yksinkertaisesti erilaisia keinoja päästä lyömään tai pistämään vastustajaa siinä vaiheessa, kun miekat ovat kohdanneet. Ehkä zeckruore on alkujaan ollut jopa jonkinlainen halveksiva nimi tällaisille lyhyille ja nopeille lyönneille, joita taitamattomat miekkailijat eivät ole osanneet arvostaa, ja juuri siksi asiasta muistutetaan säkeiden yleisessä osassa?

Rabanus Maurus ja pistäminen

Rabanus Maurus (784 – 856), benediktiinimunkki ja Mainzin arkkipiispa, kirjoitti (= kokosi ja  mukaili) kaiken muun ohella kuningas Lothar II:lle osoitetun lyhyen tutkielman de anima, jonka liitteeksi hän kokosi otteita Vegetiuksen tunnetusta sotilasasioiden kokoomateoksesta.

Rabanus Maurus on mielenkiintoinen aivan erityisestä syystä, mutta ensin muutama havainto tekstitraditiosta. Mainitut kaksi osaa, de anima (Cassiodorus- ja Prosper-mukaelma) ja Vegetius-lyhennelmä, joutuivat syystä tai toisesta jossakin vaiheessa erilleen. Jälkimmäinen osa, joka tunnetaan yleensä nimellä de procinctu Romanae miliciae (jota nimeä Rabanus Maurus itse asiassa käyttää Vegetiuksen teoksesta), on suhteellisen yksinkertainen tapaus: Jakob Marx ilmoitti 1856 löytäneensä tekstin koodeksista Trier, Bistumsarchiv, Abt. 95 Nr. 133c, ja teksti ilmestyi 1872 Ernst Dümmlerin editoimana (Zeitschrift für deutsches Altertum 15, s. 443 – 450).

Koska yli sata vuotta vanhoissa lähteissä on omat ongelmansa, katsoin varmuuden vuoksi Raymund Kottjen ja Thomas Zieglerin toimittamasta luettelosta (Verzeichnis der Handschriften mit den Werken des Hrabanus Maurus, 2012; MGH Hilfsmittel 27), tunnetaanko de procinctu nykyään jostain toisestakin käsikirjoituksesta. Kyseistä teoksenpuolikasta ei löytynyt luettelosta suoraan lainkaan, mutta sen sijaan de animan (ja de procinctun) annetaan ymmärtävää löytyvän ainoastaan mainitusta Trierin käsikirjoituksesta. Ilmeisesti siis de procinctu ei ole tupsahtanut esille muualta, mutta varsinaisen de animan käsikirjoituslähde ei käy ilmi.

Myös Max Manitius jättää kertomatta de animan (ja sen liitteen de procinctun) käsikirjoituslähteen siitäkin huolimatta, että ‘[w]eiteres Licht auf Hrabans schriftstellerische Tätigkeit wirft ein kleines Werk über die Seele’, kun taas Rabanuksen runot eli ‘seine zahlreichen, aber meist inhaltlosen Gedichte’ käsitellän erikseen lähteineen (Geschichte der lateinischen Literatur des Mittelalters osa 1, 1911; s. 293, 300-301). Syy näille omissioille näyttäisi paljastuvan Monumenta Germaniae Historican sivuilta: ‘Codd. prioris huius epistolae partis latent, posterior extat in codice Trevirensis cathedral. 133c S. XII., de quo cf. Zeitschr. für Deutsches Altert. XV, 450′ (MGH epistolae 5,IX,57). En tiedä, onko näitä piileskeleviä koodekseja yritetty sittemmin aktiivisesti löytää.

Suhteellisen tuoreen katalogin Catalogus translationum et commentariorum: Medieval and Renaissance Latin Translations and Commentaries Josette A. Wismanin kirjoittamassa Vegetius-artikkelissa (osa 6, 1986, s. 176) sanotaan hieman harhaanjohtavasti, että käsikirjoituksessa Paris, BN, ms. lat. 7383 olisi Rabanus Mauruksen kirje, jossa hän lupaa toimittaa Vegetius-edition, mutta kyseinen kirje (MGH epistolae 5,XII,4) on Frechulph Lisieuxlaisen käsialaa, kuten käy ilmi myös kyseisessä artikkelissa viitatusta, Manitiuksen jo mainitun kirjallisuushistoriikin Frechulphia (!) koskevasta kohdasta (s. 667). Kuitenkin heti seuraavassa kappaleessa Wisman viittaa Frechulphin editioon ja kirjeeseen, joten kyseessä on ilmeisesti pelkkä kömmähdys.

Joka tapauksessa edellä viitatusta MGH:n kohdasta löytyvät vain Rabanuksen kirjeet eli “teosten” alkusanat, joten de anima/procinctu puuttuvat. Varsinainen de anima löytyy tuoreimpana “editiona” Patrologia Latinasta (nide 110, s. 1109 – 1120), johon teksti on kopioitu Georges Colvenerin editiosta (1626, 6. nide, s. 173 – 177). Molemmista laitoksista löytyy huomautus esipuheesta löytyvään kohtaan, jossa Rabanus Maurus viittaa Vegetius-lyhennelmäänsä: ‘Hoc opusculum nondum invenimus; alioqui adjunxissemus.’ Huomattavaa on, että edes Colvenerin teksti ei kuitenkaan ole ‘ex manu scriptis nunc primum in lucem editus’ vaan ‘ex impresso Coloniensi’. Tämä on sikäli hyvä asia, että hän ei nimeä käsikirjoituslähteitään lainkaan, mutta huono sikäli, että minulla ei ole toistaiseksi käsitystä, mikä tämä “impressum Coloniense” voisi olla. Jäljet katkeavat siis toistaiseksi tähän.

‘Non cesim sed punctim.’ Trier, Bistumsarchiv, Abt. 95 Nr. 133c, fol. 27v.

Tässä kohden on hyvä siirtyä itse varsinaiseen asiaan. De anima -tutkielman alkusanoissa Rabanus Maurus kertoo liittäneensä yhteen hyödyllisiä kohtia Vegetiukselta ja pyrkineensä kommentoimaan niitä lyhyesti (‘excerpsi atque compegi breviusque annotare studui’). Tässä yhteydessä kiinnostava kohta koskee pistämistä ja lyömistä. Vegetiuksen versio (1,12):

Praeterea non caesim sed punctim ferire discebant. Nam caesim pugnantes non solum facile uicere sed etiam derisere Romani. Caesa enim, quouis impetu ueniat, non frequenter interficit, cum et armis uitalia defendantur et ossibus; at contra puncta duas uncias adacta mortalis est; necesse est enim, ut uitalia penetret quicquid inmergitur. Deinde, dum caesa infertur, brachium dextrum latusque nudatur; puncta autem tecto corpore infertur et aduersarium sauciat, antequam uideat.

Vastaava kohta Rabanus Mauruksen mukailemana (7):

Docebantur etiam non cęsim sed punctim ferire: quodque ideo faciebant, quia periculosiorem infert plagam punctio quam cęsio. Simulque qui cęsim ferit non adeo ossuum duritiam uel loricę soliditatem penetrat, at uero punctio duabus untiis adacta sepe mortalis efficitur. Punctio etiam toto nisu corporis infertur, caesio uero elaeuatione solius dexterae fit et latus ferientis denudat inimicoque ad perfodiendum patescit.

Päällisin puolin tekstistä on tehty helpompi ymmärtää, luultavasti kuninkaan tarpeita silmällä pitäen. Huomio kiinnittyy kuitenkin Vegetiukselta puuttuvaan mainintaan piston voimantuotosta ja siitä, että lyönti muka saa voimansa vain oikean käden nostosta. Tämä interpolaatio voi olla peräisin Rabanuksen käytössä olleen Vegetius-käsikirjoituksen marginaalista, tai sitten kyseessä on hänen oma lisäyksensä. Tällä hetkellä vanhemmista marginaalihuomautuksista tiedossani on vain Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. Dc. 182, jossa sana caesa selitetään seuraavasti: ‘caesa est ictus caesim feriens cui contraria est puncta hoc est ictus punctim videlicet perforatim feriens’ (‘Aus dresdener Hanschriften: Scholien zu Vegetius’, Rheinisches Museum für Philologie 1902, s. 394).

Eräissä tapauksissa Rabanus Mauruksen lisäykset ovat melko selkeitä, esimerkiksi kohdissa, jotka koskevat harjoittelun aloittamisikää (‘Vnde et uulgaricum prouerbium ac nostris familiare est quod dicitur: in pube posse fieri equitem, maioris uero aetatis aut uix aut numquam.’ 3) ja vikellystä (‘quod uidelicet exercitium saliendi in Francorum populis optime uiget.’ 12), mutta toisaalta hän saattaa lisätä tekstin sekaan yksittäisiä asioita kuten karhunkaatajan Vegetiuksen mainitsemien metsästäjien jatkeeksi (4: ‘uenatores uero ceruorum aprorumque et ursorum’, vrt. Veg. 1,7: ‘ceruorum aprorumque uenatores’). Ei sinänsä olisi ihme, että Rabanuksen oma voimantuottokommentti sulautuisi saumattomasti Vegetius-parafraasiin (‘… et latus ferientis denudat’ jne.). Manitius noteeraa Rabanus mauruksen “modernisoivat laajennukset” mainitsemissani kohdissa 3, 4 ja 12 muttei piston yhteydessä (Geschichte der lateinischen Literatur des Mittelalters, s. 293).

Kiinnostavaa on se, kertooko tämä jotain Rabanuksen omista tai papiston harrastuksista yleensä, ja kertooko edellä mainittu jotain erityistä lyönnin avaavan vaikutuksen tiedostamisen levinneisyydestä Frankkien valtakunnassa. Huomio siitä, että lyönti paljastaa lähtöalueensa, löytyy myöhemmin mm. Liechtenauerin glossista (‘wann er sich vor dir verhawet, so rayse im nach mitt ainem hawe zů der obern blöß’, Wierschinin editio, rivit 662-663) ja Joachim Meyeriltä (‘dann fleissig zumercken / das allwegen das theil am Blosesten ist / von welchem theil er seine streich herführet’, Gründtliche Beschreibung, 1600, 2.15r).

Matkakertomus

Tauon pitämisen sijaan lensin pitkänäperjantaina Manchesteriin ja jatkoin sieltä täpötäydessä junassa Leedsiin. Royal Armouriesin kirjasto oli pyhäpäivän vuoksi kiinni, joten vietin päivän museossa. Iltapäivän turnajaisesitys oli loppuunmyyty, mutta hotellihuoneeni ikkunasta oli sattumalta täydellinen näkymä areenalle.

Lauantaina osallistuin Royal Armouriesin, Society for Combat Archaeologyn ja KDF Internationalin järjestämään miekka ja kupurakilpi -seminaariin. Ensimmäiseksi osallistuin väkipuukkotyöpajaan. Väkipuukko eli messer on perinteinen talonpoikaisase, joka muotonsa puolesta muistuttaa veistä, mutta kokonsa ja käyttötapansa puolesta miekkaa. Keskeinen saksankielinen messer-lähde Hans Lecküchner vaikuttaakin muotoilleen oppinsa pitkälti Liechtenauerin pitkänmiekan perusteella. (Forgengin laatima Lecküchnerin englanninkielinen käännös löytyy Kansalliskirjastosta.)

Ohjattua tekstinlukua.

Ennen lounastaukoa pidin luennon käsin kirjoitettujen primäärilähteiden tutkimisen eri osa-alueista käyttäen esimerkkitapauksena yhtä I.33:ssa esiintyvää lausetta, joka on käännetty väärin englanniksi (Forgeng 2003/2013), ranskaksi (Cinato & Surprenant 2009) ja italiaksi (Morini et al. 2016). Valitsin kyseisen tekstikohdan siksi, että sen kautta oli mukava osoittaa paleografisen ja korpuslingivistisen tutkimuksen merkitys tekstin sisällön tulkinnassa. Mikä huvittavinta, puutteelliset tai väärät käännökset eivät tässä nimenomaisessa tapauksessa muuta tulkintaa kyseisestä kohdasta kokonaisuutena.

Lounaan jälkeen pidin I.33-teemaisen työpajan, jossa esittelin tämänhetkisiä näkemyksiäni siitä, miten custodiae ja obsessiones käytännössä liittyvät toisiinsa. Lopuksi osallistuin toiseen, Andre Liegnitzerin miekka- ja kupurakilpitekniikoita käsittelevään työpajaan.

Kirjastossa.

Kaiken muun lisäksi tutkin itse käsikirjoitusta Royal Armouriesin kirjastossa. Sunnuntaina käsiteltiin lisää väkipuukkoa sekä Rolf Warmingin esinekulttuuriin perustuvia johtopäätöksiä viikinkikilven käytöstä. Rolf oli edellisenä päivänä pitänyt samasta aiheesta luennon ennen omaani sekä työpajan samaan aikaan omani kanssa.

Maanantaina vietin aamupäivän museossa, iltapäivällä matkustin jälleen tupaten täynnä olevassa junassa Manchesteriin ja edelleen lentäen takaisin Helsinkiin.

Määrite vai summa?

Ilmaisin aiemmin varovaisen epäilykseni siitä, että ensimmäisen varoasennon vastatekniikat (obsessioneshalpschilt ja langort eivät välttämättä ole vaihtoehtoja muuten kuin siinä mielessä, että niiden kohde (obsessus, kuvissa oikealla) voi toimia joko siinä vaiheessa, kun miekan ojentuminen on meneillään (halbschilt, ks. vasen kuva alla), tai ojentumisen jo tapahduttua (langort, ks. oikea kuva alla).

Halpschilt & langort.

Leeds, RA MS I.33 foll. 8v & 7v.

Tekstissä todetaan, että mikäli obsessus ei tee halbschiltia vastaan mitään, tulee hän lyödyksi (fol. 11v, ks. kuva alla). Tiedämme langortista, että ‘omnes actus custodiarum siue gladij determinantur in ea, id est, finem habent & non in alijs’ (fol. 1v). Voisi ajatella, että tämä pätee myös halbschiltiin, joka on eittämättä actus gladij. Näin ollen oletettu ketju halbschiltlangort voi kokonaisuudessaan päättyä joko siihen, että obsessus ottaa lyönnin vastaan, tai siihen, että obsessus (astuen taaksepäin) sitoo obsessorin miekan joko päältä tai alta (‘dum ducitur langort, statim liga sub quoque supra’).

Leeds, RA MS I.33 fol. 11v.

Mutta miten tämä liittyy kirjoituksen otsikkoon? Kyse on (ainakin jossain määrin) yhdyssanojen typologiasta. Jos yllä oleva ajatus termien keskinäisestä suhteesta on oikea, voisin kuvitella termien edustavan samaa yhdyssanatyyppiä. Koska esittämäni ajatus sitoisi sanat halbschilt ja langort tarkoittamaan saman liikkeen vaiheita, tuntuvat alkuosat halb ja lang äkkiseltään sopivan täydellisesti: custodiasta eli varoasennosta alkanut liike on puolivälissä “puolikas” ja lopussa “pitkä”. Mutta miten tämä sopii yhteen yhdyssanojen loppuosien schilt ja ort kanssa?

Langort on helppo tulkita määriteyhdyssanaksi merkityksessä ‘ort, joka on lang‘, jossa määriteosa lang määrittää edusosaa ort. Kärki on kieltämättä kuvatunlaisessa asemassa “pitkänä”. Vastaavasti tulkittuna halbschilt olisi ‘schilt, joka on halb‘. Sanan schilt ei tarvitse tulkita viittaavan konkreettisesti vasemmassa kädessä pidettävään kilpeen, sillä sana esiintyy saksankielisessä Fechtbuch-kirjallisuudessa myös torjunnan nimityksenä. Tässäkään mielessä kyseisessä asemassa ei vaikuta olevan mitään “puolikasta”. Voidaanko sanat tulkita jotenkin muuten?

Ajatusleikkinä pyörittelemäni vastaus on, että kyllä voi: ehkä sanat olisikin ymmärrettävä summayhdyssanoina, siis jotakuinkin halb-schilt ja lang-ort, eli tekniikkapari olisi yhtaikaa sekä halb ja lang että schilt ja ort. Ensimmäisessä asemassa liikkeen ominaisuudet ovat puolustaa mahdollista vastustajan toimintoa vastaan (eli tukkia hänen varoasentonsa) ja jatkaa siitä suoraan lyönniksi (tai pistoksi). Tämä vastaisi ainakin liechtenaueriaanisen tradition versetzen-tekniikoita, joissa omalla lyönnillä suoritetaan yhtaikainen torjunta vastustajan senhetkisestä varoasennosta todennäköisintä hyökkäystä vastaan. (Tämä ei sinänsä välttämättä edellytä oletusta siitä, että edellä käsitellyt yhdyssanat edustavat samaa tyyppiä.)

Yritys sovittaa tämä tulkinta yhteen muun tekstin kanssa herättää tietysti monia mielenkiintoisia kysymyksiä, joista yksi koskee obsessorin miekkakäden asentoa alemmassa ylhäällä olevista kuvista (fol. 11v), ja joilla on implikaatioita koko käsikirjoituksen synnyn kannalta.