Säästövinkkejä aikuiselle opiskelijalle

piggybank

Joulu lähestyy, ja myös varttuneen opiskelijan kassa kaipaa silloin täytettä. Tässä muutama säästövinkki.

  1. Lapsen päivähoito. Opinto-ohjelman keventyessä joulukuussa lyhensin viisivuotiaani hoitoviikon kolmipäiväiseksi. Samalla voin Grahn-Laasosen hengessä tarkkailla, miten osaviikkoiseksi typistetty varhaiskasvatus vaikuttaa lapsen kehitykseen.
  2. Ei uusia vaatteita. Farkkuja ja pitkähihaisia trikoopaitojahan minulla riittää, enkä ole opinnoissani joutunut vielä kertaakaan minkäänlaisen yleisön eteen.
  3. Kulujen vertailu. Yhden kurssikirjan myöhästymismaksu on vain 70 senttiä vuorokaudelta, kun taas kirjojen palautusreissu maksaa matkakortin seutulipulla 7,76 euroa (meno-paluu). Tätä vertailua en tietenkään voi virallisesti suositella.
  4. Arkiruokailu. Nyt se sushin syöminen vähemmäksi!

Kuva: Philip Brewer / Flickr

Luovuus kuolee koulun portaille, pelasta siitä palanen

Pian jaetaan lasten välitodistukset – meillä päin jo tämän viikon perjantaina. Eri aineissa on puserrettu kokeita arvostelun pohjaksi. Olen tänä vuonna miettinyt kokeiden sisältöjä ja numeroiden aiheuttamia reaktioita enemmän kuin ennen.

Katselin Netflixistä saksalaisen dokumentin Alphabet (2013). Se ruotii kriittisesti koulua, joka tekijöiden mukaan uhraa lapsissa luonnostaan olevan nerouden normin mukaisten suoritusten alttarille.

Dokumentissa Pekingin yliopiston professori Yang Dongping pohtii maansa kilpailullista koulukulttuuria:

”Kokeisiin perustuva opetus ei ota erilaisia ajattelutapoja huomioon. Tarkoituksena on löytää standardivastaus, ja standardivastaukset tappavat luovuuden. Tämän järjestelmän parissa kasvaneilla lapsilla ei ole valmiuksia käsitellä sosiaalista muutosta eivätkä he kyseenalaista asioita.”

Sama filmi esittelee André Sternin, ranskalaismiehen joka kasvoi täysin ilman opetusta. Edes hänen vanhempansa eivät kotiopettaneet häntä. Sen sijaan Stern opetteli kasvaessaan asioita siinä tahdissa kuin ne alkoivat kiinnostaa häntä ja loi omat kurinalaiset rutiininsa. Dokumentissa mies rakentelee kitaroita onnellisena aikuisena. Hän on erittäin kiitollinen, ettei häntä koskaan altistettu vertailulle tai kilpailulle toisten lasten kanssa.

Sillä oltiinpa kokeiden ja todistusten numeroista mitä mieltä tahansa, yksi hankala funktio niillä on. Ne järjestävät, järjestävät ja järjestävät lapsia suhteessa toisiinsa vuosien ajan. Yksi sementoituu seiskan oppilaaksi, toiselta ehkä katkeavat kokonaan jatkopolut koulutukseen. Kolmas menestyy mutta oppii tarvitsemaan hyviä numeroita ollakseen tyytyväinen itseensä.

Vaarallisen isoja paloja lapsen identiteetistä rakentuu sen varaan, miten hän pärjäsi suhteessa muihin. Siksi vanhempana yritän kommentoida arvosanoja isolla pensselillä. Yhdellä numerolla ei ole väliä – ja joskus kokeissa sitä paitsi kysellään aika hupsuja. Sen hoksaaminen voi itse asiassa olla suurempi oppi kuin biologian kasvi tai englannin sana, joka meni väärin.

Mitä meistä generalisteista tulee?

Tiedottaja, tiedottaja, tiedottaja.

Public relations, Internal communications, Corporate communications.

Nämä ovat kolme viimeisintä titteliäni CV:ssäni ja kolme eniten merkintöjä saanutta vahvuuttani LinkedInissä.

Miten tähän osaamiseen liitetään uudet kasvatustieteen opinnot? Uuden rakentaminen tähänastisen uran päälle ei aina näytä helpolta. Rekrytointikäytännöt vaikuttavat ankean putkimaisilta sikäli, että monesti kysellään juuri tiettyä kokemusta.

Rohkaisevan esimerkin tarjoaa kylläkin jyväskyläläinen Jaana Nyström, jonka Helsingin Sanomat nosti viime kuussa esille menestyneenä uranvaihtajana. Viisikymppinen entinen matkatoimistovirkailija ryhtyi sosiaalisen median asiantuntijaksi, ja nykyään hänellä on somessa peräti 1,3 miljoonaa seuraajaa.

Uudelle alalle kiinnittymiseen vaikuttaa, kuinka avoin tai suljettu ala on. Rohkeudella ja sinnikkyydellä voi puskea läpi vaikka ilman tutkintoja, mutta moneen uraloikkaan tarvitaan myös sertifikaatteja ja pätevyyksiä. Esimerkiksi korkean statuksen ammatit, kuten lääkäri ja juristi, suojelevat itseään tiukoilla alalle pääsyn vaatimuksilla, mikä osaltaan turvaa niiden nauttimaa arvostusta ja hyvää palkkatasoa.

Kun valitsin opintoalani ensimmäisen kerran, koulutus oli huomattavan spesifi – toimittajakoulutus Tampereen yliopistossa. Tarkkarajainen opintolinja johdatti kuitenkin avoimelle alalle, jolle pääsy oli huomattavan rajoituksetonta. Tiedotusopin YTM:t kilpailevat toimitusalan paikoista muiden pääaineiden valmistujien ja jopa opintoja suorittamattomien kanssa, vaikka koulutustaso on toki noussut.

Kasvatustieteen koulutus on generalistinen, siis yleinen, eikä anna suoraa ammatillista pätevyyttä. Opintoja suorittava joutuu etsimään tarttumapintaa myös luentosalien ulkopuolelta: millä järjestötoiminnalla, työkokemuksella tai muulla aktiivisuudella suuntaisin osaamistani?

Onneksi opiskelijajärjestö Aikuiskasvatuksen Kilta on aktivoitunut perustamalla Duunisafarit, joissa arpomalla valittu kasvatustieteen opiskelija pääsee tutustumaan alan firmaan tai organisaatioon päiväksi tai pariksi. Kilta järjestää myös rekrytointitilaisuuksia, joissa opiskelijoilla on mahdollisuus erottautua massarekrytointeja rauhallisemmassa tunnelmassa. Selville on käynyt jo sekin, että kasvatustieteen perus- ja aineopinnot ovat nimenomaisia kynnysvaatimuksia ainakin joissain opinto- ja työhauissa.

PS. Onnistunut kampanja generalistialan profiloimiseksi on ollut humanistisen tiedekunnan tämän vuoden 375 humanistia. Tunnettujen ja hyvin erilaisten esimerkkien kautta piirtyy kuva, mihin kaikkialle humanistisilla opinnoilla on ponnistettu.

Koulu voi käyttää valtaansa väärin

“Koulu ei tuota tuollaisia kielteisiä ilmiöitä, vaan ne nousevat yhteiskunnasta, jossa välinpitämättömyys on lisääntynyt. Yleinen asenne on, että yhteiskunta saa hoitaa.”

Näin totesi Opetusalan Ammattijärjestön OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen Helsingin Sanomissa lauantaina. Luukkainen kommentoi helsinkiläisen opettajan Eva Sundgrenin mielipidekirjoitusta, jossa kuvataan toisen asteen oppilaitosten laiskoja ja yleissivistymättömiä nuoria. Keskustelu on jatkunut mielipidepalstalla nyt useita päiviä.

Luukkaisen näkemys on räikeästi erilainen kuin useiden kasvatustieteilijöiden. Koulu on tietysti osa yhteiskuntaa, mutta sillä on myös itsenäinen vastuunsa ja syntitaakkansa kielteisen yhteiskuntakehityksen tuottajana ja erilaisten erojen syventäjänä, motivaation tappajana ja syrjäyttäjänä. Tunnettu ranskalainen kasvatusajattelija Pierre Bourdieu näki koulun jopa symbolisen väkivallan kenttänä, joka tähtää ainoastaan valtaapitävien vallan säilyttämiseen ja suosii käytännöillään tietynlaisista perheistä tulevia lapsia.

Jopa koulun syntyhistoria on raadollisempi kuin yleisesti ajattelemme. Tavoitteena ei alkuun ollut tiedon valon levittäminen tai jokaisen lapsen potentiaalin vahvistaminen, vaan yksinkertaisesti rahvaan lasten säilöminen kontrollin alle, pois kadulta paheiden parista. Kun vielä 150 vuotta sitten lapsen koko kasvatus tapahtui kodin piirissä, olemme hämmästyttävän helposti luonnollistaneet pitkän koulutusputken ja koulun laajan vallan lapsuuteen kuuluviksi itsestäänselvyyksiksi.

Nämä yllä olevat tietoni perustuvat pääosin kahteen kirjaan, jotka aion tenttiä ylihuomenna. Ne ovat Kasvatussosiologia ja Kohtaamisia kasvatuksen ja koulutuksen kentillä.

Ylipäätään opintojeni alussa on ollut virkistävää, että kasvatustieteellinen tutkimus nostaa esille tutkimuskohteensa kriittisiä ja haitallisia vaikutuksia. Se on melkein ällistyttävää tässä itsensä kehumisen ajassa. (Saimme palkinnon! Meidät ränkättiin ykköseksi! Olimme aloitteellisia! Suomalainen koulu on maailman paras!)

Koulussa on siis vikoja, mutta kenen syytä ne ovat? En tietenkään ole yhtäkkiä menettänyt uskoani Suomen opettajien ammattitaitoon ja hyvään tahtoon. En liioin kiistä, että koulutus on monien onnellisten elämäntarinoiden takana.

Koulussa on kuitenkin järjestelmänä piirteitä, jotka suosivat tai hylkivät tietynlaisia taustoja ja ominaisuuksia. Koulu ei myöskään uudistu kovin nopeasti, koska jokainen opettaja saattaa tiedostamattaan toistaa oman lapsuutensa opettajien toimintamalleja. On siis mahdollista, että jotkut oppivat koulussa virallisen opetussuunnitelman sijaan

  • olen huono
  • en kelpaa
  • ponnistelusta ei ole mitään hyötyä.

Näiden erilaisten ulottuvuuksien ymmärtäminen on juuri sitä näköalojen laventumista, jota lähdin uudelta koulutukseltani hakemaan.

Opintovapaa – törkeää lorvailua vai hyödyllinen juttu?

Aloitin opintovapaan! Nyt on käynnissä sen seitsemäs arkipäivä, ja vapaa jatkuu pääsiäiseen saakka. Alku on ollut yllättävän kiireistä. Puolisoni oli pitkällä työmatkalla, ja kirjoittelin isohkoa lehtijuttua sivutuloa varten. Huomaan, että lapsiperheen arjessa päivän tunnit pitää kaavoittaa ihan eri tavalla kuin nuorena opiskellessa.

Opintovapaa on tarkoitettu työssäkäyvien kouluttautumiseen. Opintoja varten voi saada vapaata yhteensä kaksi vuotta viiden vuoden aikana. Opintoihin voi myös hakea aikuiskoulutustukea, joka ylittää Kelan opintotuen ruhtinaallisesti mutta merkitsee silti tulojen pienentymistä.

Opintovapaan tielle alkoi kasautua tummia pilviä jo loppukeväästä, kun Suomen hallitus vilautti aikuiskoulutustuen valtionosuuden poistamista hallitusohjelmassa. Nyt asia on otettu valmisteluun, ilmenee Helsingin Sanomien uutisesta. Opintovapaata voi tietysti käyttää tuesta riippumatta, mutta monelle tulonmenetyksen kompensaatio on ollut ratkaiseva opintojen mahdollistaja.

Opintovapaata ja aikuiskoulutustukea kyllä leimaa tietty elitismi. Ne on tarkoitettu nimenomaan työssäkäyville ja työkokemusta kartuttaneille, siis oikeastaan aika etuoikeutetuille ihmisille. Voi tuntua kummalliselta, että joku jättäytyy työelämästä kesken kaiken ”itseään toteuttamaan”.

Opintovapaalla ja sen tukemisella on kuitenkin myös muutosturvaan liittyvä puoli. Koulutuksen päivittäminen tai jopa kokonaan uuden ammatin hankkiminen ovat järkeviä siirtoja tilanteessa, jossa esimerkiksi työ uhkaa kadota alta tai oma into siihen on jostain syystä hiipunut. Koulutusrahaston toimitusjohtaja Kati Korhonen-Yrjänheikki kirjoitti jo kesällä, että aikuiskoulutustuki ”ennaltaehkäisee työttömyyttä, nostaa työllisyysastetta ja pidentää työuria”. Aikuiskoulutustuen vaikuttavuutta ovat myös työkyvyn ja työssä jaksamisen parantuminen.

Hankenin professori Anne Brunila kirjoittaa uusimmassa Tieteessä tapahtuu -lehdessä: ”Kun haasteenamme on mittava talouden rakennemuutos sekä työelämän muuttuvat osaamisvaatimukset, aikuis- ja oppisopimuskoulutukseen tehtävät leikkaukset tuntuvat kummallisilta.”

Hesarin uutisesta käy ilmi, että monet aikuiskoulutustuen käyttäjistä eivät ole erityisen hyväosaisia. Aikuiskoulutustukea saavan palkansaajan mediaaniansio oli viime vuonna reilut 2650 euroa kuukaudessa. Lähes puolet opiskelee tuen turvin sosiaali- ja terveysalaa, esimerkiksi kouluttautuu sairaanhoitajaksi.

Z-sukupolvi on pian yliopistossa

Pääsin tässä kuussa käymään Italiassa konferenssissa, jossa kurkattiin yliopistojen tulevaisuuteen. Yksi esitelmistä käsitteli x-, y- ja z-sukupolvien eroja. 2000-luvun zetat ovat kasvaneet älypuhelimien, striimauksen, Wikipedian ja Googlen kanssa ja ovat aina ”linjoilla” lukuisine (osin puettavine) laitteineen.

Z-sukupolvi yliopistossa tuntui minusta kaukaiselta scifiltä, kunnes tajusin, että ensimmäiset 2000-luvulla syntyneet istuvat orientoivissa opinnoissa jo vuonna 2019, siis neljän vuoden kuluttua.

Oikeastaan he eivät välttämättä istu. Tässä muutamia Italiasta poimittuja trendejä, jotka kuvaavat opiskelun muuttumista:

  • Ajan ja paikan merkitys vähenee. Fyysiset tapaamiset saattavat jopa loppua. Onneksi Helsingin yliopistossakin tutkitaan jo tunteiden välitystä digitaalisessa vuorovaikutuksessa, jotta tunteet eivät kuole kokonaan.
  • Etäopiskelu yleistyy. Jes! Tuntuu vain järkevältä, että oppimiseen voi osallistua ja suorituksen tehdä omasta kulloisestakin olinpaikasta käsin. Tähän liittyy vahvasti ilmastonmuutos ja todennäköinen lentomatkailun kallistuminen ja väheneminen. Nyt meillä on MOOCit (massive open online courses), jatkossa myös ehkä SPOCit (small private online courses). Biometriikan avulla esimerkiksi etätenttijän henkilöllisyys voidaan vahvistaa entistä varmemmin.
  • Opiskelu pelillistyy. Tämä on minusta osittain tyhjä mantra, mutta kaksi eri esitelmöitsijää nosti sanan esille. Pelien keskellä kasvaneille pelimäinen kisailu on tärkeä motivaattori ja mekanismi oppimiseen.
  • Opiskelijat suunnittelevat omat opintonsa. Joustavuus lisääntyy kaikissa asioissa, ja tulevaisuudessa opintojen pieniä palikoita voi yhdistellä villistikin. Putkesta tulee mosaiikki. Modulaarinen koulutus auttaa muovaamaan omasta tutkinnosta työmarkkinoiden kannalta houkuttelevan. Jo y-sukupolvi on työurallaan liikkuva, ja z on sitä vielä enemmän.

Onko teillä ollut jo vanhempainiltoja?

Keskiviikkoiltana keksin asian, jota pelkään. Koulun vanhempainillat.

Siellä nykyajan asiakas-vanhemmat piirittävät opettajaa, tenttaavat koulun käytännöistä ja antavat ”palautetta”. Huutia saavat kotia rasittavat käytännöt ja kiivaita nyökkäyksiä kaikenlaiset toimet, joilla opettaja voi räätälöidä palveluaan perheille ja siten lisätä työmääräänsä.

Välillä omaa päätä kohti lentää leirikoulun varainkeruunakki.

Omaa suhtautumistani lapseni koulunkäyntiin kuvaa kohtelias etäisyys. Uskon hyvin pitkälti suomalaiseen koulujärjestelmään, opettajien autonomiaan ja henkilökunnan tietämykseen omasta työstään. Olen hyvin arka vaatimaan koululta yhtään mitään. Se voi joskus olla liikaa häveliäisyyttä, myönnän, joskus perehtymättömyyttäkin. En seuraa opetuksen sisältöjä enkä kysele niistä, vaan pikemminkin puutun tai autan tarvittaessa.

Ainoa vanhempainneuvosto, johon kuuluin, oli kansainvälisessä koulussa Saudi-Arabiassa. Siellä turhauduin amerikkalaisäitien helikopterointiin lastensa koulunkäynnin ympärillä, kaikenlaiseen hääräilyyn ja koululla hengailuun. Eikö lapsia ja opettajia voisi jättää koululle rauhaan! Pääsin uuden rehtorin rekrytointiryhmään, ja se asiapitoinen tehtävä sopi minulle paljon paremmin. Nieleskeltävää minulla oli myös Yhdysvalloissa viisi vuotta sitten.

Oma isäni kävi aikoinaan ala-asteeni vanhempainillassa ja rohkeni kysyä, onko kokeita mahdollisesti liikaa. Hänen sanojensa mukaan ”opettaja kääri hänet rullalle”. Mietin, miksi ajan kuluessa vanhemmat alkoivat kääriä opettajia rullalle.

PS. Syyskuun puolivälissä ilmestyy kaksi mielenkiintoista suomalaista uutuuskirjaa, Lohkoutuva peruskoulu (Suomen kasvatustieteellinen seura) ja Koulutusihmeen paradoksit (Vastapaino). Nämä kirjat kertovat lisää muuttuvasta ajastamme ja koulusta ajan pyörteissä.

Viisi piristävää asiaa aikuisena opiskelemisessa

Kaavailin tälle postaukselle hauskaa tai raflaavaa otsikkoa, kuten “Miltä tuntuu mennä fuksipiknikille 34-vuotiaana?” (hyvältä, vähän jännitti) tai “Missä olen kuullut tämän valheen aiemmin?” (”Te tulette työllistymään loistavasti.”).

Fuksiviikkoni on pian puolivälissä, ja tunnelma on oikeastaan mainio. Sompailen tämän viikon ajan orientoivissa opinnoissa ja erilaisissa tapaamisissa palkkatyön lomassa. Opiskelijaksi sukeltaminen on kuin sulkeutuisi pehmeään syliin – niin lämminhenkinen ja huolehtiva vastaanotto käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa on ollut.

Tässä muutama innostava syy palata opiskelemaan aikuisena:

1. Pääsee aikakoneessa oman ensimmäisen fuksisyksyn tunnelmiin, ja sen jälkeinen mahtava taival tiivistyy uudella tavalla.

2. Kuulee lukemattomia puheenvuoroja, joissa ihmiset palavat jollekin asialle ja ovat innoissaan.

3. Pääsee tähdeksi, jota onnitellaan moneen kertaan opiskelupaikan saamisesta.

4. Työelämän täytymiset ja vaateet vaihtuvat kannustuksiin etsiä, kokeilla, kysyä, elää, erehtyä ja ilmaista itseä ja omia ajatuksia.

5. Professori usuttaa mielenosoituksiin ja muillekin barrikadeille.

PS. Kirjoitan tätä kotiterassilla makaronilaatikon kypsyessä, vuoden ehkä viimeisenä kesäisenä iltana. Tästä vuodesta voi tulla oikeasti hyvä!

Kiitos 2000-luvun mahdollisuuksille

Yhdessä asiassa synnyin oikeaan aikakauteen. Alepa mainosti kesäkuussa, että se alkaa kokeilla ruokien tilauslaatikoita ihmisten kotipihoilla. Olen entistä vakuuttuneempi, että minun ei kohta tarvitse enää käydä kaupassa. Ruoan kotiinkuljetusta olemme käyttäneet satunnaisesti jo pari vuotta.

Myös alkava opiskelu-urakkani on saanut minut miettimään elinaikani onnekkuutta. Olen aivan eri tilanteessa kuin se ihminen, joka eli vuosisadat sidottuna pellolle ja savupirttiin. Hän ehkä kaipasi jotain laajempaa, ehkä ei, mutta mahdollisuuksia muuhun ei juuri ollut.

Ihmisen liitokset yhteiskuntaan ovat vahvistuneet ja samalla monimutkaistuneet. Tämä kävi hyvin ilmi kasvatustieteen perusopintojen jaksolla P4 (Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa), jota olen suoritellut nyt heinäkuussa Avoimessa yliopistossa.  Pelkkään hengissä pysymiseen tähtäävät teot ovat vaihtuneet monimutkaiseen vaihdon ja arvonmuodostuksen vyyhtiin, joka lisäksi muuttuu koko ajan.

Suhteessani yhteiskuntaan olen jälleen vahvasti saamapuolella. Saan tutustua ajatuksiin ja teorioihin, jotka nostavat arkipäivän suosta ja jalostuvat uudenlaiseksi ymmärrykseksi.

Pääsin opiskelemaan!

Opiskeluni juoni tihenee. Siirryn avoimesta yliopistosta perustutkinto-opiskelijaksi käyttäytymistieteelliseen tiedekuntaan! Himoittu näkymä ilmestyi Opintopolku-palveluun keskiviikkona:

opiskelupaikka2

Samalla surettaa, että niin moni nuori jäi rannalle tämän vuoden yhteishaussa. T-Media tutki keväällä, että entistä useampi lukion lopettava aikoi pitää suosiolla välivuoden. Lisäksi on iso joukko opinhaluisia, joille opiskelupaikkaa ei nyt riittänyt.

On vaikea sanoa, tulisiko ”nuorten” ja ”aikuisten” hakea yliopistoon eri hauissa. Kasvatustiede tieteenä on kehittynyt niin, että tällaista ikään tuijottamista on haluttu vähentää. Ensi vuonna jonkinlainen raja syntyy, kun opiskelupaikoista varataan tietty osuus ensimmäistä tutkintoaan aloittaville.

Voi kylläkin kysyä, miten tarkoituksenmukaisia tutkinnot ja opintokokonaisuudet ovat eri elämäntilanteissa olevien kannalta. Minulle voisi riittää suppeampi erikoistumiskoulutus tai maisteriohjelma, mutta sellaista ei tähän hetkeen löytynyt. Onneksi tuore lakimuutos tiivistää erikoistumiskoulutusten suunnittelua yliopistoissa.

Ammattikorkeakoulun puolella olisin voinut sijoittua omaan viiteryhmääni, työelämässä olleisiin ”aikuisiin”. Yliopistossa opiskelemme kaikenikäiset yhdessä, ja se toisaalta riemastuttaa minua: poissa on työelämään kytketty hyötyajattelu ja jäljellä pelkkä – sivistyminen.