Ammattikorkeakoulu nokittaa yliopiston poissaolokäytännöissä

”Älä sitten mene ensimmäiseksi sanomaan opiskelijoille, että kurssilla on läsnäolopakko.” Näin minua neuvoi ohjaajani, kun menin ammattikorkeakouluun suorittamaan opettajan pedagogista harjoittelua. Ammattikorkeakoulut ovat ottaneet etäisyyttä läsnäolon kyttäämiseen. Taustalla on ajatus osaamisperustaisuudesta: tärkeää on osaamisen näyttäminen, ei penkin kuluttaminen.

Kun itse samaan aikaan jatkan opintojani yliopistossa, kontrasti on selvä. Nimiä ja rasteja raapustellaan kiertävään lappuun, yhdellä kurssilla jopa nimikirjoituksia nimenselvennyksineen. Läsnäolovaatimus ei koske kaikkia kursseja, mutta osaa se koskee yllättävän tiukasti.

Läsnäolon vaatimisen perimmäiset perustelut jäävät piiloon. Osalla kursseista työskennellään tapaamisten aikana esimerkiksi ryhmissä, ja silloin tietysti paikallaolo on oikeudenmukaista muita kohtaan. Opettajan puhuessa sisällön käsittely etenee kuin juna, eikä samaa sisältöä saa muualta. Vaikka kalvot voisikin jälkikäteen lukea, anekdootit ja herkulliset keskustelut jäävät kuulematta.

Toisaalta näen, että lapsellinen ja mekaaninen aikuisten ihmisten paimentaminen johtaa vahingollisiin seurauksiin itsesäätelyssä, motivaatiossa ja oppimistyylissä: onko opiskelu esimerkiksi pinta- vai syväsuuntautunutta. Opiskelijasta tulee sääntöjä noudattava lapsi, ei niinkään omaa oppimistaan suunnitteleva ja siitä vastuuta ottava toimija.

Itseohjautuva aikuisopiskelija pystyy ihannetilanteessa arvioimaan, mitä sisältöä hän tarvitsee tai mihin haluaa keskittyä. Ongelma on, ettei opiskelija etukäteen tunne niitä ajatusmaailmoja, joita luento sisältää. Opetuskerran koko anti ei yleensä ilmene kurssin tai sessionkaan otsikosta.

En ole ratkaissut lopullista kantaani asiaan. On tietenkin tärkeää, ettei Suomessa myönnetä opintosuorituksia tai sertifikaatteja ihmisille, jotka ovat käyneet kursseilla lähinnä kääntymässä. Oppimisen varmistamisessa pitäisi kuitenkin nojata johonkin muuhun kuin fyysisen läsnäolon kontrollointiin.

Opiskelijoiden ay-liikkeellä riittää vielä töitä

Maanantai-iltana kymmenen aikaan käydään tiukka keskustelu kotona. Lapsi on kuumeessa kolmatta päivää. Jääkö tiistaina isä pois töistä vai äiti pois luennolta?

Työssä käyvillä on selkeät säännöt lapsen sairasteluun. Poissa voi olla neljä päivää, työehtosopimuksesta riippuen osa päivistä palkattomasti. Yliopistolla sen sijaan tyypillinen käytäntö on ”paikalla pitäisi olla joka kerta” tai ”pois saa olla korkeintaan kerran”. Ymmärrän, että sisältö on ainutkertaista ja menee ohi, jos paikalla ei olla. On kuitenkin aika epäinhimillinen lähtökohta, että opiskelija itse tai hänen perheensä ei olisi koskaan sairaana. Poissaolojen sanktiointi antaa vaikutelman, että opiskelija luistaisi luennolta huvikseen.

”Perheelliset opiskelijat ovat väliinputoajaryhmä”, sanoi SYL:n hallituksen jäsen Alviina Alametsä, kun haastattelin häntä yliopiston intranetin uutisjuttuun. Minusta on monin tavoin ongelmallista, että kuva opiskelijasta on nuori, perheetön ja kiltti alamainen. Helsingin yliopistossakin opiskelee tuhansia perheellisiä, ja jäykkien käytäntöjen vuoksi joudumme häivyttämään lasten huoltamiseen liittyviä velvollisuuksiamme.

PS. Tiistaina jäin luennolta pois ja keskiviikoksi tilasimme hoitajan kotiin: lasku 240 euroa!

PPS. Ylioppilaskunnan tuore opas Perheellinen opiskelija Helsingin yliopistossa kokoaa perheellisten opiskelijoiden keskeisimmät oikeudet.

Säästövinkkejä aikuiselle opiskelijalle

piggybank

Joulu lähestyy, ja myös varttuneen opiskelijan kassa kaipaa silloin täytettä. Tässä muutama säästövinkki.

  1. Lapsen päivähoito. Opinto-ohjelman keventyessä joulukuussa lyhensin viisivuotiaani hoitoviikon kolmipäiväiseksi. Samalla voin Grahn-Laasosen hengessä tarkkailla, miten osaviikkoiseksi typistetty varhaiskasvatus vaikuttaa lapsen kehitykseen.
  2. Ei uusia vaatteita. Farkkuja ja pitkähihaisia trikoopaitojahan minulla riittää, enkä ole opinnoissani joutunut vielä kertaakaan minkäänlaisen yleisön eteen.
  3. Kulujen vertailu. Yhden kurssikirjan myöhästymismaksu on vain 70 senttiä vuorokaudelta, kun taas kirjojen palautusreissu maksaa matkakortin seutulipulla 7,76 euroa (meno-paluu). Tätä vertailua en tietenkään voi virallisesti suositella.
  4. Arkiruokailu. Nyt se sushin syöminen vähemmäksi!

Kuva: Philip Brewer / Flickr

Opintovapaa – törkeää lorvailua vai hyödyllinen juttu?

Aloitin opintovapaan! Nyt on käynnissä sen seitsemäs arkipäivä, ja vapaa jatkuu pääsiäiseen saakka. Alku on ollut yllättävän kiireistä. Puolisoni oli pitkällä työmatkalla, ja kirjoittelin isohkoa lehtijuttua sivutuloa varten. Huomaan, että lapsiperheen arjessa päivän tunnit pitää kaavoittaa ihan eri tavalla kuin nuorena opiskellessa.

Opintovapaa on tarkoitettu työssäkäyvien kouluttautumiseen. Opintoja varten voi saada vapaata yhteensä kaksi vuotta viiden vuoden aikana. Opintoihin voi myös hakea aikuiskoulutustukea, joka ylittää Kelan opintotuen ruhtinaallisesti mutta merkitsee silti tulojen pienentymistä.

Opintovapaan tielle alkoi kasautua tummia pilviä jo loppukeväästä, kun Suomen hallitus vilautti aikuiskoulutustuen valtionosuuden poistamista hallitusohjelmassa. Nyt asia on otettu valmisteluun, ilmenee Helsingin Sanomien uutisesta. Opintovapaata voi tietysti käyttää tuesta riippumatta, mutta monelle tulonmenetyksen kompensaatio on ollut ratkaiseva opintojen mahdollistaja.

Opintovapaata ja aikuiskoulutustukea kyllä leimaa tietty elitismi. Ne on tarkoitettu nimenomaan työssäkäyville ja työkokemusta kartuttaneille, siis oikeastaan aika etuoikeutetuille ihmisille. Voi tuntua kummalliselta, että joku jättäytyy työelämästä kesken kaiken ”itseään toteuttamaan”.

Opintovapaalla ja sen tukemisella on kuitenkin myös muutosturvaan liittyvä puoli. Koulutuksen päivittäminen tai jopa kokonaan uuden ammatin hankkiminen ovat järkeviä siirtoja tilanteessa, jossa esimerkiksi työ uhkaa kadota alta tai oma into siihen on jostain syystä hiipunut. Koulutusrahaston toimitusjohtaja Kati Korhonen-Yrjänheikki kirjoitti jo kesällä, että aikuiskoulutustuki ”ennaltaehkäisee työttömyyttä, nostaa työllisyysastetta ja pidentää työuria”. Aikuiskoulutustuen vaikuttavuutta ovat myös työkyvyn ja työssä jaksamisen parantuminen.

Hankenin professori Anne Brunila kirjoittaa uusimmassa Tieteessä tapahtuu -lehdessä: ”Kun haasteenamme on mittava talouden rakennemuutos sekä työelämän muuttuvat osaamisvaatimukset, aikuis- ja oppisopimuskoulutukseen tehtävät leikkaukset tuntuvat kummallisilta.”

Hesarin uutisesta käy ilmi, että monet aikuiskoulutustuen käyttäjistä eivät ole erityisen hyväosaisia. Aikuiskoulutustukea saavan palkansaajan mediaaniansio oli viime vuonna reilut 2650 euroa kuukaudessa. Lähes puolet opiskelee tuen turvin sosiaali- ja terveysalaa, esimerkiksi kouluttautuu sairaanhoitajaksi.

Kääkkä palaa luennolle

Painaako ikä yliopistossa? Minua se ei painanut, kun aloitin tiedotusopin opinnot Tampereella 18-vuotiaana. Nyt kun tarkemmin mietin, muutamat varttuneemmat opiskelukaverini saattoivat kyllä arastella ikäänsä. Joskus jonkun elämänkokemus kohotti omaa kulmakarvaani.

Yksi toimitti verokorttinsa visusti suljetussa kuoressa, kun teimme hanttihommia yleisötapahtuman narikassa. Toinen puhui “ensimmäisestä autostaan”, mikä oli minusta tajutonta, koska itselläni ei ollut edes ajokorttia.

Kolmas harmitteli, että tenttipaperin kulmaan oli noloa raapustaa sosiaaliturvatunnus, koska siitä näkyi syntymäaika. Tämä asia näyttää 16 vuodessa kehittyneen. Opintosuoritukset suositellaan palautettaviksi opiskelijanumerolla, ei syntymäajalla varustettuna.

Kyse on vähän samasta kuin nimettömässä työnhaussa: lukija katsoo ansioita eikä ikää, kansallisuutta tai sukupuolta. Vuonna 2012 julkaistussa suomalaisessa tutkimuksessa (pdf) yhtä pätevät suomalaiset ja venäläiset valetyönhakijat hakivat 1200:aa avointa työpaikkaa. Päästäkseen haastatteluun venäläisnimisten piti lähettää kaksi kertaa enemmän työhakemuksia kuin suomalaisnimisten.

Ikään perustuvaa opiskelusyrjintää kuvaa myös Turun yliopiston viisikymppinen opiskelija Kari Silvola Suomen Kuvalehdessä 12.6.2015. Olin pelkkää ilmaa -artikkelissa hän kirjoittaa, kuinka hänen innokkaat viittausyrityksensä vaiennettiin luennoilla toistuvasti, joskus jopa julkisesti nolaten.

Luin juttua skeptisenä. Erilaisia valitusartikkeleita tuntuu nykyään olevan muodikasta julkaista. Toisaalta kaikki tuntevat ne luentojen ja kokousten minä-häiriköt, jotka eivät tajua muilta viemäänsä tilaa ja aikaa. Artikkeli päättyi kuitenkin vähäeleisesti: Silvola toi asiaa esille yliopiston hallinnossa, häntä kuultiin ja se riitti hänelle. Jäi tunne, että kirjoituksen motiivina oli aidon ilmiön valaiseminen eikä kosto tai huomionhalu.

Aloitin kasvatustieteiden (yleinen ja aikuiskasvatustiede) opinnot Helsingin yliopiston Avoimessa yliopistossa nyt kesälukukauden alussa. Juhannukseksi johdantokurssin opintosuorituksesta kilahti hyväksytty-merkintä. Olen nyt aikuisopiskelija ja aloitan tämän blogin. Tiedon korkki auki!