Category Archives: työelämä

Onko opettajan kelpoisuus paperia?

|

Opintojen tueksi ja rahoittamiseksi hain opettajan sijaisuuksiin kotikaupungissani. Siihen on olemassa keskitetty menettely, jossa kaupungin työntekijä haastattelee hakijan ja tarkistaa hänen työ- ja opintotodistuksensa. Sen jälkeen kaupungin kouluista voi saada tarjouksia lyhyille sijaiskeikoille.

Arvelin etukäteen, että haastattelu olisi normaalia työhaastattelua kevyempi. Itseni esittelyn lisäksi valmistauduin oikeastaan vain kolmeen kysymykseen:

  • Miksi haluat toimia sijaisena/opettajana?
  • Miten perustelet, että työkokemuksesi on muulta alalta?
  • Millainen opettaja olisit?

Yhtäkään näistä kysymyksistä ei kysytty. Sen sijaan katsottiin pää- ja sivuaineita, opintopisteitä ja niistä muodostuvia opetettavien aineiden kelpoisuuksia. Valmius, innostus, motivoituneisuus ja taito toimia alaikäisten lasten kanssa eivät tulleet puheeksi.

Arvostan muodollista koulutusta, mutta väkisin herää kysymys, onko papereiden kumartelu noussut erilaisissa kelpoisuusammateissa jo liian keskeiseen asemaan. Jahas, opintokokonaisuus on tehty, joten tuosta leima ja sitten lapsia opettamaan / potilaita hoitamaan / tuomioita antamaan. Vahva vaikutusvaltansa on ammattiyhdistyksillä, jotka omia etujaan suojellen ajavat tiukkoja kelpoisuussäännöksiä ja siten kontrolloivat ammattikunnan kokoa.

Luonteen, persoonallisuuden ja maailmankuvan rooli voi olla esimerkiksi lääkärin työssä hyvin ratkaiseva lääketieteen sisältöjen rinnalla. Helsingin yliopisto kertoi tänään, että lääkäriopiskelijoiden vuorovaikutustaitoja parannetaan koko ajan, vaikka niitä ei voidakaan pääsykoevaiheessa testata.

Olen sijaiseksi soveltuva ja pääsin sijaisrekisteriin. Kun ensimmäinen keikka tulee, tuskin kuitenkaan opetan tutkintopapereillani.

Tittelillä taivaaseen

|

Tittelini työpaikalla vaihtui hiljattain. Uusi asiantuntija-nimike on ajassa kiinni ja mieluinen, mutta herättää pohdinnan asiantuntijuuden olemuksesta ja titteleiden merkityksestä.

Varsin usein työnhaussa katsotaan kertyneitä titteleitä ja etenkin sitä viimeistä. Eräässä suuren hallintoelimen kokouksessa laskettiin mekaanisesti päätoimittajaksi aikovan aiempia päätoimittajapestejä – ei väliä, vaikka kyseessä olisi käsin monistettavan paperilappusen päätoimittajuus.

Toisessa työhaastattelussa minulta kysyttiin, olinko ollut missään päätoimittajana. Selitin, että olin useassa tehtävässä suunnitellut jutut, tilannut ne, editoinut ja vastannut kokonaisuudesta, vaikka tittelini oli vaatimattomampi.

Sama organisaatio oli itse alentamassa tehtävän nimikettä päälliköstä asiantuntijaksi työntekijän vaihtuessa.

Tittelit eivät ole yhteismitallisia eivätkä suoraan kerro vastuun laajuudesta. Viestinnän asiantuntijoiden ammattijärjestö Viesti ry otti viime viikolla kantaa, että juuri viestinnän alaa vaivaa alitituleeraaminen. ”Monen talon koko viestintää pyörittää viestintäsihteeri tai tiedottaja, kun oikea nimike pitäisi olla viestintäpäällikkö. Työnhaussa ovat yleistyneet erilaiset humoristiset nimikkeet: töihin haetaan niin some-eläintä kuin digivelhoakin. Jos etsin asianajajaa, en halua lakivelhoa tai asianajoeläintä”, kirjoittaa järjestön toiminnanjohtaja Siina Repo.

Nimikkeillä on väliä, ja ihmiset ovat niiden vietävissä. Asiantuntijuutta koskeva akateeminen tutkimus osoittaa, että moni nimeää ansioituneita asiantuntijoita perustuen henkilöiden korkeaan muodolliseen asemaan organisaation hierarkiassa. Empiirisiin tutkimuksiin viitaten Turun yliopiston tutkijat Erno Lehtinen ja Tuire Palonen toteavat kuitenkin, ettei saavutettu asema tai arvo itse asiassa ennusta kovin hyvin todellista asiantuntijuutta alan ydintehtävässä. Heidän mukaansa ”tutkinnot tai asemat organisaatiossa yleensä kasautuvat eikä myöhemmin mahdollisesti heikentynyt suorituskyky näy vastaavana muodollisen statuksen laskuna”.

Muutaman vuoden takaisessa artikkelissaan Lehtinen ja Palonen kuvaavat, että luotettavammin todelliseen asiantuntijuuteen pääsee kiinni, kun nimeäminen yhdistetään konkreettisiin toimintatilanteisiin. Kysymys on silloin yksinkertainen: kenen puoleen sinä käännyt, kun tarvitset apua vaikeassa tehtävässä?

Opiskelijoiden ay-liikkeellä riittää vielä töitä

|

Maanantai-iltana kymmenen aikaan käydään tiukka keskustelu kotona. Lapsi on kuumeessa kolmatta päivää. Jääkö tiistaina isä pois töistä vai äiti pois luennolta?

Työssä käyvillä on selkeät säännöt lapsen sairasteluun. Poissa voi olla neljä päivää, työehtosopimuksesta riippuen osa päivistä palkattomasti. Yliopistolla sen sijaan tyypillinen käytäntö on ”paikalla pitäisi olla joka kerta” tai ”pois saa olla korkeintaan kerran”. Ymmärrän, että sisältö on ainutkertaista ja menee ohi, jos paikalla ei olla. On kuitenkin aika epäinhimillinen lähtökohta, että opiskelija itse tai hänen perheensä ei olisi koskaan sairaana. Poissaolojen sanktiointi antaa vaikutelman, että opiskelija luistaisi luennolta huvikseen.

”Perheelliset opiskelijat ovat väliinputoajaryhmä”, sanoi SYL:n hallituksen jäsen Alviina Alametsä, kun haastattelin häntä yliopiston intranetin uutisjuttuun. Minusta on monin tavoin ongelmallista, että kuva opiskelijasta on nuori, perheetön ja kiltti alamainen. Helsingin yliopistossakin opiskelee tuhansia perheellisiä, ja jäykkien käytäntöjen vuoksi joudumme häivyttämään lasten huoltamiseen liittyviä velvollisuuksiamme.

PS. Tiistaina jäin luennolta pois ja keskiviikoksi tilasimme hoitajan kotiin: lasku 240 euroa!

PPS. Ylioppilaskunnan tuore opas Perheellinen opiskelija Helsingin yliopistossa kokoaa perheellisten opiskelijoiden keskeisimmät oikeudet.

Mitä meistä generalisteista tulee?

|

Tiedottaja, tiedottaja, tiedottaja.

Public relations, Internal communications, Corporate communications.

Nämä ovat kolme viimeisintä titteliäni CV:ssäni ja kolme eniten merkintöjä saanutta vahvuuttani LinkedInissä.

Miten tähän osaamiseen liitetään uudet kasvatustieteen opinnot? Uuden rakentaminen tähänastisen uran päälle ei aina näytä helpolta. Rekrytointikäytännöt vaikuttavat ankean putkimaisilta sikäli, että monesti kysellään juuri tiettyä kokemusta.

Rohkaisevan esimerkin tarjoaa kylläkin jyväskyläläinen Jaana Nyström, jonka Helsingin Sanomat nosti viime kuussa esille menestyneenä uranvaihtajana. Viisikymppinen entinen matkatoimistovirkailija ryhtyi sosiaalisen median asiantuntijaksi, ja nykyään hänellä on somessa peräti 1,3 miljoonaa seuraajaa.

Uudelle alalle kiinnittymiseen vaikuttaa, kuinka avoin tai suljettu ala on. Rohkeudella ja sinnikkyydellä voi puskea läpi vaikka ilman tutkintoja, mutta moneen uraloikkaan tarvitaan myös sertifikaatteja ja pätevyyksiä. Esimerkiksi korkean statuksen ammatit, kuten lääkäri ja juristi, suojelevat itseään tiukoilla alalle pääsyn vaatimuksilla, mikä osaltaan turvaa niiden nauttimaa arvostusta ja hyvää palkkatasoa.

Kun valitsin opintoalani ensimmäisen kerran, koulutus oli huomattavan spesifi – toimittajakoulutus Tampereen yliopistossa. Tarkkarajainen opintolinja johdatti kuitenkin avoimelle alalle, jolle pääsy oli huomattavan rajoituksetonta. Tiedotusopin YTM:t kilpailevat toimitusalan paikoista muiden pääaineiden valmistujien ja jopa opintoja suorittamattomien kanssa, vaikka koulutustaso on toki noussut.

Kasvatustieteen koulutus on generalistinen, siis yleinen, eikä anna suoraa ammatillista pätevyyttä. Opintoja suorittava joutuu etsimään tarttumapintaa myös luentosalien ulkopuolelta: millä järjestötoiminnalla, työkokemuksella tai muulla aktiivisuudella suuntaisin osaamistani?

Onneksi opiskelijajärjestö Aikuiskasvatuksen Kilta on aktivoitunut perustamalla Duunisafarit, joissa arpomalla valittu kasvatustieteen opiskelija pääsee tutustumaan alan firmaan tai organisaatioon päiväksi tai pariksi. Kilta järjestää myös rekrytointitilaisuuksia, joissa opiskelijoilla on mahdollisuus erottautua massarekrytointeja rauhallisemmassa tunnelmassa. Selville on käynyt jo sekin, että kasvatustieteen perus- ja aineopinnot ovat nimenomaisia kynnysvaatimuksia ainakin joissain opinto- ja työhauissa.

PS. Onnistunut kampanja generalistialan profiloimiseksi on ollut humanistisen tiedekunnan tämän vuoden 375 humanistia. Tunnettujen ja hyvin erilaisten esimerkkien kautta piirtyy kuva, mihin kaikkialle humanistisilla opinnoilla on ponnistettu.

Opintovapaa – törkeää lorvailua vai hyödyllinen juttu?

|

Aloitin opintovapaan! Nyt on käynnissä sen seitsemäs arkipäivä, ja vapaa jatkuu pääsiäiseen saakka. Alku on ollut yllättävän kiireistä. Puolisoni oli pitkällä työmatkalla, ja kirjoittelin isohkoa lehtijuttua sivutuloa varten. Huomaan, että lapsiperheen arjessa päivän tunnit pitää kaavoittaa ihan eri tavalla kuin nuorena opiskellessa.

Opintovapaa on tarkoitettu työssäkäyvien kouluttautumiseen. Opintoja varten voi saada vapaata yhteensä kaksi vuotta viiden vuoden aikana. Opintoihin voi myös hakea aikuiskoulutustukea, joka ylittää Kelan opintotuen ruhtinaallisesti mutta merkitsee silti tulojen pienentymistä.

Opintovapaan tielle alkoi kasautua tummia pilviä jo loppukeväästä, kun Suomen hallitus vilautti aikuiskoulutustuen valtionosuuden poistamista hallitusohjelmassa. Nyt asia on otettu valmisteluun, ilmenee Helsingin Sanomien uutisesta. Opintovapaata voi tietysti käyttää tuesta riippumatta, mutta monelle tulonmenetyksen kompensaatio on ollut ratkaiseva opintojen mahdollistaja.

Opintovapaata ja aikuiskoulutustukea kyllä leimaa tietty elitismi. Ne on tarkoitettu nimenomaan työssäkäyville ja työkokemusta kartuttaneille, siis oikeastaan aika etuoikeutetuille ihmisille. Voi tuntua kummalliselta, että joku jättäytyy työelämästä kesken kaiken ”itseään toteuttamaan”.

Opintovapaalla ja sen tukemisella on kuitenkin myös muutosturvaan liittyvä puoli. Koulutuksen päivittäminen tai jopa kokonaan uuden ammatin hankkiminen ovat järkeviä siirtoja tilanteessa, jossa esimerkiksi työ uhkaa kadota alta tai oma into siihen on jostain syystä hiipunut. Koulutusrahaston toimitusjohtaja Kati Korhonen-Yrjänheikki kirjoitti jo kesällä, että aikuiskoulutustuki ”ennaltaehkäisee työttömyyttä, nostaa työllisyysastetta ja pidentää työuria”. Aikuiskoulutustuen vaikuttavuutta ovat myös työkyvyn ja työssä jaksamisen parantuminen.

Hankenin professori Anne Brunila kirjoittaa uusimmassa Tieteessä tapahtuu -lehdessä: ”Kun haasteenamme on mittava talouden rakennemuutos sekä työelämän muuttuvat osaamisvaatimukset, aikuis- ja oppisopimuskoulutukseen tehtävät leikkaukset tuntuvat kummallisilta.”

Hesarin uutisesta käy ilmi, että monet aikuiskoulutustuen käyttäjistä eivät ole erityisen hyväosaisia. Aikuiskoulutustukea saavan palkansaajan mediaaniansio oli viime vuonna reilut 2650 euroa kuukaudessa. Lähes puolet opiskelee tuen turvin sosiaali- ja terveysalaa, esimerkiksi kouluttautuu sairaanhoitajaksi.