Lentävä opiskelija

boarding

Lapsi on vesirokossa, ja minulla alkaa luento kello 12.15. Puoliso pääsee lähtemään töistä ja olemaan kotona kello 11.30.

Loistava homma – paitsi jos matkaa luennolle on 600 kilometriä. Lentokoneeni nousee kello 9.00, joten lentokenttäbussille on lähdettävä kotiovesta kello 7.20. Nyt tarvitaan soitto lapsenvahdille.

Tämä on kreisiä arkeani tänä syksynä, jolloin suoritan vielä opintojani Helsingissä mutta uusi kotimme on Oulussa. Jos opintoja on vaikkapa tiistaista torstaihin, matkustan Helsinkiin tiistaiaamuna ja palaan torstai-iltana – aina kunkin viikon aikataulun mukaan. Järjen rajat ylittävä opiskelumatka kysyy motivaatiota, kekseliäisyyttä ja jonkin verran rahaakin.

Matkojen takaa opintielle lähteminen vie ajatukset niihin entisaikojen sankareihin, joilla koulutus oli kivisten taipaleiden takana. Mikael Agricolan aikaan 1500-luvulla Suomessa ei ollut yliopistoja, joten hän luki maisteriksi Saksassa. Uudenkaarlepyyn poika Sakari Topelius – sittemmin jopa Helsingin yliopiston rehtori – opiskeli Oulussa ja Helsingissä. Monet tuntemattomammat miehet ja naiset ovat saaneet tuntea matkustamisen rasitukset takalistossaan. Mikäpä tässä on lennellessä!

Nopeat siirtymät kaupungista toiseen aiheuttavat välillä epätodellisen tunteen. Luentopenkissä tekee todella mieli skarpata, kun on nähnyt paikalle pääsemiseen niin paljon vaivaa. Samalla sitä kiirehtii mielessään etämahdollisuuksien käyttöönottoa. Olisiko tuo nyt kummoinenkaan vaiva nakata luennoitsijan eteen nettikamera, joka välittäisi juttelut suoraan vaikka Ouluun? En silti haluaisi opiskella vain yksin kotisohvalla tietokonetta tuijotellen.

PS. Uteliaille voin paljastaa, että kampanjatarjousten avulla sekä lento- että junamatkan Helsingistä Ouluun saa tänä syksynä edullisimmillaan 25–30 eurolla per suunta (junassa huomioitu opiskelija-alennus). Excel raksuttaa, mihin nousee kaikkien matkalippujen summa joulukuuhun mennessä.

Ookkonää Espoosta?

Miltä jännitys ja epävarmuus tulevasta tuntuu? Ison muuton ratkeaminen on odotusta mahassa ja takaraivossa. Se aiheuttaa stressipiikkejä, lähiajan suunnitelmien pysähtymistä ja salailua, kun keskeneräisestä prosessista ei voi kertoa juuri kellekään.

Mahdollisuus muuttaa Ouluun ilmeni meille huhtikuun alussa, kun mieheni sai ensimmäisen tiedon työtarjouksesta. En sanonut ”haa” enkä ”hyi”, vaan ”hui”. Kutkuttavan innostavaa, mutta myös hurjaa! Olemme muuttaneet töidemme perässä ennenkin, jopa eri mantereille, ja jokainen kerta on tuonut jotain uutta mielenkiintoista koko perheelle.

Ensimmäiset soitot lasten päiväkoti- ja koulupaikkojen järjestämiseksi paljastivat ikävän uutisen: Toisin kuin Espoo ja Helsinki, Oulu on ottanut käyttöön päivähoito-oikeuden rajauksen. Myös tokaluokkalaisten iltapäivähoidon kanssa tekee tiukkaa. Välitön vaikutelma: olemme matkalla köyhään takapajulaan, jonka paikallispoliitikot eivät ole hereillä.

Antropologin ja etnografin asenne huutaa kuitenkin uusia kokemuksia. Miltä tuntuisi pohjoinen ulottuvuus Perämeren rannalla? Pohjolan valo? Reilusti edullisemmat asumiskustannukset? Kun esikoisemme osoitti samaa ennakkoluulotonta uteliaisuutta muuttoa kohtaan, sanoimme seikkailulle KYLLÄ.

Kuva vanhemmista menestyshaukkoina on väärä

fudis

Tiistaina alkoi Ylen tosi-tv-sarja Futisvanhemmat. Samaan syssyyn Yle julkaisi tutkija Mikko Salasuolta tilaamansa tekstin, jossa tämä kehottaa vanhempia ”pysymään mahdollisimman kaukana” lapsen harrastuksesta. Salasuon mukaan liian varhainen pyrkiminen erinomaisuuteen johtaa harvoin huipulle.

Kirjoitus sai hiukseni nousemaan pystyyn, koska futis- ja yleisurheiluäitinä en tunnista sen maalaamaa kuvaa vanhemmista harrastamisen moottoreina ja lasten suorituskyvyn parantajina. Meillä harrastetaan, koska lapsi nauttii uusista taidoista, mielekkäästä ajanvietteestä ja laajentuvasta kaveripiiristä. Itse olin pikemminkin vastahakoinen antautumaan harrastusrumbaan ja luopumaan monista omista menoistani. Kuinka monelle vanhemmalle lapsen ammattilaismenestys on minkäänlainen tavoite?

Salasuo kieltää vanhempia osallistumasta, mutta kuitenkin kaipailee peliporukoita, joita veti “kaverin faija”.

Olen Salasuon kanssa yhtä mieltä, että seuramuotoinen harrastaminen on viritetty usein liian tiiviiksi ja vakavaksi. Vanhemmat eivät kuitenkaan ole tämän kehityksen tilaajia, vaan pikemminkin kärsivät sen vaihtoehdottomuudesta.

Alun perusteella Futisvanhemmat vaikuttaa kiinnostavalta sarjalta, joka tuo hyvin esiin intensiivisen urheiluharjoittelun ristiriitaisuuksia. Sarjassa vanhempien suusta kuuluu useita repliikkejä, jotka voisivat olla omiani:

”Tulee välillä se mittari täyteen, että onko tässä mitään järkeä.”

”Tämmöinen harrastus on kuin avaruuden musta aukko. Sinne menee kaikki rahat, mitä sinne halutaan antaa.”

Ensi tiistain jaksossa päästään jo syvälle perheiden sosioekonomisiin tilanteisiin ja erilaisiin mahdollisuuksiin tukea harrastamista. Yritysjohtajan poika saa vempeleitä ja oman tekonurmen, isänsä menettänyt siivoojaäidin poika tekee treenien lomassa itse lumityöt ja lihapullat.

Perheessämme äkillisesti laajentunut seuraharrastaminen ei ole minulle pitkäaikainen haave tai minkäänlainen pätemisen kenttä. Pikemminkin se on tehnyt minusta vanhempana hölmistyneen, köyhän ja kiireisen.

Sinä pienten lasten vanhempi, josta ”ei koskaan tule kentän reunalla seisojaa”. Oletko varma, että sinulta kysytään?

Kuva: Václav Janeček / Flickr

Älä tule paha koulu, tule hyvä koulu

Missä kaksi äitiä kohtaa, siellä keskustellaan näinä päivinä kouluvalinnoista. Mihin kouluun on haettu ekaluokalle, millainen päätös mahtaa tulla, mikä on hyvä koulu.

Pääkaupunkiseudun kunnilla on hieman toisistaan poikkeavat koulusijoituspolitiikat, eikä koulu aina määräydy kaavamaisesti kotiosoitteen perusteella. Toisaalta tämä on hyvä, koska varmuus koulupaikasta voisi lisätä kouluun liittyvää laskelmointia asuntomarkkinoilla. Hakemisesta eri tavoin painotettuun opetukseen on tullut merkittävä väylä päästä esittämään toiveita oman lapsen koulusta.

Kasvatustieteilijänä ja kielipainotuksessa opiskelevan lapsen äitinä näen painotetun opetuksen mielenkiintoisessa ristivalossa. Suomalaiset kasvatussosiologit ovat jo joitakin vuosia varoitelleet, että valinnanmahdollisuudet rapauttavat yhtenäistä peruskoulua.  On todettu, että valikointi painottuu sekä sukupuolen, koulumenestyksen että perheen yhteiskuntaluokan mukaan. Leimallisimmin painotettu opetus on yliopistokoulutettujen äitien hyvin menestyvien tytärten valinta. Helsingissä on myös osoitettu, että kouluvalikointi lisää koulujen ja luokkien välisiä oppimiseroja.

Voin liittyä huolestuneeseen nyökyttelyyn yhteiskunnallisten erojen kasvusta. Harmittomalta vaikuttava jännittävien painotusten valinta voi tosiaan johtaa kokonaisuuden kannalta haitallisiin seurauksiin. Suomen isoissa kaupungeissa jo neljännes tai jopa yli puolet yläkoululaisista on valikoitunut pois omasta lähikoulustaan. Vaihtoehtojen runsaus pakottaa jonkinlaiseen pohdintaan niitäkin perheitä, joilla ei ole omaa paloa erityisiin valintoihin. Jos valitsemme ”tavallisen”, jääkö oma lapsemme jälkeen?

Nostan arjen tasolta muutamia havaintoja, mitä painotetussa opetuksessa oleminen merkitsee.

  • Painotettu kouluopetus altistaa lapsen pyrkimiselle ja siten kilpailemiselle jopa 6-vuotiaasta lähtien.
  • Lapsen luokkakaverit eivät asu naapurissa, vaan heidän kotinsa on ammuttu haulikolla ympäri kaupunkia, mistä perheet kuljettavat lapsiaan kouluun. Lapsen omakaan koulumatka ei todennäköisesti taitu viidessä minuutissa kävellen.
  • Luokka on helposti kilpailullisempi ja koulumenestykseltään parempi kuin yleisopetuksen luokat. Tavanomaisella suorituksella on vaikea loistaa. Viiteryhmä, johon lapsi peilaa oman perheensä elintasoa, on usein keskivertoa vauraampi.
  • Painotettu opetus sitoo tiettyyn kouluun, vaikka perhe miettisi asunnon vaihtoa. Jos painotuksesta haluaa pitää kiinni, myös yläkoulu- ja lukiovaihtoehtoja on vain kourallinen. (Toisaalta ”kourallinen” kuulostaa varmasti ruhtinaalliselta maaseudulla, ja normaalistikin perheiden muuttohaluja suitsivat tutut koulu- ja kaveripiirit.)

Opiskelijoiden ay-liikkeellä riittää vielä töitä

Maanantai-iltana kymmenen aikaan käydään tiukka keskustelu kotona. Lapsi on kuumeessa kolmatta päivää. Jääkö tiistaina isä pois töistä vai äiti pois luennolta?

Työssä käyvillä on selkeät säännöt lapsen sairasteluun. Poissa voi olla neljä päivää, työehtosopimuksesta riippuen osa päivistä palkattomasti. Yliopistolla sen sijaan tyypillinen käytäntö on ”paikalla pitäisi olla joka kerta” tai ”pois saa olla korkeintaan kerran”. Ymmärrän, että sisältö on ainutkertaista ja menee ohi, jos paikalla ei olla. On kuitenkin aika epäinhimillinen lähtökohta, että opiskelija itse tai hänen perheensä ei olisi koskaan sairaana. Poissaolojen sanktiointi antaa vaikutelman, että opiskelija luistaisi luennolta huvikseen.

”Perheelliset opiskelijat ovat väliinputoajaryhmä”, sanoi SYL:n hallituksen jäsen Alviina Alametsä, kun haastattelin häntä yliopiston intranetin uutisjuttuun. Minusta on monin tavoin ongelmallista, että kuva opiskelijasta on nuori, perheetön ja kiltti alamainen. Helsingin yliopistossakin opiskelee tuhansia perheellisiä, ja jäykkien käytäntöjen vuoksi joudumme häivyttämään lasten huoltamiseen liittyviä velvollisuuksiamme.

PS. Tiistaina jäin luennolta pois ja keskiviikoksi tilasimme hoitajan kotiin: lasku 240 euroa!

PPS. Ylioppilaskunnan tuore opas Perheellinen opiskelija Helsingin yliopistossa kokoaa perheellisten opiskelijoiden keskeisimmät oikeudet.

Luovuus kuolee koulun portaille, pelasta siitä palanen

Pian jaetaan lasten välitodistukset – meillä päin jo tämän viikon perjantaina. Eri aineissa on puserrettu kokeita arvostelun pohjaksi. Olen tänä vuonna miettinyt kokeiden sisältöjä ja numeroiden aiheuttamia reaktioita enemmän kuin ennen.

Katselin Netflixistä saksalaisen dokumentin Alphabet (2013). Se ruotii kriittisesti koulua, joka tekijöiden mukaan uhraa lapsissa luonnostaan olevan nerouden normin mukaisten suoritusten alttarille.

Dokumentissa Pekingin yliopiston professori Yang Dongping pohtii maansa kilpailullista koulukulttuuria:

”Kokeisiin perustuva opetus ei ota erilaisia ajattelutapoja huomioon. Tarkoituksena on löytää standardivastaus, ja standardivastaukset tappavat luovuuden. Tämän järjestelmän parissa kasvaneilla lapsilla ei ole valmiuksia käsitellä sosiaalista muutosta eivätkä he kyseenalaista asioita.”

Sama filmi esittelee André Sternin, ranskalaismiehen joka kasvoi täysin ilman opetusta. Edes hänen vanhempansa eivät kotiopettaneet häntä. Sen sijaan Stern opetteli kasvaessaan asioita siinä tahdissa kuin ne alkoivat kiinnostaa häntä ja loi omat kurinalaiset rutiininsa. Dokumentissa mies rakentelee kitaroita onnellisena aikuisena. Hän on erittäin kiitollinen, ettei häntä koskaan altistettu vertailulle tai kilpailulle toisten lasten kanssa.

Sillä oltiinpa kokeiden ja todistusten numeroista mitä mieltä tahansa, yksi hankala funktio niillä on. Ne järjestävät, järjestävät ja järjestävät lapsia suhteessa toisiinsa vuosien ajan. Yksi sementoituu seiskan oppilaaksi, toiselta ehkä katkeavat kokonaan jatkopolut koulutukseen. Kolmas menestyy mutta oppii tarvitsemaan hyviä numeroita ollakseen tyytyväinen itseensä.

Vaarallisen isoja paloja lapsen identiteetistä rakentuu sen varaan, miten hän pärjäsi suhteessa muihin. Siksi vanhempana yritän kommentoida arvosanoja isolla pensselillä. Yhdellä numerolla ei ole väliä – ja joskus kokeissa sitä paitsi kysellään aika hupsuja. Sen hoksaaminen voi itse asiassa olla suurempi oppi kuin biologian kasvi tai englannin sana, joka meni väärin.

Koulu voi käyttää valtaansa väärin

“Koulu ei tuota tuollaisia kielteisiä ilmiöitä, vaan ne nousevat yhteiskunnasta, jossa välinpitämättömyys on lisääntynyt. Yleinen asenne on, että yhteiskunta saa hoitaa.”

Näin totesi Opetusalan Ammattijärjestön OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen Helsingin Sanomissa lauantaina. Luukkainen kommentoi helsinkiläisen opettajan Eva Sundgrenin mielipidekirjoitusta, jossa kuvataan toisen asteen oppilaitosten laiskoja ja yleissivistymättömiä nuoria. Keskustelu on jatkunut mielipidepalstalla nyt useita päiviä.

Luukkaisen näkemys on räikeästi erilainen kuin useiden kasvatustieteilijöiden. Koulu on tietysti osa yhteiskuntaa, mutta sillä on myös itsenäinen vastuunsa ja syntitaakkansa kielteisen yhteiskuntakehityksen tuottajana ja erilaisten erojen syventäjänä, motivaation tappajana ja syrjäyttäjänä. Tunnettu ranskalainen kasvatusajattelija Pierre Bourdieu näki koulun jopa symbolisen väkivallan kenttänä, joka tähtää ainoastaan valtaapitävien vallan säilyttämiseen ja suosii käytännöillään tietynlaisista perheistä tulevia lapsia.

Jopa koulun syntyhistoria on raadollisempi kuin yleisesti ajattelemme. Tavoitteena ei alkuun ollut tiedon valon levittäminen tai jokaisen lapsen potentiaalin vahvistaminen, vaan yksinkertaisesti rahvaan lasten säilöminen kontrollin alle, pois kadulta paheiden parista. Kun vielä 150 vuotta sitten lapsen koko kasvatus tapahtui kodin piirissä, olemme hämmästyttävän helposti luonnollistaneet pitkän koulutusputken ja koulun laajan vallan lapsuuteen kuuluviksi itsestäänselvyyksiksi.

Nämä yllä olevat tietoni perustuvat pääosin kahteen kirjaan, jotka aion tenttiä ylihuomenna. Ne ovat Kasvatussosiologia ja Kohtaamisia kasvatuksen ja koulutuksen kentillä.

Ylipäätään opintojeni alussa on ollut virkistävää, että kasvatustieteellinen tutkimus nostaa esille tutkimuskohteensa kriittisiä ja haitallisia vaikutuksia. Se on melkein ällistyttävää tässä itsensä kehumisen ajassa. (Saimme palkinnon! Meidät ränkättiin ykköseksi! Olimme aloitteellisia! Suomalainen koulu on maailman paras!)

Koulussa on siis vikoja, mutta kenen syytä ne ovat? En tietenkään ole yhtäkkiä menettänyt uskoani Suomen opettajien ammattitaitoon ja hyvään tahtoon. En liioin kiistä, että koulutus on monien onnellisten elämäntarinoiden takana.

Koulussa on kuitenkin järjestelmänä piirteitä, jotka suosivat tai hylkivät tietynlaisia taustoja ja ominaisuuksia. Koulu ei myöskään uudistu kovin nopeasti, koska jokainen opettaja saattaa tiedostamattaan toistaa oman lapsuutensa opettajien toimintamalleja. On siis mahdollista, että jotkut oppivat koulussa virallisen opetussuunnitelman sijaan

  • olen huono
  • en kelpaa
  • ponnistelusta ei ole mitään hyötyä.

Näiden erilaisten ulottuvuuksien ymmärtäminen on juuri sitä näköalojen laventumista, jota lähdin uudelta koulutukseltani hakemaan.

Onko teillä ollut jo vanhempainiltoja?

Keskiviikkoiltana keksin asian, jota pelkään. Koulun vanhempainillat.

Siellä nykyajan asiakas-vanhemmat piirittävät opettajaa, tenttaavat koulun käytännöistä ja antavat ”palautetta”. Huutia saavat kotia rasittavat käytännöt ja kiivaita nyökkäyksiä kaikenlaiset toimet, joilla opettaja voi räätälöidä palveluaan perheille ja siten lisätä työmääräänsä.

Välillä omaa päätä kohti lentää leirikoulun varainkeruunakki.

Omaa suhtautumistani lapseni koulunkäyntiin kuvaa kohtelias etäisyys. Uskon hyvin pitkälti suomalaiseen koulujärjestelmään, opettajien autonomiaan ja henkilökunnan tietämykseen omasta työstään. Olen hyvin arka vaatimaan koululta yhtään mitään. Se voi joskus olla liikaa häveliäisyyttä, myönnän, joskus perehtymättömyyttäkin. En seuraa opetuksen sisältöjä enkä kysele niistä, vaan pikemminkin puutun tai autan tarvittaessa.

Ainoa vanhempainneuvosto, johon kuuluin, oli kansainvälisessä koulussa Saudi-Arabiassa. Siellä turhauduin amerikkalaisäitien helikopterointiin lastensa koulunkäynnin ympärillä, kaikenlaiseen hääräilyyn ja koululla hengailuun. Eikö lapsia ja opettajia voisi jättää koululle rauhaan! Pääsin uuden rehtorin rekrytointiryhmään, ja se asiapitoinen tehtävä sopi minulle paljon paremmin. Nieleskeltävää minulla oli myös Yhdysvalloissa viisi vuotta sitten.

Oma isäni kävi aikoinaan ala-asteeni vanhempainillassa ja rohkeni kysyä, onko kokeita mahdollisesti liikaa. Hänen sanojensa mukaan ”opettaja kääri hänet rullalle”. Mietin, miksi ajan kuluessa vanhemmat alkoivat kääriä opettajia rullalle.

PS. Syyskuun puolivälissä ilmestyy kaksi mielenkiintoista suomalaista uutuuskirjaa, Lohkoutuva peruskoulu (Suomen kasvatustieteellinen seura) ja Koulutusihmeen paradoksit (Vastapaino). Nämä kirjat kertovat lisää muuttuvasta ajastamme ja koulusta ajan pyörteissä.