Ammattikorkeakoulu nokittaa yliopiston poissaolokäytännöissä

”Älä sitten mene ensimmäiseksi sanomaan opiskelijoille, että kurssilla on läsnäolopakko.” Näin minua neuvoi ohjaajani, kun menin ammattikorkeakouluun suorittamaan opettajan pedagogista harjoittelua. Ammattikorkeakoulut ovat ottaneet etäisyyttä läsnäolon kyttäämiseen. Taustalla on ajatus osaamisperustaisuudesta: tärkeää on osaamisen näyttäminen, ei penkin kuluttaminen.

Kun itse samaan aikaan jatkan opintojani yliopistossa, kontrasti on selvä. Nimiä ja rasteja raapustellaan kiertävään lappuun, yhdellä kurssilla jopa nimikirjoituksia nimenselvennyksineen. Läsnäolovaatimus ei koske kaikkia kursseja, mutta osaa se koskee yllättävän tiukasti.

Läsnäolon vaatimisen perimmäiset perustelut jäävät piiloon. Osalla kursseista työskennellään tapaamisten aikana esimerkiksi ryhmissä, ja silloin tietysti paikallaolo on oikeudenmukaista muita kohtaan. Opettajan puhuessa sisällön käsittely etenee kuin juna, eikä samaa sisältöä saa muualta. Vaikka kalvot voisikin jälkikäteen lukea, anekdootit ja herkulliset keskustelut jäävät kuulematta.

Toisaalta näen, että lapsellinen ja mekaaninen aikuisten ihmisten paimentaminen johtaa vahingollisiin seurauksiin itsesäätelyssä, motivaatiossa ja oppimistyylissä: onko opiskelu esimerkiksi pinta- vai syväsuuntautunutta. Opiskelijasta tulee sääntöjä noudattava lapsi, ei niinkään omaa oppimistaan suunnitteleva ja siitä vastuuta ottava toimija.

Itseohjautuva aikuisopiskelija pystyy ihannetilanteessa arvioimaan, mitä sisältöä hän tarvitsee tai mihin haluaa keskittyä. Ongelma on, ettei opiskelija etukäteen tunne niitä ajatusmaailmoja, joita luento sisältää. Opetuskerran koko anti ei yleensä ilmene kurssin tai sessionkaan otsikosta.

En ole ratkaissut lopullista kantaani asiaan. On tietenkin tärkeää, ettei Suomessa myönnetä opintosuorituksia tai sertifikaatteja ihmisille, jotka ovat käyneet kursseilla lähinnä kääntymässä. Oppimisen varmistamisessa pitäisi kuitenkin nojata johonkin muuhun kuin fyysisen läsnäolon kontrollointiin.