Neljännellä kurssikerralla siirryttiin ruututietokantojen ihmeellseen maailmaan. Kyseessä oli siis tapa, jolla pistemuotoista paikkatietoaineistoa voidaan muokata ”teemakartoittettavaan” muotoon. Harjoitustunnin alkuosa sujui tuttuun tapaan Artun teknisen opastuksen merkeissä. Kun olimme aikamme kokeilleet mm taulukon piirtämistä, tietokantojen yhdistelyä ja visualisointia näin kädestä pitäen olikin jo aika siirtyä itsenäiseen harjoitteluun vapaamuotoisen teemakartan muodossa.
Lähdeaineistona toimi tällä kertaa kurssikansion Pks_väki.tab-tiedosto. Vuonna 2009 julkaistu valtava tietokanta sisältää monipuolista paikkatietoa pääkaupunkiseudun asutuksesta pistemuodossa, joten valinnanvarasta teeman suhteen ei todellakaan ollut puutetta. Itselleni sopivan aiheen löysin nopeasti oman asuinseutuni, Pohjois-Helsingin, väestön jakautumisesta. Olen usein pohtinut asuintiheyden vaihtelua tällä hyvin hajaantuneella kaupunkiseudulla, jossa vuorottelevat kerrostaloalueet, pientaloidylli ja paikoin joa autio maalaisaismaisema. Tällaisen teeman tarkasteleminen olisi karttapohjallakin mielekästä. Kuten Pyry Poutanen blogissaan toteaa: ” Ruudukko jakaa kartan yhtä suuriin osiin, joten sitä voidaan pitää koropleettikartan erikoistapauksena. Perinteisen koropleettikartan yksi heikkous on se, että alueet on yleensä jaettu erikokoisiin alueisiin, jolloin absoluuttisten havaintojen esittäminen ei ole mielekästä.” Asumiskeskittymien sijainnin tarkasteluun ruutukartta sopiikin mainiosti, sillä väestötietoja ei tarvitse muuttaa suhteellisiin muotoihin.
Aluksi oli kuitenkin omankin mielenlaadun kannalta järkevää ymmärtää, miksi tällaista karttaa yleensä edes tehdään. Edellisillä kurssikerroilla käsittelemämme aineistot olivat olleet valmiiksi alueisiin, vaikkapa kuntiin tai valuma-alueisiin sidottuja. Nyt käsillä oleva aineisto oli kuitenkin pistemästä, siis vain maantieteellisiin koordinaatteihin sidottua. Jotta aineistosta voitaisiin luoda Ranges-tyyppien koropleettikartta, olisi se ensin sidottava alueyksikköinä toimiviin ruutuihin.
Keskeisimpiä tekijöitä ruutukartassa on yksikköjen koko, sillä ne määrittävät aineiston tarkkuuden. Liian tarkkaa aineistoa on helposti vaikeaa lukea, mutta liian laajoilla alueilla kadotetaan pohja-aineiston tarkkuus. Jos ruutukoon valinnassa onnistutaan, yhdistetään eräällä tapaa tavanomaisen (vaikkapa hallintoalueisiin perustuvan)koropleetikartan sekä pistekartan parhaat puolet luettavuuden ja paikkatarkkuuden osalta. Päädyin itse mm. 250×250 ja 50×50 metrin ruutuja kokeiltuani tasaiseen 100x100m ruudukkoon, sillä alue on lopulta varsin rajallinen ja pientaloalueet laajoja. Tunnelmat olivat gridejä vertaillessa hyvin samanlaiset kuin Christan blogissaan kuvailemat: ” Ruudukon asettaminen kartalle kävi näppärästi, ainoastaan se oli ikävää, että ruutujen kokoa ei voinut enää myöhemmin muuttaa.” Alkuun palaaminen tuntui turhauttavalta, kun ruutukoon saattoi todeta sopiattomaksi vasta teemakartan piirtyessä silmen eteen. Teknisessä mielessä ruutukartan teko oli varsin vaivatonta. Edellisen viikon tietokantoihin pureutuneen kurssikerran jälkeen tuntuivat nyt suoritettavat operaatiot oikeastaan helpoilta.Ehkä kyse oli vaan tottumisesta valikoissa seikkailemiseen.
Histogrammin perusteella totesin aineistoni jakauman varsin vinoksi, joten luokkarajojen määrittäminen itse olisi tässä tapauksessa luonnollinen valinta. Päädyin nollauokan lisäksi vain neljään luokkaan hyvän luettavuuden säilyttämiseksi. Luokkamäärän pienentäminen ei myöskään tuntunut juurikaan laventavan kartan informaatiosisältöä. Värimaailmasta tein edellisen valuma-aluekartan karttojen tapaan sinertävä. Siirryin lopuksi viimeistelemään tuotokseni CorelDrawin puolelle; kyllästymispiste Mapinfon legenda-työkaluun on oli selkeästi saavutettu.
Valmista kerttaa silmäillessä voi todeta Pohjois-Helsingin olevan asukastiheydeltään hyvin vaihtelevaa aluetta. Kartan keskiosissa on laaja Pakiloiden, Paloheinän sekä Torpparinmäen muodostama asutusalue, jossa vaihtelee 1-5 ja ja 5-25 asukkaan hehtaaritiheys. Aluetta ympäröivät Haltiala ja Tuomarinkartano sekä Vantaanjoen varsi idässä ovat puolestaan lähes vailla asutusta. Etelään päin liikuttaessa asutus tihenee Patolassa, Maunulassa ja Veräjänlaaksossa yhtenäisiksi 25-125 ja paikon jopa yli 125 asukkaaksi hehtaarilla. Kuitenkin esimerksi Veräjänmäessä ja Metsälässä on enimmäkseen väljempää asutusta. Lounainen Maununpuisto on jopa täysin asumaton, joten kontrastit kaupunginosien välillä ovat paikoin todella suuria.
Aluetta itse tuntevana voi todeta valittujen luokkien erittelevän alueen erilaisia asutustyypejä hyvin. Väljästi asutetut Torpparinmäki, Paloheinä sekä Pakilat ovat selkeästi pientaloalueita: vuorotteleva omakoti- ja rivitalo-asutus näkyy kartalla 1-5 sekä 5-25as/ha luokkina. Muutamat pienkerrostalot näkyvät yksittäisinä sinisinä ruutuina näillä alueilla. Patola, Veräjänmäki ja etenkin Maunula ovat puolestaan kerrostalovaltaisempia, mikä näkyy laajoina sinisinä alueina. Mielestäni luokkavalinnat onnistuivat tässä mielessä siis hyvin, sillä kolme eri asutustyyppiä erottuvat kartalla selkeästi. Huippuarvo (125-203) jäi lopulta kuitenkin vähän turhaksi, mutta mielestäni se ei itse luettavuutta häiritse. Tieverkoston lisääminen pohjakartalle olisi tosin parantanut yleistä hahmottavuutta mukavasti. Alueen pääasialliset liikenneväylät, kuten Kehä I ja Tuusulanväylä, olisivat myös näkyvillä ollessaan selittäneet nauhamaisia asumattomia kaistaleita esimerkiksi Länsi-Pakilassa ja Maunulassa.
Lopullisena ajatuksina teemasta jäivät sisällön puolesta mieleen huomattavan laajat täysin asumattomat alueet. Lähes puolet Pohjois-Helsingin maa-alasta on täysin asumatonta, mikä lienee eurooppalaisesta pääkaupungista puhuttaessa hyvin poikkeuksellista. Haltiala sekä Tuomarinkartano ovat suojeltuja juuri luonnonsuojelun ja kulttuurimaiseman näkökulmasta, joten asutusalueiksi ne eivät tule muuttumaan kovinkaan nopealla aikavälillä. Myöskään Vantaanjoen rantaa ei selkeästikään ole kaavoitettu asuinalueeksi.
Ruutukartan mahdollisuudet selvisivät kurssikerralla varsin mainiosti. Kyseessä on kiinnostava tapa yhdistää pistemuotoisen paikkatiedon tarkkuutta aluemuotoisen tiedon luettavuuteen. Pääasiallisena ongelmana on luettavuus, sillä vaikkapa ylimääräiset elementit tai huonot värivalinnat tekevät ruutukartasta helposti vaikeaselkoisen, jolloin koko karttatyypin edut kärsivät. Omassa yrityksessäni onnistuin melko hyvin, vaikka täydelliseen tulokseen onkin vielä matkaa. Mietityillä värivalinnoilla, luokituksella ja taustainformaatiolla pääsee siis jo pitkälle.
Lähteet:
Pyry Poutanen, Kurssikerta 4 – Ruututeemakartta. <https://blogs.helsinki.fi/pyrypout/>
Christa Sallasmaa, 4. Kurssikerta: ruututeemakartta. <https://blogs.helsinki.fi/christas/>