Helsingin yliopisto
Tutkijoiden verkkonäkyvyys edistäisi myös yliopistojen profiloitumista
Olen ammatiltani neurotieteiden tutkija.
Voi, sehän on mielenkiintoista! Tämä on yleisin reaktio, kun ihmiset kuulevat mitä teen työkseni. Mutta kun alan tarkemmin kertoa tutkimusaiheistani, kuulijan innostus vaihtuu hämmennykseksi.
Ionikanavia ja -kuljettajia, solujen välisiä inhiboivia ja eksitoivia yhteyksiä, spontaania verkkoaktiivisuutta. Kuulija nyökkäilee mietteliäästi, ja vaihtaa sitten puheenaiheen lähestyviin jouluvalmisteluihin.
Verkkoviestinnässä tilanne on vielä hankalampi, ja kynnys siirtyä mielenkiintoisemmille sivustoille on matala. Lukijan mielenkiinto on herätettävä sekunneissa, muuten peli on menetetty.
Tutkijana kertoisin mielelläni itseäni kiehtovista aiheista, mutta yleistajuisen verkkoviestinnän tuottaminen on yllättävän haasteellista. Brändää, profiloidu, visualisoi, ole mediaseksikäs. Harva tutkija on markkinointialan asiantuntija.
Yliopistojen tehtäviin kuuluu kuitenkin myös yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Kansalaisilla on oikeus saada tietoa siitä, mitä yliopistoissamme tutkitaan. Neurotieteetkin kyllä kiinnostavat suurta yleisöä. Miten muisti toimii? Miten vastasyntyneen aivot kehittyvät? Mitä tapahtuu epilepsiassa? Mistä johtuu pelko? Tieto pitäisi vain muotoilla houkutteleviksi aihekokonaisuuksiksi.
Toisaalta laajalla verkkonäkyvyydellä tutkija voi mainostaa omaa tutkimusaihettaan ja vakuuttaa kansalaiset siitä, että kyseistä tutkimusta kannattaa rahoittaa. Vaikka verkkonäkyvyydestä olisi tutkijoille hyötyä, harvalla kuitenkaan riittää siihen energiaa. Kun tutkija tekee jo nyt kellon ympäri töitä rahoitushakemusten, opetuksen, hallinnon ja varsinaisen tutkimuksen parissa, voi motivaatio oman verkkosivun pyörittämiseen olla lähes olematon. Onnistuneen verkkoviestinnän toteutuksessa tutkija kaipaisikin käytännön tukea yliopistoilta.
Lisäksi tarvittaisiin järjestelmä, joka palkitsisi tutkijan myös verkossa julkaistusta materiaalista. Tällä hetkellä tutkimuksen rahoituspäätökset perustuvat lähes puhtaasti tieteellisten julkaisujen määrään. Vapaamuotoinen ja yleistajuinen viestintä jää käytännössä huomioimatta.
Verkkoviestintä tarjoaa yliopistoille loistavat mahdollisuudet oman toimintansa profilointiin. Ja kun tukea ja kannustusta löytyy, yksittäisten tutkijoidenkin on helpompi saada suunsa auki.
On mielenkiintoista, millä tavoin tutkijoilta vaaditaan läsnäoloa julkisessa keskustelussa. Yhteiskunnallisuuden vaikuttavuuden vaatimus on järkeenkäypää, ja suurin osa tutkijoistakin varmasti haluaisi että omasta työstä on muille iloa ja hyötyä. Samaan aikaan tätä työtä ei juurikaan tueta osana työnkuvaa. Kuulin, että eräässäkin kotimaisessa yliopistossa oltiin kielletty lisäämästä tätä osuutta työsuunnitelmiin – ajankäyttö pitäisi siis tehokkaammin kohdentaa opetukselle ja tutkimukselle. Vaatimusten ja tuen ristiriita luovat kivikkoisen polun seurata.
Olen aivan samaa mieltä siitä, että yliopistojen kannattaisi miettiä kannustimia ja työkaluja tutkijoiden verkkonäkyvyyden edistämiseen. Yksi keino voisi olla, että verkkokirjoituksille ja -näkyvyydelle annettaisiin joku painoarvo akateemisessa meritoitumisessa. Yliopistot tietysti hyötyisivät tästä, koska se edistäisi niiden ”kolmatta” tehtävää.