Helsingin yliopisto
Mistä tunnistaa tieteentekijän blogikirjoituksen?
Korkealta välkehtivästä norsunluutornista? Kenties siitä, että viimeistään toiseen virkkeeseen on ujutettu sivistyssana? Ehkä teksti koostuu yhdestä, jopa sote-uudistusta monimutkaisemmasta virkkeestä? Tai sittenkin siitä, että värikkyys ymmärretään ainoastaan harmaan eri sävyinä? Vai jostain ihan muusta?
Harvan tieteentekijän opintoihin sisältyvät luovan kirjoittamisen kurssit, mutta kollegoille suunnattua akateemista ilmaistua hinkataan tutkijakoulutuksessa sitäkin ahkerammin. Kun tottuu kirjoittamaan yhdenlaiselle yleisölle, unohtuvat helposti muunlaiset, moninaisemmat vastaanottajat. Suurin osa tieteentekijöistä kuitenkin ymmärtää, että esimerkiksi blogien maailmassa mielenkiintoisesti rustattu teksti ja persoonallinen tyyli houkuttelevat enemmän lukijoita kuin asiakirjajargon.
Tyylikysymyksiä painotettiin myös akateemisten ihmisten blogi-kurssilla. Hyvä tyyli ei tarkoita vain nokkelia ilmaisuja, tai virheetöntä kieltä, vaan myös oman persoonallisuuden näkymistä. Mitä enemmän blogi näyttää kirjoittajaltaan, sitä helpommin siitä muotoutuu yhtenäinen ja aidon oloinen kokonaisuus. Erinomaista – aitouttahan some on suorastaan pullollaan.
Pysähdyin miettimään, mitä tämä tarkoittaisi omalla kohdallani. Jos jätetään akateeminen julkaiseminen ulkopuolelle, viestintätyylissäni suosin liiaksikin ironiaa ja sarkasmia. Ja näiden kahden tyylilajin käyttäminenhän ei ole ikinä aiheuttanut väärinymmärryksiä verkkoviestinnässä. Hieman kuin laskisi tynnyrissä Niagaran putouksia.
Aitoa tai ei, vitsien vääntämistä vaikeuttaa myös kuolemiseen liittyvät tutkimusaiheeni. Tällä hetkellä tutkin saattohoitodokumentteja ja niiden hyödyntämistä osana terveydenhuoltoa (ks. lisää aiheesta blogissani). Nämä elokuvat ovat täynnä ihmisen elämän tunteikkaita ja raastavia hetkiä, joten vaikka kuolemasta voikin vitsejä vääntää, tuntuisi oudolta lähteä asiantuntijaroolista ottamaan ironista otetta aiheeseen, joka on haastava ja herkkä.
Ehkä yksi syy tutkijoiden kuivakuutteen eri viestintäkanavilla liittyykin väärinymmärretyksi tulemisen pelkoon. Kuivakas ja asiallinen tyyli on monesti vähemmän riskialtis kuin persoonallinen tarinankerronta. Onneksi meillä on niitäkin, jotka osaavat asiantuntijuutensa yhdistää valloittavaan ilmaisuun. Kenties joku päivä itsekin löydän tasapainon oman tyylini ja tutkimusaiheeni välillä, siihen asti taidan tyytyä pitämään kuolemiseen liittyvän vitsikokoelmani haudattuna.