Hyvistä hetkistä

Sähköposti pompahti kännykän ruutuun kesken YouTube-maratonin.

Toissapäivänä, torstaina 1. kesäkuuta sain viiden jälkeen iltapäivällä tietää, että jatko-opintohakemukseni on hyväksytty. Soitin Nonnalle kertoakseni uutiset, päivitin valmiiksi luonnostellun tekstin someen ja lähdin seurakunnan kesäpiknikille. Siinä hetkessä hyväksytty hakemus ei tuntunut ihmeelliseltä tai hienolta tai vapauttavalta. Tosiasiassa olin ajatellut tuota hetkeä niin pitkään ja niin paljon etukäteen, ettei siinä ollut enää suurta latausta jäljellä.

Kun hain teologiseen, olin aika varma, että pääsen sisään. Kun palautin gradun, olin aika varma, että saan siitä hyvän arvosanan. Kun kasasin maisterintutkinnon kokoon ja lähetin jatko-opintohakemuksen, olin aika varma, että se menee läpi. Siksi ei tuntunut kovinkaan ihmeelliseltä, kun isä laittoi tekstiviestin ja kertoi paksun kirjekuoren saapuneen Helsingin yliopistolta tai silloin, kun E-thesis ilmoitti, että graduni on arvioitu.

Jos viime vuosien opiskeluasioita summaa noiden hetkien kautta, vaikutan ainakin itsestäni melkoisen ylimieliseltä (Nonna ystävällisesti vahvisti asian). Olen kuitenkin huomannut, että onnistumisen iloa tai mitään muutakaan tunnetta ei voi liittää pelkästään niihin. Miksi aviopari alkaisi vasta häissä iloita elämänkumppanin löytymisestä? Miksi hautajaisvieraat alkaisivat vasta arkun tai uurnan äärellä surra menettämäänsä läheistä? Nämä esimerkit ovat kieltämättä kömpelöitä, mutta haluan sanoa niillä seuraavaa: merkitsevä päivämäärä CV:ssä, matrikkelissa tai elämäkerrassa ei ole sama asia kuin merkityksellinen hetki elämässä.

Omalla kohdallani nuo hetket ovat yleensä jossakin muualla. Suurimmat ilot olen opiskelussa kokenut silloin, kun tajuan, että saan jonkin asian valmiiksi, vaikka itse valmistumiseen olisikin vielä aikaa. Silloin vellova epävarmuus väistyy hetkeksi ja tunnen olevani vapaa huolesta. Silloin myös tiedän, että pohjimmiltaan minulle on merkityksellisempää saada asiat valmiiksi kuin jäädä hiomaan niitä loputtomiin paremman menestyksen toivossa.

Eilen, perjantaina 2. kesäkuuta kävin viiden jälkeen iltapäivällä kirjakaupassa ja jäätelöllä. Kadulla kävellessä askel tuntui kevyemmältä, niin kuin se aina joskus tuntuu. Siinä hetkessä olo oli riemukas ja kupliva* ja ymmärsin aloittavani kesän jälkeen sen, johon olen koko opiskeluaikani enemmän tai vähemmän tietoisesti tähdännyt. Yleensä nämä hetket unohtuvat ja merkityksettömät CV-merkinnät jäävät jäljelle. Ehkäpä tämän kirjoituksen ansioista tällä kertaa käy toisin.

* Saattoi johtua myös närästyksestä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *