Heikki Räisänen etuili kahvijonossa

Otsikko voisi olla Kari Peitsamon kappaleen nimi. Ja muista kappaleistaan päätellen varmaan olisikin, jos tämä tapaus olisi artistille itselleen sattunut.

Ostin alkukesästä paketin Heikki Räisäsen (1941–2015) kirjoja. Vuonna 2006 Uuden testamentin eksegetiikan professuurista värikkään uran jälkeen eläköitynyt Räisänen lienee kansainvälisesti tunnetuin suomalainen raamatuntutkija, mutta hänen perintönsä näkyy vahvana myös suomalaisessa yhteiskunnallisessa ja kirkollisessa keskustelussa. Voisi sanoa, että tässä jälkimmäisessä mielessä tiedekunnassanikin eletään edelleen Räisäsen jälkeistä aikaa.

Tähän mennessä olen lueskellut lähinnä vuonna 2014 ilmestynyttä muistelmateosta, Taistelua ja tulkintaa. Sen innoittamana päädyin itsekin pohtimaan omia kohtaamisiani Räisäsen kanssa. Niitä ei tietenkään kauheasti ole, sen verran myöhään olen opintoni aloittanut. Tarkemmin sanottuna en oikeastaan ollut hänen kanssaan missään tekemisissä paria yksittäistä kertaa lukuun ottamatta.

Toisella näistä kerroista olin seuraamassa väitöstilaisuutta, jonka päätteeksi tarjottiin kakkukahvit. Vaikka en varsinaisesti tuntenut väittelijää, toivoin voivani vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan ja päädyin jonon jatkoksi. Pohtiessani vielä hermostuneena, kuinka onnittelisin, ääni takanani pyysi tekemään tilaa. Käännyin ja katsoin hämmästyneenä, kuinka Räisänen pyyhälsi ohitseni. Mieleni teki kysyä, päteekö akateeminen oppiarvo kenties kahvijonossakin, mutta onnistuin nielemään ärtymykseni.* Tilanne sai minut kuitenkin tuntemaan oloni entistä epävarmemmaksi, ja jättäydyin vähin äänin jonosta pois. Verkostoitumistaidot 5/5.

Ensimmäinen kohtaaminen oli merkityksellisempi. Fuksivuoteni syksynä Räisänen vieraili kaikille pakollisella Uuden testamentin eksegetiikan peruskurssilla. Luento käsitteli ajatusta Raamatun erehtymättömyydestä ja sen puolustamisen loogista mahdottomuutta. Aihe poikkesi melko paljon kurssin muista luennoista, mutta siinä itsessään ei ollut mitään sellaista, josta olisin ollut eri mieltä. Silti Räisänen eteni päätelmästä toiseen niin suoraviivaisesti ja -sanaisesti, että koin sen melkein järkyttävänä. Luulenpa, että juuri tuo hetki karisti viimeiset rippeet siitä seurakuntanuoren naiivista raamattukäsityksestä, joka minulla vielä opintojeni alkupuolella oli. Luento todella haastoi kuulijansa, ja jälkeenpäin ajatellen myös vahvisti kiinnostustani raamatuntutkimusta kohtaan.

Tiivistettynä minulle jäi mieleen Räisäsestä anteeksipyytelemätön ja rohkea tyyli. En ole varma, haluanko tai osaanko ottaa siitä joka suhteessa mallia, mutta ainakin se täytti yhden olennaisen vaatimuksen: tieteentekijän on tuotava päätelmänsä ja havaintonsa esiin itsenäisesti, suoraselkäisesti ja rehellisesti.

* Hyvä niin, koska myöhemmin tajusin, että Räisäsen seurassa oli myös tilaisuuden vastaväittäjä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *