Hyvä tyyppi vai hyvä tutkija?

Laskelmoida: kaavailla tai suunnitella itsekkään ovelasti mahdollisuuksiaan tai toimintaansa. (Kielitoimiston sanakirja)

En voi sietää laskelmointia. Akateemisenkin maailman työmarkkinoilla tapahtuva ihmisten välineellistäminen saa minut voimaan pahoin. Sama pätee sellaisiin rekrytointiprosesseihin, jotka eivät ole aidosti läpinäkyviä.

Ymmärrän, että oikeiden ihmisten tunteminen on tärkeää, kun tavoitteena on antaa omalle työlle sen ansaitsema näkyvyys. Ymmärrän, että (potentiaaliset) kollegat ja heidän työnsä on syytä tuntea, jotta oma tutkimus on mahdollista liittää osaksi uusia projekteja. Ymmärrän senkin, että omaa tutkimusaihetta valitessa on tarpeen pohtia, kuinka hyvin se on toteutettavissa juuri kyseisessä yksikössä tai hankkeessa. Kaikki nämä ovat hyvän työnhakijan kannatettavia toimintatapoja. Verkostoituminen muuttuu suhmuroinniksi silloin, kun ihmissuhteista tulee todellista pätevyyttä merkittävämpiä tekijöitä.

Tiedemaailman työnhaussa olennaisinta täytyisi aina olla se, kuinka hyvää työtä teet, ei se, kenet tunnet. Henkilökemiat eivät missään nimessä ole merkityksettömiä, mutta oman uran edistäminen muulla kuin varsinaisilla meriiteillä ja vastaavasti paikan petaaminen etukäteen tutulle hakijalle ovat yksinkertaisesti väärin.

Eläköitynyt Vanhan testamentin eksegetiikan professori Anneli Aejmelaeus kirjoitti hiljattain naisena kokemastaan hiljaisesta syrjinnästä akatemiassa. Varoittavia esimerkkejä löytyy uran varrelta monia. Aejmelaeus muun muassa jäi professuuria hakiessaan toiselle sijalle yhteensä kuusi kertaa. Ykkössijan vei useamman kerran vähemmän meritoitunut mutta yliopiston suosima mieshakija. Se, että avoimeen tehtävään valitaan tuttu käytännössä jo etukäteen, ei liene pelkästään sukupuolikysymys.

Ruotsin yliopistomaailmassa suhmuroinnista on näyttänyt tulleen osa vallitsevaa kulttuuria. Vuonna 2015 kahden akateemikon tekemässä selvityksessä paljastui, että Göteborgin yliopistossa avoimet työpaikat oli tapana täyttää ilmoittamatta niistä ulkopuolisille, toisin sanoen lainvastaisesti. Tutkimukseen ja koulutukseen panostavassa maassa olisi mahdollisuus huomattavasti korkeampaankin osaamistasoon, jos avoimiin virkoihin palkattaisiin tuttujen sijaan pätevimmät hakijat.

Ruotsin tapauksessa väärinkäytökset olivat ilmeisiä ja niihin luvattiin puuttua. Useimmiten hiljainen syrjintä ei kuitenkaan näy päällepäin ja sen olemassaoloa on siksi vaikea todistaa. Monissa tilanteissa ei myöskään ole olemassa mittaria, jolla pätevyyttä voisi yksiselitteisesti mitata. Tästä huolimatta molemmat esimerkit ovat tärkeitä puheenvuoroja sen puolesta, että ilmiö vaatii huomiota. Suosimisen kulttuuriin on puututtava, samoin itsekkääseen laskelmointiin, jonka se mahdollistaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *