Tiede lähestyy totuutta + kuinka nostaa teologisen tiedekunnan profiilia?

Uuden testamentin eksegetiikan yliopistonlehtori Risto Uro julkaisi tällä viikolla blogikirjoituksen otsikolla Tavoittelevatko tutkijat totuutta?. Kirjoituksessa Uro kritisoi ajatusta, jonka mukaan tieteellisen tutkimuksen päämääränä on totuus; tieteentekijät pikemminkin etsivät ”sen hetken parasta tietoa ja ymmärrystä tutkittavasta aiheesta”. Koska sanaa totuus viljellään erityisen paljon uskonnollisessa kontekstissa, olisi erityisesti teologien ja uskonnontutkijoiden syytä Uron mukaan varoa sen käyttöä tutkimuksissaan.

Tutkija voi todellakin herkästi menettää uskottavuutensa, jos väittää paljastaneensa lopullisen totuuden tutkimusaiheestaan – kriittiselle teorioiden testaamiselle rakentuva tiede ei yksinkertaisesti toimi niin. Totuutta julistaessa tulee samalla hypänneeksi ulos kriittisten tieteenalojen kentältä kilpailemaan muiden ”oikeaoppisten” kanssa.

On myös totta, että totuus saattaa olla uskonnontutkijalle vaarallinen sana. Teologian tekemisellä voidaan tarkoittaa muutakin kuin yliopistossa tehtävää tutkimusta, mikä saattaa Uron mukaan aiheuttaa sekaannuksia:

Moni pettyy odottaessaan, että teologian opiskelu auttaa löytämään vastauksia elämän perimmäisiin kysymyksiin.

Varmasti näin. Samalla kuitenkin ajattelen, että parhaan ja ajankohtaisimman tiedon tavoittelukin on oikeastaan yritys päästä mahdollisimman lähelle totuutta. Tieteenfilosofi Ilkka Niiniluodon mukaan kaikki tieteelliset teoriat ovat tarkkaan ottaen epätosia, mutta tieteen kehittyessä sen teoriat lähestyvät vähitellen totuutta (lue lisää täältä). Näin ymmärrettynä tieteen kehitysdynamiikka on prosessi, jossa lopullinen totuus jää lopulta saavuttamattomiin, vaikka sitä kohti edettäisiinkin koko ajan.

Lisäksi jäin pohtimaan, onko tiettyjen sanojen välttely paras tapa lähteä muuttamaan vääriä käsityksiä yliopistoteologiasta. Teologian tieteellistä asemaa vahvistaa se, että se on luonteeltaan ja metodeiltaan yhteneväinen muun humanistisen tutkimuksen kanssa, aivan kuten Uro toteaa. Jos siis tiedettä voi kuvata totuuden lähestymisenä – kuten mielestäni voi – on myös uskonnollisia ilmiöitä tutkivan voitava sanoa tekevänsä niin; avoimesti, rohkeasti ja anteeksipyytelemättömästi.

Hieman tähän liittyen: tutkinnonuudistuksen myötä teologisella on todellinen mahdollisuus vähentää sitä koskevia stereotypioita ja profiloitua entistä vahvemmin sellaisena akateemista tutkimusta harjoittavana tiedekuntana, joka se todellisuudessa on. Uskon, että harhakuvista irtautuminen myös innostaisi useampia hakeutumaan tiedekuntaan opiskelemaan. Ymmärtääkseni juuri uusien opiskelijoiden rekrytoimiseen tullaan jatkossa suuntaamaan lisää resursseja.

Pyrkimys on täysin oikea, mutta sen myötä on kiinnitettävä huomiota myös epäkohtiin. Jumalanpalveluselämän soveltavaa opiskelua (lue: uskonnonharjoitusta) tunnustuksettomassa tiedeyliopistossa on vaikea perustella, ehkäpä seuraavassa uudistuksessa se voidaan suosiolla jättää historiaan? On hyvä, että teologisessa tiedekunnassa voi suorittaa tutkinnon, jonka Suomen evankelisluterilainen kirkko katsoo tarjoavan muodollisen pätevyyden papin työhön, mutta käytännön tunnustuksellinen toiminta pitäisi jättää seurakuntien ja opiskelijan itsensä vastuulle. Uudessa tutkinnossa kirkolliselle alalle suuntautuvien soveltavissa opinnoissa suuri osa opintopisteistä on ohjattu yleisiin työelämätaitoihin ja yliopiston ulkopuoliseen harjoitteluun. Suunta on siis oikea.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *