Edelleen opiskelija

Taidan olla siirtymäriitin tarpeessa. Vanhojentanssit, polttarit sekä bar ja bat mitsva viestittävät kaikki sosiaalisen statuksen muuttumisesta, mutta kuinka opiskelijaidentiteetin saisi muutettua tutkijuudeksi?

Tohtorin tutkintoa suorittavien edunvalvontayhdistys vaihtoi jokin aika sitten pois alkuperäisen nimensä, Helsingin yliopiston jatko-opiskelijat ry:n. Nykyään Helsingin Yliopiston Väitöskirjatutkijoiden (HYVÄT) nimellä kulkeva yhdistys halusi luullakseni viestittää muutoksella tohtorin tutkinnon luonnetta työnä. Tämä on tärkeä huomio, sillä sana ”opiskelu” ei anna todenmukaista kuvaa siitä, mitä väitöskirjaprojekti ja kaikki siihen liittyvä pitää sisällään.

Toisaalta ajattelen, että jatko-opiskelija on omalla kohdallani oikein sopiva sana, sillä opiskelijahan minä nimenomaan olen; suoritan kursseja ja istun luennoilla. Rahoitustilanteen muuttuessa (etenkin, jos jossain vaiheessa olen työsuhteessa yliopistoon) vaihdan nimikkeen mielelläni väitöskirjatutkijaan, mutta juuri nyt en itseäni sellaiseksi varsinaisesti miellä. Opiskelija on sanana sopivan tuttu ja turvallinen, työstä odottaisi saavansa palkkion.

Myös henkisesti taidan olla lähempänä perustutkinto-opiskelijaa kuin akateemisessa maailmassa marinoitunutta tutkijaa. WebOodia selaillessa ja Moodle-alustalle palautuksia tehdessä tuntuu, ettei juuri mikään ole muuttunut viime vuodesta. Välillä melkein unohdan, että valmistuin jo kuukausia sitten. Ja kuitenkin pitäisi ajatella olevansa aloitteleva tutkija, identifioitua ja profiloitua.

Todellisuudessa moni asia on muuttunut. Voin nykyään keskustella rennommin sellaisten henkilöiden kanssa, joiden luentoja ja konferenssiesitelmiä olen aikaisemmin seurannut kauempaa. Istun seminaaritapaamisissa tasavertaisena pian väittelevien tutkijoiden kanssa. Tiedekunnan henkilökunnalta on alkanut tipahdella kaveripyyntöjä. Kaikki tämä tuntuu kuitenkin niin erikoiselta, etten osaa ajatella sen olevan tavallista arkista kanssakäymistä. Näen itseni edelleen vierailijana ja kuunteluoppilaana, opiskelijana tutkijoiden joukossa. Ajan kanssa uskon pystyväni asennoitumaan toisin, sillä tutkijaidentiteetin löytäminen lienee paitsi rahoitus-, myös totuttelukysymys.

Ehkäpä jonkinlainen siirtymäriitti olisi silti paikallaan. En kaipaa benji-hyppyä, menetettyjä hampaita tai arpitatuointeja, en myöskään suitsukkeentuoksuista initiaatiota.

Teologian ja uskonnontutkimuksen tohtoriohjelman orientaatio.

Ehkäpä tohtoriohjelmat voisivat niiden sijaan järjestää uusien päivän, jossa olisi mahdollista tavata henkilökuntaa ja muita väitöskirjavaiheen tutkijoita? Uudet tulokkaat voisivat ensi töikseen pitää esitelmät tutkimusaiheistaan ja kiinnittyä siten vahvemmin osaksi tutkijayhteisöä. Ei välttämättä hullumpi ajatus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *