Heaven knows I’m miserable now.

Fanitan The Smithsiä kovasti. Vaikka en voi väittää ymmärtäväni moniakaan Morriseyn sanoituksista (voikohan kukaan?), yksittäiset lyriikat iskevät silloin tällöin vahvasti. Viime aikoina päässäni on usein soinut pätkä blogin otsikosta löytyvästä kappaleesta:

“I was looking for a job, and then I found a job, and heaven knows I’m miserable know.”

Etsin töitä, löysin töitä – ja kylläpä olenkin nyt onneton. Tähän virkkeeseen tiivistyy jotain varsin olennaista alkuvuodestani.

Olen tietenkin valtavan iloinen omasta työpisteestä, hyllytilasta, kahviautomaatista ja rahoituksen löytymisestä. Toivomaani yhteisöllisyyttä en tutkijatiloista vielä ole täysin löytänyt, mutta se on sivuseikka. Syy onnettomuuteen on pikemminkin se, että tutkimuksenteko tuntuu juuri nyt hyvin tahmealta. Mieleen hiipii tällaisina hetkinä väistämättä epäilys: entä, jos en pystykään lunastamaan tutkimussuunnitelman tavoitteita, nyt kun sen aika olisi?

Kaikki on väitöskirjan osalta vasta alussa. Jokaiseen projektiin kuuluu tietty määrä etsimistä, hakemista ja ylimääräistä säätöä, mutta huomaan ottavani tämän vaiheen joka kerta tarpeettoman raskaasti. Asetan riman alusta alkaen liian korkealle ja jämähdän helposti paikoilleni, jos en saa ajatuksiani heti jäsentyneinä paperille.

Gradua kirjoittaessani en saanut suorituspaineiden takia mitään aikaiseksi ensimmäiseen seminaariesitelmään. Tällä kertaa lyhyehkön esitelmän kirjoittaminen valmiiksi tutusta tutkimusaiheesta tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Vähitellen lukot yleensä aukeavat ja tutkimus pääsee etenemään, mutta ennen sitä joudun jatkuvasti kamppailemaan turhautumisen ja epäonnistumisen tunteiden kanssa. Ei varmaankaan tarvitse erikseen kertoa, kuinka hilpeää seuraa sellaisina hetkinä olen.

Tohtorikoulutettavan paikkaa hakiessani työhaastattelussa kysyttiin täydellisyydentavoittelusta. Silloin naurahdin kevyesti ja vastasin olevani toipuva perfektionisti. Vaikka osaankin jo päästää irti teksteistä paremmin kuin ensimmäisinä opiskeluvuosina, välillä edelleen tuntuu, että toipuminen todella on kesken – paljon olisi vielä opittavaa.

Samalla yritän opetella pitämään myös työtunneistani kirjaa ja ennen kaikkea muistaa, että kiireisinäkin aikoina pitäisi palautua ja levätä. Ulkoilma ja hiljaisen kaupungin tuijottelu onneksi rauhoittavat levotonta mieltä. Ja hyvä musiikki. Loppuun vielä toinen Smiths-klassikko, jonka sanoma puhuttelee syvästi juuri nyt:

Tuntuipa muuten hyvältä kirjoittaa tämä. Huomenna taas konferenssiesitelmän kimppuun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *