Vuosi akatemiassa – mitä jäi käteen?

Tällä viikolla tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun istahdin ensimmäisen kerran työtuolilleni teologisen tiedekunnan tutkijatilassa. Ennen työpisteeni löytämistä olin pyörinyt eksyneenä ympäri parinkymmenen hengen konttoria, soittanut Yliopistopalveluihin ja kysellyt kovaan ääneen apua ymmärtämättä tilan hiljaisuusvaatimusta (jota yleensä vaalitaan ihailtavalla tarmokkuudella kahvihuoneen ilmoitustaululla; ethän hakkaa näppäimistöä!). Kahteen ensimmäiseen päivään en keksinyt – enkä kehdannut kysyä – mistä omaan nurkkaukseeni saa valot, joten työskentelin hämärässä tai pöytälampun valossa. En muista, milloin paikka alkoi tuntua kotoisalta, viimeistään kuitenkin siinä vaiheessa, kun älysin tuoda sinne tohvelini. Tutkijan kuulemma tunnistaa parhaiten sisäkengistä. Tänään etsin taas sopivaa asentoa tässä hieman liian pienessä tuolissa ja pohdin, mitä kulunut vuosi on tuonut tullessaan.

Vuoden 2017 syksyn blogikirjoituksissa hakkasin tutkijayhteisön ovea ja tuskailin ilman rahoitusta työskentelevän jatko-opiskelijan yksinäisyyttä. Vuodenvaihteessa tuo ovi heilahti auki ja sieltä tulvi sisään sähköposteja, osastokokouksia ja matkalaskuja. Näkökulma vaihtui kertaheitolla opiskelijasta tiedekunnan työntekijäksi. Uusi rooli vaati totuttelua. Kriisin paikka kai sekin on, kun suurin ammatillinen unelma toteutuu. Huijarisyndrooma tosin käänsi onnistumisenkin tyylikkäästi päälaelleen: ”En kuulu tänne. Jos ne oikeasti tuntisivat minut, eivät varmasti olisi antaneet tätä paikkaa minulle. En ikinä pysty lunastamaan niiden odotuksia.”

Paras tapa integroida nuoria väitöskirjantekijöitä akatemiaan on tietenkin silti rahoittaa heidän tutkimustaan. Vaivaava tunne on vähä vähältä hälventynyt, kun tutkijatilan kollegat ovat alkaneet tulla tutuiksi ja olen toden teolla päässyt mukaan tiedekunnan toimintaan, niin opetukseen kuin tutkimukseenkin. Aivan erityisesti konferensseihin osallistuminen on luonut vahvan tunteen kansainväliseen tutkijayhteisöön kuulumisesta. Se on myös mahdollistanut matkustamisen ulkomaille. Matkojen kohteiden suhteen olin viime vuonna erityisen onnekas; Keväällä olin Roomassa, kesällä Reykjavikissa ja syksyllä Denverissä.

Kalliovuoret Coloradossa

Vuoden suurimmat onnistumisentunteet ovat enimmäkseen tulleet väitöskirjatyön ulkopuolella. Opetin syksyllä Uuden testamentin kreikan tukiryhmää. 4–8 opiskelijan kanssa työskentely oli sopivan pehmeä laskeutuminen yliopistopedagogiikkaan ja antoi mahdollisuuden keskittyä kielen perusasioihin syvällisestikin. Myös tohtoriohjelmaan lanseeratun mentorointiprojektin saama vastaanotto tutkijakoulun hallinnossa on ollut ilahduttavaa. Tavoitteena on, että jatkossa jokaisella ohjelmassa aloittavalla on mahdollisuus pienimuotoiseen henkilökohtaiseen opastukseen ja tukeen.

Tutkimuksen osalta mielenkiintoisinta on ollut hypätä kognitiivisen uskontotieteen maailmaan. Tällä hetkellä huomaan kiinnostuvani eniten (kulttuuri)evolutiivisen tutkimuksen ja sosiaalipsykologian teorioiden hyödyntämisestä varhaisen kristinuskon tutkimuksessa. Samalla olen yrittänyt sijoittaa työtäni tutkimuksen kentälle ja ymmärtää tieteenalan tämän hetken keskeisimpiä keskustelunaiheita. Väitöskirjan palasia on syntynyt sinne tänne sisällysluetteloa, mutta todellinen kirjoitustyö on vasta aluillaan.

On myös syytä tunnustaa, että kulunut vuosi on ollut henkisesti rankka. On kuluttavaa jatkuvasti sinnitellä oman osaamisensa ylärajoilla ja vaatia itseltään liikoja. Toivon, että osaisin olla itselleni armollisempi. Toistaiseksi oppimiskäyräni tässä asiassa ei kuitenkaan näytä käyrältä alkuunkaan, pikemminkin vainajan sydänfilmiltä. Osuvaa sinänsä, sillä välillä tämä työ todella tuntuu vievän terveyden.

Olen sikäli etuoikeutettu, että voin työskennellä osana viikoittain tapaavaa akatemiaprojektia. Sen jäsenten tuki on osoittautunut elintärkeäksi. Myös ohjaussuhde on onnekseni hyvässä kunnossa. Tiedekunnan johdossa ja hallinnossakin on paljon hyvää tahtoa ja osaamista. Lopulta tuo hyvä tahto kuitenkin usein hukkuu kiireisiin ja byrokratian rattaisiin, minkä takia yksittäisen työntekijän on helppo jäädä ilman tukea ja arvostusta.

Karu totuus on, että tiedekunta tuskin pysyisi pystyssä ilman henkilökunnan siihen panostamia ylimääräisiä työtunteja (ainakaan, jos pitäisi ehtiä tekemään tutkimustakin). Itsekin olen tänä vuonna työskennellyt selvästi enemmän kuin sopimuksessa mainittu kokonaistyöaika vaatii ja joustanut myös viiden prosentin opetuskiintiöstä. Ylimääräinen työ on suuntautunut esimerkiksi tiedekuntaa suoraan hyödyttäviin tohtoriohjelman opiskelijaedustajan tehtäviin ja konferenssijärjestelyihin.

En varmasti ole ainoa, joka kaipaa tiedekunnan suunnalta arvostusta, sitä että joku huomaisi tekemäni työn ja antaisi siitä kiitoksen. Haluaisin tietää olevani tärkeä osa tutkimushenkilöstöä muulloinkin kuin pikkujoulujen puheita kuunnellessa. Tällainen tuntuu kuitenkin olevan tämän yliopiston – tai vähintään tiedekunnan – työkulttuurille niin vierasta, että siitä kirjoittaminenkin tuntuu oudolta. Tuen ja arvostuksen puute saavat työn tuntumaan merkityksettömältä ja voimattomuus muuttaa asioita parempaan turhauttaa.

Tilanne saa minut vakavasti pohtimaan, arvostettaisiinko työpanostani enemmän jossain muualla. Synkimpinä hetkinä olen harkinnut väitöskirjaprojektin lopettamista kokonaan, mutta lopulta työ motivoi edelleen todella paljon ja lähipiiri kannattelee pahimman yli.

Vaikka post-doc -vaihe vasta siintää kaukaisuudessa, ei Helsingin yliopisto organisaationa ole antanut itsestään kovin houkuttelevaa kuvaa. Yliopisto on tuttu ja tutkimusintressien kannalta järkevä, mutta jos muita mahdollisuuksia ilmaantuu, kannattaako jäädä? Tämä koulutusleikkauksien keskellä julkaistu blogiteksti sekä muut aiheesta kirjoitetut jutut (kuten tämä) mietityttävät minua usein.

Yhteenvetona vuoteni yliopistossa on tänä vuonna ollut raastava ja viheliäinen ja silti minun on vaikea kuvitella tekeväni mieluummin työkseni mitään muuta. Halu syventyä haastavien tutkimuskysymysten pariin, oppia uutta ja työskennellä osana ajattelevaa, älykästä joukkoa vievät voiton vaikeista olosuhteista. Tämä on intohimoni, tässä istun enkä muuta voi.

 

PS. Uudenvuodenlupaukseni on palauttaa rästissä oleva latinan oppimispäiväkirja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *