Lainoppi ja oikeudenalat

Lainoppi ja oikeusalatKristina Andström

1. Oikeustieteestä
2. Oikeuden ontologia: Mitä oikeus on?
2.1. Kolme käsitystä oikeudesta
2.1.1. Oikeuden voimassaolo
2.1.2. Luonnonoikeus
2.1.3. Oikeuspositivismi
2.1.4. Oikeusrealismi
2.2. Oikeuden osatekijät oikeusnormit
2.2.1. Oikeusnormien luonnehdintaa
2.2.2. Oikeusnormityyppejä
3. Oikeuden epistemologia: Miten oikeudesta saadaan pätevää tietoa?
3.1. Oikeudellinen argumentaatio
3.2. Oikeuslähteet
3.2.1. Yleistä oikeuslähteistä
3.2.2. Vahvasti velvoittavat oikeuslähteet
3.2.3. Heikosti velvoittavat oikeuslähteet
3.2.4. Sallitut oikeuslähteet
4. Oikeuden systematiikka ja oikeudenalajaottelu
4.1. Oikeuden systematisointi lainopin tehtävänä
4.2. Oikeudenalajaottelu

1. OIKEUSTIETEESTÄ

Oikeustieteessä, kuten muissakin tieteissä voidaan erottaa itse tiede, sen kohde (tieteen ontologia) ja käsitys siitä, miten tieteen kohteesta saadaan pätevää tietoa (tieteen epistemologia).

Oikeutta tutkivien tieteiden keskeisin osa-alue on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Sille on ominaista omanlaisensa käsitys tieteen kohteesta ja siitä, miten tästä kohteesta saadaan tietoa. Voidaan puhua myös oikeustieteen paradigmasta eli ajattelumallista, joka sisältää ne perusolettamukset , joita tieteessä ei aseteta kyseenalaiseksi. Paradigman muodostumiseen vaikuttavat mm. juuri käsitykset tieteen kohteesta ja oikeasta tavasta hankkia siitä tietoa. Oikeustieteen paradigma, kuten muidenkin tieteiden paradigmat, myös muuttuu tieteen kehittyessä.

Oikeustieteen eli tässä oikeusdogmatiikan kohtena on oikeusjärjestys velvoittavina tai pätevinä normeina. Tällä tarkoitetaan sitä, että oikeusdogmatiikka tutkii oikeutta valtiollisena pakkojärjestyksenä, johon liittyy mahdollisuus käyttää pakkovaltaa normien toteuttamiseksi. Nämä normit syntyvät tiettyjen normiauktoriteettien toiminnan tuloksena ja ilmenevät kielellisessä muodossa, ns. normiformulaatioina. Lainoppi tarkastelee yksilöitä velvoittavien oikeudellisten normien näkökulmasta. Sen paradigma on siis vastakkainen verrattuna edellä (I.2.3.) kuvattuun “normirelaatioon”, joka tarkastelee erilaisia normeja ja niiden velvoittavuutta yksilöllisen kokemuksen perspektiivistä.

Koska oikeusdogmatiikka l. lainoppi tutkii oikeutta nimenomaan velvoittavana järjestyksenä, sen voidaan sanoa olen normatiivinen tiede. Tällä tarkoitetaan, että oikeusdogmaattisen tutkimuksen tuloksena syntyy normeja, joita yhteiskunnassa noudatetaan. Tässä suhteessa oikeustiede poikkeaa muista yhteiskuntatieteistä, jotka tarkastelevat kohdettaan empiirisesti kuvailemalla erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja selvittämällä niihin liittyviä syy- ja seuraussuhteita.

Koska oikeusdogmatiikassa tutkitaan oikeutta velvoittavana järjestyksenä, sillä voidaan myös sanoa olevan yleisen tiedonhankkimistehtävän lisäksi erityinen tehtävä tuottaa tietoa yhteiskunnallisen vallan käytön tarpeisiin. Tästä syystä oikeusdogmatiikan harjoittaminen myös merkitsee yhteiskunnallista vaikuttamista.

Koska oikeusnormit ovat ”olemassa” kielellisinä muodostelmina, oikeusdogmatiikan tapa hankkia tietoa kohteestaan on tulkinnallinen; kyse on tiettyjen, auktoritatiivisten tekstien tulkinnasta. Periaatteessa nämä tekstit voisiva olla myös suullisia, mutta moderneissa yhteiskunnissa oikeusnormit esiintyvät kirjallisina teksteinä.

Oikeudellisten tekstien tulkinta tapahtuu nykyään vallitsevan käsityksen mukaan käyttämällä argumentatiivista menetelmää. Tällä tarkoitetaan sitä, että tulkintaprosessissa esitetään tulkintaväite tai -ehdotus. Tämä sisältää väitteen siitä, että oikeusjärjestykseen sisältyy tulkintaehdotuksen mukainen normi, jota normiformulaatio siis ilmentää. Tulkintaväitteen tai -ehdotuksen tueksi pyritään esittämään sellaisia perusteita l. argumentteja, joita pidetään vallitsevan paradigman mukaan pätevinä tukemaan tulkintaväitettä. Tällaisia perusteita voidaan löytää ns. oikeuslähteistä l. sellaisista tiedonlähteistä, jotka oikeustieteellinen tiedeyhteisö hyväksyy oikeudellisen tiedon perustaksi.

2. OIKEUDEN ONTOLOGIA: MITÄ OIKEUS ON?

2.1. KOLME KÄSITYSTÄ OIKEUDESTA

2.1.1. Oikeuden voimassaolo

Oikeudellisessa ajattelussa voidaan hahmottaa kolme eri pääsuuntausta sen mukaan, mitä niissä pidetään oikeusnormin voimassaolon eli sitovuuden perustana. On kuitenkin muistettava, että nämä kolme pääsuuntausta ovat ns. ideaalimalleja, joilla tarkoitetaan sitä, että ne eivät esiinny puhtaina reaalimaailmassa. Oikeusjärjestysten perustana on kylläkin joku näistä perusajattelutavoista, mutta niihin sisältyy myös piirteitä muista ajattelumalleista.

2.1.2. Luonnonoikeus

Varhaisin länsimaisen oikeusajattelun suuntaus oli ns. luonnonoikeudellinen ajattelu, jonka mukaan oikeusnormien voimassaolo perustuu niiden oikeanlaiseen sisältöön. Voidaan siis puhua oikeusnormien voimassaolosta niiden sisällöllisenä hyväksyttävyytenä.

Luonnonoikeudellinen ajattelu syntyi antiikin Kreikassa ennen kaikkea sen teleologisen filosofian tuotteena. Tämän ajattelun mukaan kaikilla ilmiöillä oli luonnollinen päämääränsä. Siten myös ihmisten toimintaa voitiin tarkastella suhteessa sen luonnollisiin päämääriin. Voitiin puhua ”luonnollisesta laista”, jota myös ihmisten tuli suhteissaan noudattaa.[1]

Kristilliselle ajalle tultaessa antiikin luonnonoikeudellinen ajattelu muuntui kristinuskon oppien mukaiseksi ns. skolastiikaksi. Nyt luonnollinen oikeus nähtiin osana Jumalan asettamaa oikeutta. Ollakseen pätevää inhimillisen oikeuden tuli olla sisällöltään sopusoinnussa jumalallisen oikeuden kanssa. Tietoa jumalallisesta oikeudesta voitiin saada uskonnollisesta ilmoituksesta, ts. Raamatusta. Oikean oikeuden perustana oli siis Jumalan auktoriteetti.[2]

Oikeudellinen ajattelu alkoi kuitenkin aina 1500-luvulta alkaen etääntyä uskonnollisesta perustastaan.  Nyt kehittyi ajatus siitä, että luonnollista oikeutta voisi olla olemassa riippumatta Jumalan olemassaolosta ja että asioiden luonnollisesta järjestyksestä voitiin saada tietoa järjen avulla. 1700-luvun valistusajan luonnoikeusajattelun keskiössä oli käsitys ihmisen luonnollisista oikeuksista eli ihmisoikeuksista. Tämän ajattelutavan mukaan ihmisille kuului luonnollisen järjestyksen mukaan tiettyjä perustavaa laatua olevia oikeuksia, joita lainsäätäjäkään ei voinut loukata. Nämä oikeudet määriteltiin mm. Ranskan suuren vallankumouksen ihmisoikeusjulistuksessa.[3]

Vaikka luonnonoikeudellinen ajattelu sittemmin syrjäytyi oikeuspositivismin tieltä, siitä on vieläkin jäänteitä länsimaisessa oikeusajattelussa. Ihmisoikeudet on vahvistettu useissa kansainvälisissä sopimuksissa. Myös Kansainvälisen rikostuomioistuimen toiminta perustuu ihmisoikeusajatteluun. Sen mukaan tuomioistuimessa voidaan syyttää mm. sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan riippumatta siitä, ovatko teot olleet lainvastaisia sen valtion lakien mukaan, joissa niitä on tehty.

 

2.1.3. Oikeuspositivismi

1800-luvulla syntyneen oikeuspositivistisen ajattelun mukaan oikeusnormin voimassaolo perustuu puhtaasti muodolliseen seikkaan; oikeusnormi on voimassa, kun sen on antanut siihen oikeutettu normiauktoriteetti oikealla tavalla. Normilta ei siis edellytetty mitään tiettyä sisältöä voimassaolon ehtona. Oikeusjärjestys käsitettiin puhtaasti ihmisen toiminnan tuloksena. Siten oikeus syntyi suvereenin lainsäätäjän norminantotoiminnassa.

Parhaiten positivistista oikeuskäsitystä on kuvannut itävaltalainen oikeusteoreetikko Hans Kelsen teoksessaan Puhdas oikeusoppi. Hänen mukaansa oikeudellisesta ajattelusta on puhdistettava ensinnäkin kaikenlaiset arvoarvostelmat. Tällä hän ei kuitenkaan tarkoittanut, että oikeusjärjestykseen ei voisi sisältyä arvoarvostelmia, vaan että oikeusnormien pätevyys ei ole riippuvainen niissä ilmaistuista arvoista. Tämä siksi, että hänen mukaansa ei voida määritellä sellaista oikeaa arvojärjestelmää, joka voisi toimia oikeusnormin pätevyyden mittapuuna. Kelsen oli siis arvorelativisti.

Toiseksi Kelsenin mukaan oikeudellisesta ajattelusta piti erottaa myös tosiasiaväittämät. Se oli hänen mukaansa välttämätöntä, koska olemisen ja pitämisen ajatuskategoriat ovat toisistaan täysin erillisiä. Tällä tarkoitetaan sitä, että siitä, mitä on, ei voida tehdä mitään loogisia johtopäätöksiä siitä mitä pitäisi olla. Oikeudellinen ajattelu kuuluu siis Kelsenin mukaan pitämisen kategoriaan. Oikeusnormien pätevyys ei siten riipu tosiasiallisista olosuhteista.

Ehkä kaikkein tunnetuin Kelsenin Puhtaan oikeusopin ajatuksista on kuitenkin hänen ajatuksensa oikeusjärjestyksen normipyramidirakenteesta. Koska oikeusnormin pätevyys riippuu siitä, onko sen antanut oikea normiauktoriteetti, tarvitaan jokin ylemmänasteinen normi, joka määrittelee tuon normiauktoriteetin. Tällainen ylemmänasteinen normi antaa siis alemmanasteisen normin säätäjälle kompetenssin eli toimivallan tuon normin antamiseen. Koska edelleen myös tämän ylemmänasteisen normin antajan toimivalta riippuu sitä ylemmänasteisesta normista, oikeusjärjestys voidaan nähdä pyramidimaisena rakenteena, jossa alemmanasteiset normit saavat aina pätevyytensä ylemmänasteisesta normista.

Tähän Kelsenin normipyramidimalliin sisältyy kutenkin se ongelma, että vaatimus ylemmänasteisen normin antamasta toimvallasta näyttää jatkuvan loputtomiin. Tällöin puhutaan ns. normatiivisen regressin eli takautumisen ongelmasta. Ongelma on mallin kannalta keskeinen, sillä päättymätön regressi saattaa kyseenalaiseksi koko oikeusjärjestyksen pätevyyden. Kelsen on kuitenkin esittänyt ongelman ratkaisuksi ns. perusnormia. Perusnormi on normi, jonka pätevyyttä ei voida enää kyseenalaistaa, joten se ei edellytä ylempää normia, vaan sulkee pyramidirakenteen. Kelsenin mukaan perusnormin pätevyyttä ei tarvitse osoittaa, koska se on ns. edellytetty normi. Tällä Kelsen tarkoittaa sitä, että perusnormin on edellytettävä olevan voimassa, jos oikeusjärjestystä pidetään kokonaisuudessaan pätevänä.[4]

Vaikka oikeuspositivistista ajattelua ei nykyään enää esiinnykään puhtaassa muodossaan, se muodostaa kuitenkin nykyisen länsimaisen oikeusajattelun perustan. Siten esim. suomalainen oikeusjärjestelmä perustuu ajatukseen suvereenista lainsäätäjästä. Oikeusjärjestystämme voidaan myös pääosin kuvata Kelsenin normipyramidimallin avulla, jossa ylin norminantokompetenssi kuuluu perustuslain säätäjälle ja kaikki perustuslakia alemmanasteiset normit saavat pätevyytensä perustuslakiin nojautuvasta toimivallasta.

 

2.1.4. Oikeusrealismi

Kolmas oikeudellisen ajattelun perussuuntaus on ns. oikeusrealismi, jonka mukaan oikeusnormin voimassaolo perustuu sen tehokkuuteen, ts. siihen, että sitä tosiasiallisesti noudatetaan  yhteiskunnassa. Oikeusnormin tehokkuus on joskus sidottu siihen, että kansalaiset noudattavat sitä, koska kokevat sen valvoittavana. Useimmiten tehokkuus liitetään kuitenkin viranomaiskäyttäytymiseen. Oikeusnormi on pätevä, kun valtion pakkovaltaa käyttävät viranomaiset soveltavat sitä toiminnassaan.

Oikeusrealistista ajattelua esiintyi Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa ja eräissä Skandinavian maissa viime vuosisadan alkupuolella. Sen taustalla oli tieteenfilosofinen looginen empirismi, jonka mukaan väitteet kuuluivat tieteen piiriin vain, jos ne oli mahdollista todeta empiiristen havaintojen avulla joko tosiksi tai epätosiksi. Oikeusrealistisessa ajattelussa suunnattiin näin huomio yleisten oikeusnormien sijasta yksittäisiin soveltamisratkaisuihin. Oikeusnormia koskeva väite oli yksinkertaisesti ennuste siitä, miten tuomioistuin tulisi tietyssä tapauksessa toimimaan. Tämä väite voitiin siis osoittaa todeksi tarkastelemalla konkreettisia tuomioistuinratkaisuja.

Oikeusrealistisessa ajattelussa keskeistä oli pyrkiä määrittelemään ne tekijät, jotka vaikuttavat lainkäyttäjän ratkaisun muotoutumiseen. Tällöin puhuttiin ns. tuomarinideologiasta, josta ratkaisun tekijä löytää ratkaisuperusteet. Koska oikeusjärjestelmä nähtiin oikeusrealismissa eräänlaisena yhteiskunnallisena insinööritaitona eli keinona saavuttaa määriteltyjä yhteiskunnallisia tavoitteita, tuomarinideologia muodostui juuri niistä tavoitteista, joihin yksittäisillä soveltamisratkaisuilla pyrittiin. Pohjois-amerikkalaisessa realismissa tämä ajattelu sai joskus jopa äärimmäisen norminihilistisen muodon; katsotiin, että soveltamisratkaisussa ei ollut ollenkaan merkitystä säädetyissä normeilla, vaan ratkaisija etsi ratkaisuperusteensa tuomarinideologiasta. Skandinaavisessa realismissa sitävastoin tuomarinideologia käsitettiin lainkäyttäjien keskuudessa yleisesti hyväksyttynä käsityksenä siitä, millaisia perusteita oikeudellisessa ratkaisussa oli käytettävä.

Oikeusrealismia on usein arvosteltu siitä, että se ei oikeastaan tarjoa juurikaan apua lainsoveltajalle tämän tehdessä oikeudellista ratkaisua. Lainsoveltajahan ei tarvitse ratkaisua tehdessään niinkään ennustetta siitä, millainen tuo ratkaisu tulee olemaan, kuin normatiivisen käsityksen siitä, millaisia ratkaisuperusteita ratkaisua tehtäessä on käytettävä, jotta ratkaisu olisi hyväksyttävissä.[5]

 

2.2. OIKEUDEN OSATEKIJÄT OIKEUSNORMIT

2.2.1. Oikeusnormien luonnehdintaa

Oikeusnormit muodostavat erityisten yhteiskunnallisten normien lajin, jonka tehtävänä on ohjata jäsenten käyttäytymistä. Niiden viimekätisenä toteutumisen takeena on valtion mahdollisuus käyttää pakkovaltaa niiden soveltamisessa. Siten oikeusjärjestys on pakkojärjestys. Tämän valtaulottuvuuden lisäksi oikeusnormien tehtävänä on vakauttaa toimintaa yhteiskunnassa ja lisätä näin toiminnan ennalta-arvattavuutta. Siten oikeusnormit muodostavat eräänlaiset yhteiskunnan ”liikennesäännöt”, joiden avulla jäsenten toiminta tulee ennustettavaksi. Ennustettavuus helpottaa yhteiskunnan jäsenten toiminnan sopeuttamista toistensa toimintaan.

Modernin oikeuden normeilta edellytetään pääsääntöisesti abstraktisuutta ja yleisyyttä. Tällä tarkoitetaan sitä, että normit laaditaan sellaisiksi, että niitä voidaan soveltaa ennalta määräämättömässä joukossa tapauksia. Oikeusnormi ei siis yleensä koske vain yhtä tiettyä konkreettista tapausta. Tämä liittyy yhteiskunnan jäsenten tasa-arvoisuuden vaatimukseen. Yleisyys palvelee myös yhteiskunnan jäsenten toiminnan ennalta-arvattavuutta: jäsenet voivat ennakolta varautua siihen, että muut toimijat yleensä toimivat normeissa edellytetyllä tavalla.

Vaikka nykyisin vallitsevan oikeuspositivistisen käsityksen mukaan oikeusnormit kuvastavat lainsäätäjän tahtoa, niin tällä tahdolla ei kuitenkaan tarkoiteta sen historiallisen lainsäätäjän tahtoa, joka aikanaan sääti lain. Koska normit kiteytetään säännösteksteihin, ne alkavat tavallaan elää omaa elämäänsä osana oikeusjärjestystä. Tällöin voidaan puhua oikeussäännösten objektiivisesta tulkinnasta.

Oikeusnormit ovat siis olemassa tiettyinä auktoritatiivien aseman omaavina teksteinä. Tällaista normia edustavaa tekstiä kutsutaan normiformulaatioksi. Itse normi on taas tämän tekstin merkityssisältö, joka voidaan selvittää tulkinnan avulla. Voidaan siis puhua oikeudellisesta tekstihermeneutiikasta.[6]

Kaikista oikeusnormeista voidaan löytää määrätynlainen rakenne. Normissa määritellyt oikeustosiseikat eli tunnusmeristö eli soveltamisala määrittelevät sen, minkälaisiin tapauksiin normi soveltuu. Normin oikeusseuraamusta koskeva osa taas kertoo sen, mitä tietyssä tapauksessa pitää seurata. Nämä osat yhdistaa ns. pitämiselementti, joka tekee normista normin. Se käskee normin soveltajaa määräämään normin mainitseman seuraamuksen.

 

2.2.2. Oikeusnormityyppejä

Oikeusnormeja voidaan jakaa eri tyyppeihin niiden ominaisuuksien mukaan. Yleisin oikeusnormien tyyppi on ns. regulatiiviset eli käyttäytymisnormit eli preskriptiot. Ne ovat käskyjä, kieltoja tai lupia (esim. Rikoslaki 21 luku 1 §, Vahingonkorvauslaki 2 luku 1 § 1 mom). Konstitutiiviset normit ovat normeja, jotka antavat tietylle seikalle tietyn oikeudellisen merkityksen (esim. Perintökaari 10 luku 1 §). Konstitutiivisten normien erityisryhmän muodostavat ns. kompetenssi- eli toimivaltanormit, jotka antavat tietylle henkilötaholle oikeuden suorittaa tiettyjä toimia siten, että siitä on määrättyjä oikeudellisia seurauksia (esim. Suomen perustuslaki 4 luku 39 § 2 mom).[7]

Nykyisin vallalla olevan oikeusajattelun mukaan oikeusjärjestyksessä voidaan myös erottaa kahdenlaisia normeja; oikeussääntöjä ja oikeusperiaatteita. Paradigman muutos oikeustieteellisessä ajattelussa 1980-luvulta alkaen merkitsi sitä, että aikaisemmin vallinnut voimakkaan oikeuspositivistinen ajattelu muuttui siten, että se sai luonnonoikeudellisia piirteitä. Tämä näkyy siinä, että myös oikeusperiaatteiden on katsottu kuuluvan oikeusjärjestykseen.

Oikeussäännöt voidaan määritellä siten, että niitä käytetään joko-tai -tavalla. Jos sääntö tunnusmerkistönsä mukaisesti soveltuu tapaukseen, sitä sovelletaan siihen. Jos taas tunnusmerkistö ei sovellu, sääntöä ei käytetä. Oikeusperiaatteet taas ymmärretään yleiseksi toimintaohjeiksi, joita voidaan noudattaa ”enemmän tai vähemmän”. Oikeusperiaateajattelun luonnonoikeudellinen vivahde johtuu siitä, että niiden ajatellaan ilmaisevan suoraan niitä arvoja ja tavoitteita, joita yhteiskunnassa halutaan toteutettavan. Tällaisten arvojen ja tavoitteiden ilmaisijoina periaatteilla on myös painoarvon ominaisuus. Eri arvot ja tavoitteet ovat eriasteisesti tärkeitä tietyssä yhteiskunnassa. Yleensä oikeusjärjestykseen sisältyy myös sellaisia periaatteita, jotka voivat yksittäistapauksessa joutua keskenään ristiriitaan. Tällöin yksinkertaisimmassa tapauksessa painavampi periaate syrjäyttää vähemmän painavan. Tämä ratkaisu saavutetaan periaatteiden punninnalla.[8]

Oikeussääntöihin ei sitävastoin liity painon elementtiä, vaikka nekin usein ilmaisevat erilaisia arvoja tai tavoitteita. Sääntöjen ei myöskään voida ajatella olevan ristiriidassa keskenään, kuten periaatteiden. Siten niiden punnintakaan ei ole tarpeen soveltamistilanteessa. Voidaankin todeta, että oikeussäännöt ovat eräänlaisia lainsäätäjän ”valmispunnintoja”. Oikeusperiaatteilla ja oikeussäännöillä on siten sisäinen yhteys; oikeussäännötkin ilmaisevat niitä arvoja ja tavoitteita, jotka voidaan kiteyttää oikeusperiaatteiksi. Tätä ominaisuutta voidaan käyttää hyväksi oikeussäänöjä sisältävien normiformulaaioiden tulkinnassa. Oikeussääntö voidaan palauttaa oikeusperiaatteiden punnintaratkaisuksi, ja näin voidaan selvittää, mitä arvoja tai tavoitteita oikeussäännän avulla on haluttu toteuttaa. Oikeussäntöjen ja periaatteiden sisäistä yhteyttä voidaan käyttää avuksi myös määritettäessä oikeusjärjestykseen sisältyviä oikeusperiaatteita. Vaikka oikeusperiaatteet on usein ilmaistu lainsäädännössä normiformulaatioiden muodossa, aina näin ei ole, vaan ne täytyy ikäänkuin koostaa oikeussäännöistä selvittämällä niiden ns. ratiota eli tarkoitusta.

 

3. OIKEUDEN EPISTEMOLOGIA: MITEN OIKEUDESTA SAADAAN PÄTEVÄÄ TIETOA?

3.1. OIKEUDELLINEN ARGUMENTAATIO

Kuten edellä jo mainittiin, oikeudellisen tiedon hankinta on luonteelta tekstitulkintaa, jossa käytetään argumentatiivista menetelmää. Tällä tarkoitetaan sitä, että tulkitsija esittää väitteen normiformulaation merkityssisällöstä ja perustelee väitteensä oikeusyhteisössä hyväksytyllä tavalla. Tulkinnan perusteleminen on tärkeä oikeudellisen vallan käytön kontrollin väline, ja sillä on myös käytännöllistä merkitystä, kun lainsoveltajan ratkaisun sitoma taho harkitsee turvautumista muutoksenhakuun.

Oikeudellisessa argumentaatioprosessissa voidaan nähdä kaksi puolta; toisaalta tulkintaratkaisun löytäminen ja toisaalta sen perusteleminen. Ihannetapauksessa nämä tulkintaprosessin eri puolet vastaavat toisiaan. Jos näin ei ole, puhutaan tulkinnan fasadiperustelusta, jolla tarkoitetaan sitä, että lopputulokseen on päädytty jollain ei-hyväksyttävällä tavalla ja se on jälkeenpäin oikeutettu hyväksyttävinä pidetyillä perusteilla. Aluksi usein esitetään yksi tai useampi ratkaisuvaihtoehto, joiden pätevyyttä sitten testataan rationaalisilla ja hyväksyttävillä perusteilla.

Oikeudellisen argumentaation lähtökohtana on yleensä jokin auktoritatiivinen teksti, jolle etsitään mahdollisimman hyvin perusteltua tulkintaa. Ensimmäinen ja myös yksinkertaisin tulkinta-askel perustuu tekstin kielelliseen tulkintaan. Kaikkein helpoimmassa tapauksessa tekstin merkityssisältö on mahdollista selvittää pelkästään selvittämällä siinä käytettyjen ilmaisujen yleiskielinen merkitys. Tällaisen tulkinnan voi tehdä kuka tahansa sitä kieltä osaava, jolla teksti on annettu. Joskus kyse voi olla erityisterminologian tulkinnasta, jolloin vaaditaan tietoja jonkin erityisalan ilmausten merkityksistä. Molemmissa voidaan sanoa, että teksti vastaa suoraan käsillä olevaa tapausta. Tällöin on kyse ns. isomorfiatilanteesta. Tällainen tilanne vallitsee kuitenkin vain normin ydinalueella. Sen ulkopuolella joudutaan turvautumaan sellaisiin tulkintaperusteisiin, jotka ovat ominaisia juuri oikeudelliselle tulkinnalle.

 

Oikeudellisessa tulkinnassa käytetään apuna tiettyjä päättelysääntöjä. Yksi tällainen sääntö on ylemmän lain etusijan periaate. Tämän tulkintaperiaatteen mukaan hierarkkisesti ylemmällä tasolla oleva normi syrjäyttää alemmalla tasolla olevan normin. Tämä tulkintasääntö vastaa Hans Kelsenin esittämää oikeusjärjestyksen normipyramidirakennetta.Myöhemmän lain etusijan periaatteen mukaan myöhemmin asetettu normi syrjäyttää sen kanssa ristiriidassa olevan aikaisemman normin. Kolmas tulkintaperiaate on erityislain etusijan periaate. Jos samaan tilanteeseen soveltuu sekä yleinen että yksityiskohtaisempi säännös, sovelletaan yksiyiskohtaisempaa säännöstä.

Normiformulaation tulkinnassa voidaan myös käyttää joko ns. e contrario- eli supistavaa eli sanamuodon mukaista tulkintaa tai analogia- eli laajentavaa tulkintaa. Supistavassa tulkinnassa pitäydytään tiukasti tekstin kielelliseen merkitykseen. Analogiatulkinnassa taas laajennetaan tulkintaa yli tämän merkityksen. Tämä siksi, että katsotaan käsillä olevan tapauksen olevan jollakin merkityksellisellä tavalla samanlainen kuin tekstissä määritelty tapaus. Samanlaisuuden perusteena on yleensä jokin oikeusjärjestykseen sisältyvä arvo tai tavoite. Koska supistava tulkinta ja analogiatulkinta johtavat päinvastaisiin lopputuloksiin, niiden välillä tehtävässä ratkaisussa on aina kyse arvoratkaisusta.

Nykyisen oikeusajattelun mukaan tulkinta-argumentteina voidaan käyttää myös suoraan erilaisia arvoja ja tavoitteita ja oikeusperiaatteita, joihin nuo arvot tai tavoitteet on kiteytetty. Siten analogiatulkinnan sijaan voidaan puhua arvoista tai tavoitteista tai oikeusperiaatteista. Tähän argumenttityyppiin voidaan lukea myös ns. teleologiset argumentit tai reaaliset argumentit. Niitä käytettäessä ratkaisussa otetaan huomioon juuri tavoitteet, joihin säännöksillä pyritään. Tämän tyyppisiä sisällöllisiä argumentteja on joskus luonnehdittu myös ns. materiaalisiksi oikeuslähteiksi. Näitä lähteitä käytetään oikeudellisessa tulkinnassa niiden sisällön vuoksi.Tärkeimmän oikeuslähteiden ryhmän muodostavat kuitenkin ns. auktoritatiiviset oikeuslähteet. Nämä ovat oikeuslähteitä, joiden sitovuus perustuu niiden viralliseen asemaan.[9]

 

3.2. OIKEUSLÄHTEET

3.2.1 Yleistä oikeuslähteistä

Oikeuslähteet voidaan yleisesti määritellä sellaisiksi informaatiolähteiksi, joista saadaan tietoa voimassaolevasta oikeudesta. Tässä käsittelmäni oikeuslähteet kuuluvat auktoritatiivisten oikeuslähteiden ryhmään, joiden sitovuus siis perustuu niiden viralliseen asemaan. Tällaisilla oikeuslähteillä on keskeinen asema modernissa oikeusajattelussa, jonka perustaja on oikeuspositivismin mukainen käsitys oikeudesta. Tämän käsityksen mukaanhan oikeusnormien voimassolo perustuu siihen, että ne on antanut siihen oikeutettu normiauktoriteetti.

Oikeuslähteet voidaan jakaa kolmeen pääryhmään velvoittavuutensa perusteella. Ensimmäisen ja tärkeimmän ryhmän muodostavat ns. vahvasti velvoittavat oikeuslähteet. Niitä voidaan luonnehtia siten, että niitä on noudatettava virkavirhesanktion uhalla. Tämä tarkoittaa sitä, että julkisen vallan käyttäjä, joka ratkaisussaan sivuuttaa nämä lähteet, voi joutua syytteeseen virkarikoksesta.

 

3.2.2. Vahvasti velvoittavat oikeuslähteet

Vahvasti velvoittavilla oikeuslähteillä on keskinäinen etusijajärjestys, jonka mukaan korkeammalla sijalla olevan lähteen sisältämä normi syrjäyttää alemman, sen kanssa ristiriidassa olevan lähteen sisältämän normin. Nykyisen käsityksen mukaan korkeimmalla sijalla tässä etuoikeusjärjestyksessä ovat eurooppaoikeudelliset normilähteet. Näitä ovat EU.n erilaiset sopimukset ja sen elinten antamat, jäsenmaita velvoittavat normit, kuten asetukset, direktiivit ja päätökset. Tähän ryhmään kuuluvat myös Euroopan tuomioistuinten antamat tulkintaratkaisut, kuten Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut.

Toisella sijalla vahvasti velvoittavien oikeuslähteiden järjestyksessä ovat kansallisen oikeuden säädökset hierarkkisessa järjestyksessään. Ylimmällä tasolla on kansallinen perustuslaki. Tämän alapuolella ovat puolestaan tavalliset lait ja näiden alapuolella asetukset. Alimmalla tasolla ovat asetuksia alemmat normilähteet kuten esim. erilaiset ministeriöiden päätökset ja ohjeet.

Erityisen oikeuslähdetyypin muodostaa vielä ns. tavanomainen oikeus tai maantapa. Tämän oikeuslähteen sisältämiä normeja noudatetaan silloin, kun säädännäisen oikeuden lähteitä ei ole. Maantavalle on kuitenkin lisäksi asetettu sisällöllinen ehto, jonka mukaan ainoastaan hyvää tapaa voidaan käyttää. Maantapa koostuu erilaisista kansalaisten vakiintuneista toimintakäytännöistä. Tällaisia käytäntöjä voidaan löytää esim. vakiintuneista kauppatavoista. Myös meillä voimassa olevat jokamiehen oikeudet perustuvat ainakin osittain tavanomaiseen oikeuteen. Tavanomainen oikeus on kuitenkin jo pitkään ollut väistyvä oikeuslähde, kun säädetty oikeus on muodostunut yhä laajemmaksi ja kattavammaksi.

 

3.2.3 Heikosti velvoittavat oikeuslähteet

Kun vahvasti velvoittavat oikeuslähteet eivät riitä oikeudellisen ratkaisun muodostamiseen, voidaan turvautua heikosti velvoittaviin lähteisiin. Nämä oikeuslähteet määritellään siten, että niitä ei ole pakko käyttää, mutta niistä poikkeaminen on perusteltava.

Heikosti velvoittavia oikeuslähteitä on kahden tyyppisiä. Ensinnäkin näihin lähteisiin kuuluvat lainvalmisteluaineistoon sisältyvät lähteet. Niiden merkitys oikeuslähteinä perustuu siihen, että niistä saadaan tietoa lainsäätäjän tavoitteista. Tähän ryhmään kuuluvia lähteitä ovat mm. komiteamietinnöt, toimikuntien mietinnöt, hallituksen esitys ja eduskunnan valiokuntien mietinnöt ja lausunnot. Näistä keskeisin laintulkinta-apuneuvo on hallituksen esitys, joka sisältää perustelut säädettävälle laille.

Toisen ryhmän muodostavat tuomioistuinten ennakkoratkaisut eli prejudikaatit. Näistä tärkeimpiä ovat korkeimpien tuomioistuinten, korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden, ratkaisut. Näiden tuomioistuinten tärkein tehtävä nykyään onkin  ennakkoratkaisujen antaminen. Vaikka nämä ratkaisut eivät siis ole muodollisesti sitovia, niitä noudatetaan käytännössä laajalti.

Näille kahdelle heikosti velvoittavien oikeuslähteiden ryhmälle ei ole määritelty keskinäistä etuoikeusjärjestystä, joten ne voivat käytännössä toimia kilpailevina oikeuslähteinä, joskin etuoikeusjärjestystä on yritetty määritellä joissakin erityistapauksissa.

 

3.2.4 Sallitut oikeuslähteet

Jossakin tapauksissa ratkaisuun ei päästä käyttämällä velvoittavia oikeuslähteitä, Tällöin voidaaan niin haluttaessa turvautua sallittuihin oikeuslähteisiin.

Näistä lähteistä keskeisin on lainopillinen kirjallisuus eli oikeustieteen tutkimustulokset. Lainopin merkitys tulkinnassa perustuu siihen, että sen avulla voidaan löytää argumentteja, jotka ovat intersubjektiivisesti hyväksyttävissä. Lainopillisessa tutkimuksessa esitettyjen kantojen tosiasiallinen merkitys perustuu myös siihen, että sen tuottamat tulkinnat leviävät tutkijayhteisön ulkopuolelle koulutuksen, asiantuntijalausuntojen tms. välityksellä. Lainopillisen tutkimuksen tiedonhankinnalla onkin katsottu olevan lainsoveltamista palveleva tehtävä.

Toisen sallittujen oikeuslähteiden ryhmän muodostaa ns. oikeusvertailu. Oikeusvertailun käyttö oikeuslähteenä perustuu siihen, että voidaan todeta jonkin vieraan oikeusjärjestyksen olevan sillä tavalla samanlaista kuin oman, valvoittavan oikeuden, että sillä voi olla merkitystä oikeudellisen tulkinnan kannalta. Vieraalle oikeudelle annetaan merkitystä yleensä silloin, kun koko tuon oikeusjärjestelmän katsotaan olevan samanlainen kuin oman oikeuden. Tällöin on mahdollista käyttää vieraan oikeuden heikosti velvoittavista oikeuslähteistä löytyvää tulkintamateriaalia.

Joissakin tapauksissa tulkinnassa on tarpeen käyttää myös oikeushistoriallisen tutkimuksen tuottamaa tietoa. Jonkin oikeusinstituution historian tunteminen voi auttaa sitä säätelevien säännösten tulkinnassa. Näin voidaan selvittää, minkälaisia tavoitteita sääntelyyn on alun perin liittynyt. Joskus tätä tietoa voidaan käyttää myös silloin, kun lainsäännökset muuttuvat; silloin historillisen tilanteen tunteminen kertoo siitä, minkälaisen tausta-ajattelun normin asettaja on hylännyt uuden lainsäädännön myötä.

Eräänlaisina sallittuina oikeuslähteinä voidaan pitää myös ns. pehmeää sääntelyä sisältäviä informaatiolähteitä. Tällaisia ovat erilaisten lautakuntien suositukset (esim. kuluttajariitalautakunta), eri asiamiesten ratkaisut ja lausunnot (esim. eduskunnan oikeusasiamies, kuluttaja-asiamies, lapsiasiavaltuutettu) ja joidenkin alojen itsesäätelyä harjoittavien elinten ratkaisut (esim julkisen sanan neuvosto ja Suomen asianajajaliiton valvontalautakunta).

 

4. OIKEUDEN SYSTEMATIIKKA JA OIKEUDENALAJOTTELU

4.1. OIKEUDEN SYSTEMATISOINTI LAINOPIN TEHTÄVÄNÄ

Oikeussäännösten tulkinnan lisäksi lainopille kuuluu oikeuden systematisointitehtävä. Tällä tarkoitetaan sitä, että normimateriaali järjestetään johdonmukaiseksi ja ristiriidattomaksi kokonaisuudeksi.

Oikeuden systematisoinnin kannalta säädetty oikeus voidaan nähdä eräänlaisena esisystemaattisena kokonaisuutena. Jo lakien säätämisvaiheessa noudatetaan jonkinlaista systematiikkaa. Lain systematiikan taustalla on käsityksiä siitä, mihin lainsäädännöllä pyritään ja miten valittu tavoite saavutetaan. Lakeja ei myöskään säädetä tyhjiössä, vaan uusi lainsäädäntö lisätään jo voimassa olevien normien kokonaisuuteen.

Lainopin systematisointityö on puolestaan tämän lainsäätäjän työn jatkamista. Siinä käytetään hyväksi tutkimuksessa kehitettyjä käsitteitä ja oikeusperiaatteita. Systemaattisuuden aste on näin korkeampi kuin lainsäätäjän luomassa systeemissä. Systematisoinnissa pyritään määrittelemään yksittäisten säännösten yhteyttä muihin säännöksiin. Tällainen yhteys voidaan muodostaa joko käsitteiden tai oikeusjärjestykseen sisältyvien arvojen ja tavoitteiden avulla.Sekä käsitteistön että systematisoinnissa käytettävien oikeusperiaatteiden on siis kytkeydyttävä voimassa olevaan oikeuteen.[10]

 

4.2. OIKEUDENALAJAOTTELU

Selkeimmillään oikeusjärjestyksen systeemi näkyy oikeusjärjestyksen jaottelussa eri oikeudenaloihin. Oikeudenalat muodostavat normikokonaisuuksia, joilla säännellään tiettyjä yhteiskunnallisia tai yksityisiä toimintoja. Näitä toimintoja voidaan kutsua oikeuden sääntelykohteiksi. Kullekin oikeudenalalle ovat ominaisia tietyt arvot ja tavoitteet, joita pyritään toteuttamaan sääntelykohteessa oikeudellisen sääntelyn avulla. Nämä oikeudenalojen arvot ja tavoitteet on kiteytetty kunkin oikeudenalan yleisiin oppeihin. Oikeudenalojen yleisiin oppeihin sisältyvät mm. oikeudenalan keskeiset käsitteet ja periaatteet.

Oikeudenalajaottelu on osittain sopimuksenvarainen, mutta vain siinä määrin, kun jaottelussa voidaan säilyttää oikeusjärjestyksen sisältämät arvot ja tavoitteet. Oikeusjärjestyksen perusjakona toimii jako toisaalta yksityis- ja toisaalta julkisoikeuteen. Näiden perusoikeudenalojen käsitteet ja oikeusperiaatteet eroavat ratkaisevasti toisistaan. Tämä johtuu siitä, että yksityisoikeudellisilla säännöksillä säännellään yksityisten oikeussubjektien välisiä suhteita, kun taas julkisoikeudassa on kyse valtiovallan ja yksityisten oikeussubjektien välisestä suhteesta.

Koska kuitenkin sekä tutkimuksen kohteena oleva oikeus että myös itse tutkimus ovat koko ajan kehittyviä ilmiöitä, oikeudenalajaottelukaan ei ole luonteeltaan pysyvä ja muuttumaton, vaan se kehittyy jatkuvasti. Erityisesti oikeudenalajaottelun perusjako yksityis- ja julkisoikeuteen on viime vuosina hämärtynyt. Yksityisoikeudelliset suhteet ovat saaneet interventiolainsäädännön välityksellä julkisoikeudellisia piirteitä, kun taas julkisyhteisöjä koskettanut yksityistämiskehitys on puolestaan tuonut yksityisoikeudellisia piirteitä julkisoikeudellisten suhteiden alueelle.

Alla on esitetty yksi perinteinen oikeudenalajaottelu. Jotkin oikeudenalat eivät selkeästi asetu yksityisoikeuden ja julkisoikeuden perusjaotteluun, vaan niihin sisältyy säännöksiä kummaltakin alueelta.

 

YKSITYISOIKEUS JULKISOIKEUS
Varallisuusoikeus Valtiosääntöoikeus
Velvoiteoikeus Hallinto-oikeus
Sopimusoikeus Kansainvälinen oikeus
Vahingonkorvausoikeus Vero-oikeus
Esineoikeus Rikosoikeus
Kauppaoikeus Prosessioikeus
Henkilöoikeus
Perheoikeus
Avioliitto-oikeus
Lapsioikeus
Jäämistöoikeus
Työoikeus
Ympäristöoikeus
Eurooppaoikeus

Myös Suomen laki -teosten sisällysluettelosta saa hyvän kuvan oikeusjärjestyksen rakenteesta. Rakenne näkyy myös siinä, miten oikeustieteellinen tutkimus ja opetus on järjestetty. Oikeustieteen oppituolit noudattelevat pääosin oikeudenalajokoa ja oikeustieteellinen opetus rakentuu tämän jaon varaan.

http://www.helsinki.fi/oikeustiede/oppiaineet/index.html

https://flamma.helsinki.fi/portal/units/law?_nfpb=true&_pageLabel=P12200322591381230537071&contentId=HY364597&placeId=HY364594

 

VIITTEET

[1]Aarnio 1988 s. 103 ja 104.

[2]Aarnio 1988 s. 107 – 110.

[3]Aarnio 1988 s. 110 – 112.

[4]Siltala 2001 s. 31 – 42.

[5]Aarnio 1988 s. 127 – 138, Siltala 2001 s. 67 – 77.

[6]Aarnio 1988 s. 138 – 143.

[7]Aarnio 1988 s. 70 – 77.

[8]Aarnio 1988 s. 78 – 83

[9]Aarnio 1988 s. 217 – 259..

[10]Aarnio 1988 s. 288 – 298.

LÄHTEET

Aarnio, Aulis:                      Laintulkinnan teoria. WSOY 1988.

Siltala, Raimo:                    Johdatus oikeusteoriaan. Forum Iuris 2001.


Päivitetty 11.9.2017