Oikeustiede ja oikeudellinen ajattelu

Tero Virtakainen

1. Oikeustiede
2. Oikeudellisten normien suhde muihin ihmisyhteisössä vallitseviin normeihin
2.1. Kenen tahansa oikeus
2.2. Normiajattelun perusteet
2.2.1. Induktio
2.2.2. Analogia
2.3. Normirelaatio
2.3.1. Moraalinormit
2.3.2. Etiikka eli moraalifilosofia
2.3.3. Oikeudelliset normit
2.3.4. Sosiaaliset käytännöt
2.3.5. Normien välisistä suhteista
2.3.5.1. Miksi oikeudellisia normeja noudatetaan?
2.3.5.2. Muutokset normien välisissä suhteissa
3. Demokraattinen oikeusvaltio ja perusoikeudet

1. Oikeustiede

Kun kurssin nimi on Johdatus oikeustieteeseen, niin sen aiheena on tieteenala, jonka tutkimuksen kohteena on oikeus. Tiedon on oltava totuudenmukaista, jotta se olisi tieteellisesti pätevää.   Tieteellisen pätevyyden kriteerit täyttääkseen oikeustieteen on kyettävä, kaikkien muiden tieteiden tavoin, vastaamaan kahteen perustavaan kysymykseen, joista ensimmäinen koskee tutkimuksen kohdetta ja jälkimmäinen sitä, kuinka kyseisestä kohteesta on mahdollista saada tietoa ja mitkä ovat tuon tiedon totuudenmukaisuuden kriteerit.

Ensimmäistä eli tiedon kohteen olemassaoloa käsittelevää kysymystä kutsutaan ontologiseksi kysymykseksi. Ontologia on antiikin kreikan kielestä peräisin oleva termi, joka koostuu sanoista onto-, joka tarkoittaa ”olevaa”, ”sitä mikä on olemassa” ja –logia, joka tarkoittaa tietoa, oppia tai tutkimusta. Viimeksi mainitun sanan perusmuoto ”logos” on kreikkalaisen filosofian keskeisimpiä ja monimerkityksellisimpiä termejä, joka voi tilanteesta riippuen tarkoittaa muun muassa sanaa, puhetta, järkeä, selitystä, argumenttia, perustelua tai käsitystä. Kyse ei kuitenkaan koskaan ole mistä tahansa puheesta tai selityksestä, vaan sellaisesta, joka pyrkii perustelemaan asian tai seikan siten, että se tulee ymmärretyksi. Kyseessä on siis oppi olevasta, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa perusteltua arviota siitä, millainen oikeus on tieteellisen tutkimuksen kohteena.

Jälkimmäistä kysymystä kutsutaan epistemologiseksi kysymykseksi. Siinä yhdistyvät sanat logos ja episteme-, joista viimeksi mainittu tarkoittaa tietoa. Kysymys on siis tieto-opista, jonka tehtävänä on tässä yhteydessä vastata kysymykseen, kuinka oikeudesta on mahdollista saada tietoa ja mitkä ovat tuon tiedon totuudenmukaisuuden kriteerit.

 

Tieteelliseltä tiedolta edellytetään objektiivisuutta. Toisin sanoen tiedon on oltava henkilökohtaisesta näkemyksestä tai asenteesta riippumatonta, puolueetonta, tasapuolista ja yleispätevää.[1]Näin objektiivisesti pätevä tieto erotetaan subjektiivisista näkemyksistä ja mielipiteistä. Tutkimuksen kohteesta sitten riippuu, kuinka objektiivisuus ilmenee. Tutkimuksen kohde voi olla esimerkiksi sellainen, että se ilmenee yhdessä, ihmisten henkilökohtaisista näkemyksistä vapaassa todellisuudessa. Voin esimerkiksi esittää väitteen, että kädessäni oleva esine on kynä. Oletuksena on, että kaikki läsnäolijat voivat nähdä kyseisen esineen ja että he kaikki ymmärtävät tai ovat yksimielisiä siitä, mitä sana ”kynä” tarkoittaa. Jos väite vastaa havaittua todellisuutta, se on tosi. Mutta jos kädessäni on kynän sijasta esimerkiksi kirja, niin kaikki läsnäolijat voivat yhteisesti todeta, että väitteeni ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi luonnontieteellisen tutkimuksen kohteet ovat luonteeltaan edellä kuvatun yksinkertaisen esimerkin kaltaisia.

Mutta mitä objektiivisuus voi tarkoittaa puhuttaessa ajan ja paikan suhteen muuttuvista oikeudellisista normeista? Ovatko oikeudelliset normit meidän henkilökohtaisista näkemyksistä ja asenteista riippumattomia? Onko meillä näköhavaintoa oikeudellisista normeista, jotta voimme aistinvaraisesti tutkia niistä esitettyjen väitteiden totuudenmukaisuutta? Kun hetken pohtii näitä kysymyksiä, niin vaikuttaa ilmeiseltä, että aiemmin kuvatut objektiivisuuden kriteerit eivät ainakaan ihan sellaisinaan sovellu oikeuteen.

 

Mutta toisaalta, eikö esimerkiksi lakiteksti ole kaikkien yhteisesti havaittavissa oleva objekti?

Lakiteksti on kirjallisesti muotoiltu normiformulaatio, jonka tosiasiallinen sisältö määräytyy sen perusteella, kuinka tekstiä tulkitaan, kuinka sitä sovelletaan, kuinka se pannaan täytäntöön ja millaisena se ylipäätään reaalisesti vallitsee siinä yhteisössä, jota se koskee.

Oikeudellisten normien objektiivisuus on intersubjektiivista.[2] Oikeus on oikeussubjektien eli yksilöiden ja yhteisöjen, joilla on oikeuksia ja velvollisuuksia, välillä vallitseva asiantila. Voidaan myös sanoa, että oikeus on tietyssä ihmisyhteisössä, tiettynä aikana, vallitseva olosuhde. Vallitsevasta oikeudesta esitettävän väitteen totuudenmukaisuutta on mahdollista arvioida seuraavilla kriteereillä:

  1. Kuinka hyvin väite on perusteltu eli kuinka ymmärrettävä ja järkevä se on
  2. Kuinka uskottava väite on vallitsevissa olosuhteissa
  3. Onko väite hyväksyttävissä eli vastaako se ihmisten oikeustajua.

Termi intersubjektiivisuus jo paljastaa, että oikeuden objektiivisuus ei voi olla sillä tavoin ehdotonta tai vastaansanomatonta kuin silloin, jos on olemassa yksi, ihmisten henkilökohtaisista näkemyksistä vapaa todellisuus. Oikeus ei myöskään ole henkilökohtaisesta näkemyksestä tai asenteesta riippumatonta ja sen puolueettomuus, tasapuolisuus ja yleispätevyyskin voidaan aina asettaa kysymyksen alaiseksi. Yleensä puhutaankin mieluummin oikeutta koskevan väitteen pätevyydestä, kuin sen totuudenmukaisuudesta. Mutta siitä huolimatta, että edellä mainitut objektiivisuuden kriteerit eivät koskaan täydellisesti toteudu, on tärkeää, että ne ovat olemassa, jotta niihin voidaan vedota ja jotta niitä voidaan käyttää oikeutta koskevien väitteiden kriittisinä mittapuina.

 

Seuraavan esimerkkitapauksen avulla on mahdollista tarkastella sitä, millä tavoin voimassa olevaa oikeutta koskeva objektiivinen tieto eroaa subjektiivisesta mielipiteestä:

Opiskelija A aikoo mennä kesätöihin pariksi kuukaudeksi ja on tekemässä työsopimusta työnantajan B kanssa. Osapuolet pääsevät yhteisymmärrykseen keskeisimmistä kysymyksistä, kuten työsuhteen pituudesta, palkasta, työajasta jne. Lopuksi A sanoo haluavansa sopimuksen kirjallisena. B vastaa, että Suomessa on sopimusvapaus ja näin ollen suullinenkin sopimus on pätevä. Tästä huolimatta A sanoo haluavansa sopimuksen kirjallisena, varmistuakseen siitä, että sopimuksen sisällöstä ei jatkossa tulisi erimielisyyttä. Mikä on A:n oikeudellinen asema ja mitä hänen kannattaisi tai mitä hän voisi tehdä tässä tilanteessa, jos B ei ole valmis muuttamaan kantaansa?

Yhteiskunnallisessa työnjaossa oikeustieteen tutkijoiden muodostaman tiedeyhteisön tehtävänä on huolehtia siitä, että kuva voimassa olevasta oikeudesta säilyy mahdollisimman kirkkaana. Näin ollen objektiivisuuden perusteena on käytännössä se, että tiedeyhteisö ja sen lisäksi kaikki oikeustieteellisen koulutuksen saaneet, eri aloilla ja asemissa toimivat asiantuntijat, käyttävät ratkaisujensa perustana tiedeyhteisön hyväksymiä menetelmiä. Toisin sanoen niitä menetelmiä, joita tämän kurssin seuraavilla jaksoilla käsitellään.

 

2. Oikeudellisten normien suhde muihin ihmisyhteisössä vallitseviin normeihin


2.1. Kenen tahansa oikeus

Tässä jaksossa selvitetään, ihmisen tapaa hahmottaa itseään koskevia ja/tai velvoittavia normeja. Oikeudelliset normit ovat osa tätä kokonaisuutta. Emme nyt puhu oikeusoppineista, vaan ihmisistä yleensä. Kysymys on siis kenen tahansa oikeudesta. Voimme eritellä oikeudellisille normeille ominaisia piirteitä vertaamalla niitä muihin ihmisyhteisöissä vallitseviin normeihin.

Perusolettama: Ihminen on itseään ja ympäristöään tulkitseva, yleistyksiä tekevä, suhteita määrittävä ja kokonaisuuksia hahmottava olento.

Ihminen hahmottaa itseään ja ympäristöään induktiivisesti ja analogisesti. Erityisesti itseä koskevien normien osalta päättelymuoto on analogia, jossa on kyse vertailuun perustuvasta oikean suhteen määrittämisestä.

 


2.2. Normiajattelun perusteet

2.2.1 Induktio

Sana induktio on peräsin antiikin kreikankielen termistä induco, joka tarkoittaa johtaa sisään”. Arkielämän induktio toimii pääasiassa kokemukseen perustuvana yleistyksenä. Induktio olettaa ja edellyttää ympäristöltä sellaista säännönmukaisuutta, että kokemuksesta on mahdollista oppia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että meidän on mahdollista soveltaa aiemmin saavuttamaamme tietoa ja kokemusta uudessa tilanteessa. Eli voimme induktiivisesti sisällyttää (johtaa sisään) uuden tilanteen osaksi sitä, mitä olemme aiemmin oppineet ja kokeneet. Esimerkiksi osaamme aamuvarhain, vasta puoliksi heränneinäkin, käynnistää auton aiemmin saavuttamamme tietämyksen ja kokemuksen perusteella, ilman merkittäviä henkisiä ponnisteluja. Me luotamme siihen, että auto starttaa kuten ennenkin eikä meitä huoleta mahdollinen tietämättömyytemme siitä, millainen on se mekanismi, joka saa auton liikkeelle. Olemme oppineet avaamaan oven kahvaa alaspäin painamalla ja olemme aiempaa kokemusta uudessa tilanteessa soveltamalla ja kokemuksen kautta oppineet käyttämään myös muunlaisia ovenkahvoja, joilla saa oven avautumaan esimerkiksi pyöreää nuppia kääntämällä, vetämällä kahvaa ylöspäin ja viime aikoina jopa painamalla sähköisen lukituksen painiketta jne.

Olemme myös aina kokeneet voivamme luottaa siihen, että joka aamu aurinko nousee ja auringon liikkeiden tiettyjen säännönmukaisuuksien perusteella olemme voineet jaksottaa elämäämme. Tätä arkipäivän induktiota ei ole haitannut se, että ennen 1600 –lukua meillä ei ollut totuudenmukaista tietoa planeettojen liikkeistä. Noihin aikoihin modernin luonnontieteen isäksikin kutsuttu Galileo Galilei tarkkaili kaukoputkellaan tähtitaivasta ja havaintojensa perusteella teki laskelmia, jotka objektiivisella varmuudella osoittivat, että maapallo kiertää aurinkoa eikä päinvastoin, niin kuin pelkän aistihavainnon perusteella oli kuviteltu.[3]

Modernin luonnontieteen induktio vastaa kysymykseen, miten? Esimerkkitapauksessa tähän kysymykseen vastaavat havainnot kuusta sekä maan lähiplaneetoista ja niiden liikkeistä. Tähän yhdistyy havainnon selittäminen syyn ja seurauksen relaationa. Esimerkkitapauksessa Galileon tekemät laskelmat osoittivat, että edellä mainitut havainnot eivät ole selitettävissä muutoin, kuin sillä edellytyksellä, että maapallo kiertää aurinkoa. Näin myös tieteellisen induktion avulla pyrimme tulkitsemaan ympäristöämme ja muodostamaan siitä sellaista kuvaa, jossa voimme elää ja toimia.

2.2.2. Analogia

Analogia johtuu antiikin kreikankielen termistä analogos, joka tarkoittaa suhteen oikeanlaista määrittelyä. Analogiaa voidaan kutsua arkielämän induktion muodoksi, jota sovelletaan, kun on kyse ihmistä itseään koskevista normeista. Tämä päättelymuoto perustuu ihmisen erityiseen kykyyn ja tapaan arvioida omaa asemaansa ja käyttäytymistään suhteessa muihin. Induktion tavoin myös analoginen päättely on ihmisen tapa jäsentää ja tehdä ymmärrettäväksi ympäröivää maailmaa niin, että siinä toimiminen olisi mahdollista. Ihmistä itseään koskevien normien kohdalla kysymys kuuluu: Miksi? Eli miksi, jotkin teot tai tekemättä jättämiset ovat oikein tai väärin.

Esimerkki analogisesta päättelystä:

Esimerkki analogisesta päättelystä:

Aikuinen A sanoo lapselle B, että väkivalta toista ihmistä kohtaan on kielletty. Voimme yksinkertaistaa lauseen normiksi, ”ei saa lyödä”.

Ihmisen itseään koskevien normien tunnistaminen ja muille ilmaiseminen tapahtuu pääasiassa seuraavilla kolmella tavalla:

  1. Kuuleminen / puhuminen (verbaalinen)
  2. Näkeminen / käyttäytyminen (visuaalinen)
  3. Lukeminen / kirjoittaminen

B näkee A:n lyövän jotakuta.

Sen mitä B näkee A:n tekevän on ristiriidassa sen kanssa, mitä A on hänelle kertonut. Miten tilanne on järkevästi ratkaistavissa ?

  1. kyseistä normia ei ole olemassa, joten A valehtelee
  2. normi on olemassa ja A rikkoo sitä
  3. jokin muu mahdollisuus, mikä?

 


2.3. Normirelaatio

Normirelaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä oikeudellisten normien suhdetta muihin ihmisyhteisössä vallitseviin normeihin, joita ovat moraali, etiikka ja sosiaaliset käytännöt.

2.3.1. Moraalinormit

Sana moraali johtuu latinan kielen termistä mos, joka tarkoittaa tapaa, tottumusta tai käyttäytymismallia. Moraali viittaa ihmisyhteisössä vallitseviin käsityksiin siitä, kuinka meidän tulee elää yhdessä muiden itsemme kaltaisten olentojen kanssa.

Moraalinen velvoittavuus kiteytyy normiperiaatteessa, jota kutsutaan ”kultaiseksi säännöksi”. Se kuuluu kaikkein yksikertaisimmassa muodossaan seuraavasti: ”Tee muille niin, kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Älä tee muille niin, kuin et haluaisi itsellesi tehtävän.” Kultainen sääntö ilmaisee sen moraalisen periaatteen, että minun on kohdeltava muita ihmisiä itseni kaltaisina olentoina eli niin kuin kyseessä olisin minä itse. Tästä syntyy moraaliyhteisön jäsenten välinen suhteellinen vastavuoroisuus. Vastavuoroisuus ei ole yhtä kuin tasavertaisuus eli se ei oleta tai edellytä sitä, että ryhmään kuuluvat yksilöt olisivat edes periaatteessa tai lähtökohtaisesti tasa-arvoisia keskenään. Periaate ilmenee eri tavoin erilaisissa moraaliyhteisöissä, joita ovat esimerkiksi perhe, suku, heimo tai valtio. Yksilöiden toiminta ryhmänä edellyttää aina tehtävien jakoa, joka johtaa asemien hierarkiaan ja epätasa-arvoon. Perustilanne on se, että ihminen syntyy osaksi jotain ryhmää tai ryhmiä, joissa vallitsevia sääntöjä hän alkaa havainnoida ja omaksua. Moraaliyhteisöön kuulumattomiin ihmisiin on mahdollista soveltaa ja yleensä sovelletaankin erilaisia sääntöjä.

 


2.3.2. Etiikka eli moraalifilosofia

Sana etiikka johtuu kreikankielen sanasta ethos, joka tarkoittaa tapaa ja tottumusta. Aristoteleen filosofian myötä se on saanut meidän päiviimme saakka periytyneen merkityksen moraalifilosofiana, kokonaisvaltaisena ajattelutapa, jonka pohjalta voi suhtautua moraalisiin kysymyksiin ja arvioida kriittisesti yhteisössä vallitsevia normeja. Aristoteleen määritelmän mukaan ihminen on eläin, jolla on logos eli erityinen kyky puhua ja muodostaa koti- ja tilayhteisöjä (oikos) sekä kaupunkivaltioita (polis).[4] Molemmat ovat moraaliyhteisöjä, joilla kummallakin on oma tehtävänsä. Ensiksi mainittua tarvitaan elämää varten ja jälkimmäistä erityisesti hyvää elämää varten.[5]Aristoteleen mukaan ensiksi mainittu on välttämättömyyden alue, jossa jokaisen on suoritettava asemansa mukaiset tehtävät ja jonka hallintoa hän kutsuu isäntävallaksi tai despoottiseksi vallaksi.[6]Sitä vastoin kaupunkivaltio on vapauden (eleutheria) alue, jossa käsitykset ja päätökset koskien vaikkapa hyvää elämää ja sen toteuttamista perustuvat argumentointiin, vakuutteluun ja suostutteluun eli kaikkien kansalaisten (demos) yhteisesti jakamaan logokseen.[7]

Osana normirelaatiota etiikka määritellään siten, että se erottuu kyllin selkeästi omaksi kategoriakseen. Keskeistä tässä yhteydessä on kreikkalaisen filosofian mukanaan tuoma käsitys objektiivisuudesta ja totuudesta, joka tarkoittaa objektiivisuutta merkityksessä yleinen, yhteinen, yhteisesti jaettu ja perustellusti tosi käsitys.

Esimerkiksi Platonin Valtio –dialogin I kirjassa on kuvattu Sokrateen ja nuoren aristokraatin, Polemarhoksen välinen keskustelu siitä, mitä on oikeudenmukaisuus. Arvioinnin kohteena on   kaksi tuohon aikaan tyypillisinä pidettävää käsitystä oikeudenmukaisuudesta. Ensimmäisen käsityksen mukaan ”oikeudenmukaista on suorittaa kullekin se, mitä ollaan velvollisia tälle antamaan[8]ja toisen käsityksen mukaan ”oikeudenmukainen ihminen on velvollinen vahingoittamaan vihamiehiään ja hyödyttämään ystäviään.” Ensimmäisen käsityksen perusteella oikeudenmukaisuus voi olla melkein mitä tahansa ja jälkimmäisen käsityksen suhteen Sokrates pääsee keskustelukumppaninsa kansa yksimielisyyteen siitä, että joka näin on puhunut, ei ole puhunut totta, sillä ”ei ole milloinkaan oikein vahingoittaa ketään”.[9] Dialogissa ei saavuteta yleispätevää oikeudenmukaisuuden määritelmää. Mutta keskeistä siinä onkin pyrkimys oikeudenmukaisuuden objektiivisempaan eli yleisempään määrittelyyn, verrattuna edellä esitettyihin perinteisiin käsityksiin, joista ensimmäinen sitoutuu minkä tahansa yhteisön vallitsevan järjestyksen mukaisiin moraalikäsityksiin ja jälkimmäinen alistaa oikeudenmukaisuuden joidenkin yksilöiden, perheiden tai sukujen välisille liittolaissuhteille.

Eettisesti perustellussa oikeudenmukaisuudessa pyrkimyksenä on suhteelliseen tasavertaisuuden määritteleminen moraaliyhteisöön kuuluvien yksilöiden välillä. Aristoteleelle ja Platonille tällainen moraaliyhteisö oli kaupunkivaltio. Nykyisin voitaisiin puhua yleisesti poliittisesta / demokraattisesta yhteiskunnasta ja valtiosta. Suhteellinen tasavertaisuus tarkoittaa sitä, että kaikki yksilöt ovat lähtökohtaisesti tasavertaisia. Mikä tarkoittaa erityisesti sitä, että se miten asemat yhteiskunnassa jakautuvat on perusteltavissa ja ennen kaikkea sitä, että vallitsevaa järjestystä on mahdollista perustellusti kritisoida. Osana normirelaatiota etiikan tehtävänä on kriittisyys. Se ottaa vakavasti ihmisen kyvyn aina arvioida asioita uudesta tai totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Koska ihminen ei voi samaistua mihinkään normijärjestelmään, niin etiikan voi sanoa pysyvän elossa puutteellisuutensa ansiosta.[10]


2.3.3. Oikeudelliset normit

Oikeudellisille normeille on tunnusomaista erityinen pakottavuus ja se yhdistyy viranomaisvaltaan, joka on niiden perustava normiauktoriteetti. Viranomaisvalta tarkoittaa lakien säätämistä, soveltamista sekä niiden täytäntöönpanoa ja valvontaa. Näiden eri toimien merkitys ja painoarvo suhteessa toisiinsa on tietenkin huomattavasti muuttunut historian kuluessa. Tässä jaksossa keskitymme modernin valtion erityispiirteisiin. Jäljempänä jaksossa 3 esitellään modernin valtion sisällä tapahtuneita muutoksia erityisesti perusoikeuksien historiallisen muotoutumisen näkökulmasta.

Moderni valtio syntyi 1600 –luvulla, jolloin sen oikeudellisen auktoriteetin rationaalisuus, uskottavuus ja hyväksyttävyys edellytti tuekseen seuraavanlaisia perusteluja.

Quentin Skinner on määritellyt modernin valtion erityispiirteen kaksoisabstraktion käsitteen avulla, mikä tarkoittaa sitä, että valtio instituutiona erotetaan niistä henkilöistä, jotka valtiollisia tehtäviä kulloinkin hoitavat ja myös siitä yhteiskunnasta, jonka suhteen se valtaa käyttää.[11]Teoriassa moderni valtio määriteltiin 1600 –luvulla siten, että vapaat, tasa-arvoiset ja rationaaliset yksilöt tekevät yhteiskuntasopimuksen, jolla luovuttavat valtiollisen vallan suvereenille hallitsijalle. Moderni valtio poikkeaa kaikista historiallisesti sitä edeltävistä valtiojärjestyksistä siinä, että valta ei enää kuulu vain jollekin tai joillekin yhteiskuntaluokille. Yhteiskuntaluokkien yläpuolella oleva valtiokoneisto mahdollisti yhteiskunnan vähittäisen tasa-arvoistumisen. Valtion suvereenisuus suhteessa muihin valtioihin merkitsi modernin kansainvälisen oikeuden syntyä.

Oikeus- ja valtiojärjestyksen rationaalisen hyväksyttävyyden katsottiin pian edellyttävän myös Charles-Louis Montesquieu (1689-1755) muotoileman vallan kolmijako-opin noudattamista, jonka mukaan lakien säätäminen, soveltaminen ja täytäntöönpano on erotettava toisistaan, jotta yhdenkään ihmisen ei tarvitse pelätä toista.[12]

Modernin valtion tehtävä on huolehtia siitä, että lakeja noudatetaan. Pakottavia oikeudellisia normeja tarvitaan yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjänä, ennalta ehkäisemään ja ratkaisemaan ristiriitoja sekä aikaansaamaan ennakoitavuutta ja luottamusta kaikkien yhteiskunnassa toimivien yksilöiden ja erilaisten yhteisöjen välisissä oikeudellisissa suhteissa.

Erityisesti demokraattisessa oikeusvaltiossa oikeusnormeilta edellytetään seuraavia erityispiirteitä:

Oikeudellisten normien abstraktisuus perustuu vallan kolmijako-oppiin, josta johtuu, että lait ovat yleiskäsitteeseen perustuvia ja ratkaisut niiden soveltamisesta yksittäistapauksiin kuuluu viime kädessä tuomioistuimen toimivaltaan. Aiemmin esimerkiksi hallitsijan antama säädös saattoi koskea yksittäistapausta, jota sitten tämän jälkeen analogisesti sovellettiin muissa vastaavissa tapauksissa.

Oikeudellisten normien yleisyys tarkoittaa sitä, että normi koskee kaikkia sen soveltamisalan piirissä olevia ja sitä on myös sovellettava yhdenmukaisesti kaikkiin tapauksiin. Tätä edellyttää kaikkien oikeudellisten toimijoiden tasavertaisuuden periaate.

Laki on voimassa toistaiseksi ellei sitä perustellusta syystä säädetä määräajaksi. Lain määräaikaisuudelle on oltava laissa määritelty tai muu hyväksyttävä peruste. Määräaikaisina hyväksyttäviä ovat esimerkiksi jotkut verolait, jotka on kytketty juuri kyseisen vuoden tulo- ja menoarvioon. Laki vuorotteluvapaasta annettiin määräaikaisena, koska sen sisällöstä neuvoteltiin työmarkkinajärjestöjen kesken, jotka halusivat kytkeä sen voimassaolon kulloiseenkin sopimuskauteen. Lopullinen päätös sekä laista että sen voimassaolosta kuuluu tietenkin aina lainsäätäjälle. Kun laki oli muutaman kerran annettu määräaikaisena, niin eduskunta päätti lopulta säätää vuorotteluvapaalain (1305/2002), joka tuli voimaan vuoden 2003 alusta ja on voimassa toistaiseksi. Perustuslain 2 luvun 23 §:n nojalla voidaan lailla määritellystä syystä tietyissä poikkeusoloissa säätää perusoikeuksiin määräaikaisia rajoituksia.

Laki ei saa olla voimassa mielivaltaisen lyhyitä aikoja tai satunnaisesti. Lain mielivaltaisen lyhyt tai satunnainen voimassaolo viittaa yleisyysperiaatteen rikkomiseen. Käytännössä tällainen vaihteleva voimassaolo voi toteutua esimerkiksi siten, että hallinto toteuttaa täytäntöönpano- ja valvonta tehtäväänsä valikoivasti. Mikä voi tapahtua siten, että jotain tiettyä sääntöä yleisesti valvotaan, mutta jossain yksittäistapauksessa lain noudattamista ei edellytetä. Voi olla myös niin, että pääsääntöisesti säännön noudattamista ei valvota, mutta jossain yksittäistapauksessa sen noudattamista edellytetään. Molemmissa tapauksissa laki on koko ajan muodollisesti voimassa. Myös se, että lakitekstissä käytetään kovin yleisluontoisia ja monitulkintaisia ilmaisuja, voi antaa mahdollisuuden säädöksen valikoivaan soveltamiseen ja täytäntöönpanoon.

Suomen perustuslain 6 luvun 79 § mukaan laki ei voi tulla voimaan ennen sen julkaisemista. Erityinen taannehtivuuskielto sisältyy rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen, jonka mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Rikoksesta ei myöskään saa tuomita ankarampaa rangaistusta kuin tekohetkellä on laissa säädetty. (PeL 2:8§)

 


2.3.4. Sosiaaliset käytännöt

Kyseessä ovat yleiset käyttäytymissäännöt erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Määritelmä on ”negatiivinen”, mikä tarkoittaa sitä, että tähän ryhmään kuuluvat kaikki ne yhteisössä vallitsevat tavat ja käyttäytymismallit, jotka eivät edellytä tuekseen moraalille tai oikeudelle tyypillistä normiauktoriteettia tai eettisiä perusteluja. Sillä ihmisillä on muiden elollisten olentojen tapaan käyttäytymisessään säännönmukaisuutta, joka toteutuu enemmän tai vähemmän vaistonvaraisesti. Sosiaaliset käytännöt voivatkin olla tosiasiallisesti erittäin vaikuttavia ja sitovia juuri sen vuoksi, että normin olemassaoloa ei edes tiedosteta, koska se koetaan ”itsestään selvänä”. Normi saattaa tulla esille vasta silloin, kun joku rikkoo sitä. Tyypillinen tilanne lienee sellainen, jossa eri kulttuuritaustoista tulevat ihmiset yllättäen huomaavat, että heidän käsityksensä vaikkapa hyvistä pöytätavoista eivät olekaan universaaleja. Esimerkiksi monissa aasialaisissa kulttuureissa yhteisön harmonian vaaliminen ja siihen liittyvien erilaisten asemien kunnioittaminen menee länsimaille tyypillisen yksilön itseilmaisuvapauden korostamisen edelle. Jos vaikka päivällispöydässä ihmiset alkavat esittää toisistaan jyrkästi eroavia mielipiteitä, se saattaa yhteisöllisen kulttuurin omaksuneista vaikuttaa kyseiseen tilanteeseen täysin sopimattomalta riitelyltä ja rauhan häiritsemiseltä, vaikka asianomaiset itse pitäisivät sitä normaalina keskusteluna ja toisen mielipiteen arvostamisena siihen kantaa ottamalla. Ristiriitatilanteessa omia sosiaalisia käytäntöjä voidaan ryhtyä perustelemaan oikeuksina, jolloin sosiaaliset käytännöt saattavat muuttua luonteeltaan eettisiksi, moraalisiksi tai jopa oikeudellisiksi normeiksi. Näistä muutoksista kerrotaan lisää jäljempänä jaksossa 2.3.5.2.


2.3.5. Normien välisistä suhteista

2.3.5.1. Miksi oikeudellisia normeja noudatetaan?

Normi voi kuulua samanaikaisesti useampaan ryhmään. Esimerkiksi käsky ”älä tapa” on sekä moraalinen, eettinen että oikeudellinen normi. Mutta ei voida järkevästi ajatella, että kyseessä olisi sosiaalinen käytäntö, jolloin voitaisiin sanoa, että toisen ihmisen surmaaminen on sopimatonta.

Vaikka oikeudellisiin normeihin liittyy erityinen pakottavuus, jonka valtiovalta auktoriteetillaan vahvistaa, niin tämä ei merkitse sitä, että niitä noudatettaisiin tämän erityisen pakottavuuden vuoksi. Oikeudelliset normit ovat vuorovaikutussuhteessa muihin normeihin. Niiden tulee kohtuullisesti noudattaa yhteiskunnassa vallitsevia eettisiä ja moraalisia näkemyksiä tai ne eivät ainakaan saa olla jyrkässä ristiriidassa viimeksi mainittujen kanssa. Monikulttuurisessa ja moniarvoisessa yhteiskunnassa yksilöillä ja erilaisilla ihmisryhmillä voi olla paljonkin toisistaan poikkeavia eettisiä ja moraalisia käsityksiä. Moniarvoisen yhteiskunnan yhteisöllisten arvojen onkin oltava sellaisia, että ne tukevat mainittua erityispiirrettä. Nykyisin moraalin, etiikan ja oikeuden suhdetta määritellään erityisesti perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Tästä tarkemmin jäljempänä 3. jaksossa.

Oikeusnormien suhde muihin yhteisössä vallitsevin normeihin on läheisessä suhteessa oikeudellisen auktoriteetin hyväksyttävyyteen. Oikeudelliset normit koetaan moraalisesti velvoittavina. Mitä heikompi tuo vastaavuus on sitä vähemmän hyväksyttävänä auktoriteettia voidaan pitää ja jos vastaavuus puuttuu kokonaan, niin silloin kyse saattaa olla jopa laittomasta tai oikeudettomasta hallinnosta. Toisin sanoen, jos lakien noudattaminen perustuu pakkoon, siten että valtion on tehostettava valvontaa, kovennettava rangaistuksia, käytettävä yhä ankarampia voimakeinoja jne., niin jossain vaiheessa kyse ei ole enää oikeudesta.

On myös ”puhtaasti” oikeudellisia normeja kuten esimerkiksi liikennesäännöt. Moraalisessa mielessä on yhdentekevää noudatetaanko vasemman- vai oikeanpuoleista liikennettä. Mutta on elintärkeää, että kaikki noudattavat samaa sääntöä. Tässä tulee hyvin esille, että oikeus on luonteeltaan uskomusjärjestelmä, johon kuuluvia normeja noudatamme ja voimme luottaa myös muiden niitä noudattavan. Perusajatus on, että me vapaaehtoisesti noudatamme meitä yhteisesti velvoittavia oikeudellisia normeja.[13]On esimerkiksi tärkeää, että kun teemme sopimuksen meille ennestään tuntemattoman henkilön tai yhteisön kanssa, me voimme luottaa siihen, että toinen osapuoli toimii sovitulla tavalla. Muun muassa tätä luottamusta oikeudellisten normien erityinen pakottavuus pyrkii turvaamaan.

2.3.5.2. Muutokset normien välisissä suhteissa

Se mihin ryhmään tai ryhmiin normi kuuluu riippuu siitä, kuinka se tiettynä aikana tietyssä yhteisössä argumentoituu.

Esimerkiksi lapsen fyysisen ja alistavan kurittamisen kiellettiin lailla vuonna 1984, jolloin pelkästään moraalin varassa olevasta asiasta tuli myös oikeudellinen. Aviopuolison pettäminen siten, että harjoittaa sukupuoliyhteyttä muun kuin oman aviopuolisonsa kanssa, oli yksi avioliittolaissa avioeron saamisen edellytykseksi säädetyistä perusteista vuoteen 1988 saakka. Nykyisin asiaa arvioidaan edelleen moraalisena mutta ei enää oikeudellisena kysymyksenä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei vihkinyt naisia papin ja piispan virkoihin ennen vuosina 1988 ja 1990 tehtyjä kirkkolain muutoksia. Korkeimman oikeuden vuonna 2010 (KKO:2010:74) antaman ratkaisun mukaan ei myöskään kirkollisissa toimituksissa saa ketään asettaa ilmeisen eriarvoiseen tai muita olennaisesti huonompaan asemaan sukupuolen perusteella. Näin uskonnollisen yhteisön sisäiseen vakaumukselliseen etiikkaan ja moraaliin perustuvasta asiasta oli tullut oikeudellisesti arvioitava kysymys.

Tupakkalainsäädäntö on tiukentunut merkittävästi viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Tavoitteena on ollut tupakoinnista johtuvien haittojen minimoiminen. Esimerkiksi työpaikkojen kahvitiloissa ja neuvotteluhuoneissa saattoi vielä 1980 -luvun alkupuolella jokainen sauhutella ihan oman harkintansa mukaan. Tuolloin kyse oli lähinnä sosiaalisesta käytännöstä. Jokaisen täytyi itse harkita, oliko kulloisessakin tilanteessa sopivaa sytyttää savuke vai ei. Ympäristön reaktiosta saattoi sitten päätellä oliko tilannearvio osunut kohdalleen. Tiukentunut lainsäädäntö on vaikuttanut siihen, että tupakointia yleisestikin paheksutaan enemmän ja siihen suhtaudutaan entistä kriittisemmin. Viimeaikoina on esitetty erilaisia näkemyksiä esimerkiksi siitä, onko bussipysäkillä tupakointi sopivaa vai sopimatonta, osoittaako se piittaamattomuutta muista ihmisistä vai onko se jopa tuomittavaa. Näin bussipysäkillä tupakointi voi muuttua sosiaalisesta käytännöstä, moraalisen paheksuttavuuden kautta oikeudelliseksi normiksi. Edellä olen jo viitannut siihen, että muutos ei välttämättä tapahdu mainitussa järjestyksessä, vaan lain säätämisellä voidaan tuottaa tai lisätä jonkin toiminnan moraalista paheksuttavuutta. Nykyisin kunta voi lakiin perustuen kieltää tupakoinnin sellaisella pysäkillä, josta yhden tasopinnan lisäämisellä on mahdollista muodostaa suljettu tila, asettamalla näkyville kieltoa ilmaiseva opaste. Henkilöä voidaan kehottaa lopettamaan tupakointi kyseisellä alueella. Jos henkilö ei kehotuksesta huolimatta lopeta tupakointia, saa poliisiviranomainen poistaa hänet tästä tilasta ja kirjoittaa hänelle sakon tupakointirikkomuksesta. (Tupakkalaki [693/1976] 2§ 10-k, 12§ 3-k, 13§ 6mom., 13a§, 32§)

Kouluissamme on ollut tapana järjestää aamuhartauksia, osallistua jumalanpalveluksiin ja laulaa aina kevätlukukauden päätteeksi suvivirsi. Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen antoi keväällä 2014 hänelle tulleen kantelun johdosta lausunnon, jonka mukaan edellä kuvatun kaltaisia uskonnollisia tilaisuuksia on yhä vaikeampaa järjestää koulussa niin, että yhdenvertaisuus ja uskonnonvapaus toteutuisivat. Sen vuoksi voisi olla jopa perusteltua luopua niistä kokonaan.[14]Suvivirren osalta Puumalainen viittasi eduskunnan oikeusasiamies Jussi Pajuojan edellisen syksynä antamaan lausuntoon, jonka mukaan laulun kaksi ensimmäistä säkeistöä eivät ole korostuneen uskonnollisia, joten ne voidaan laulaa ilman, että tilaisuutta pidetään uskonnollisena. Kumpikaan viranomainen ei ole kieltämässä esim. suvivirren laulamista kouluissa eivätkä lausunnot muutoinkaan ole sellaisenaan oikeudellisesti velvoittavia. Lausunnoissa kuitenkin pyritään määrittelemään tämänhetkistä oikeudellista tilannetta ja ne osoittavat sen, että tietyt sosiaaliset käytännöt ovat ”oikeudellistumassa”. Arvioitavana on se, onko nykyinen lainsäädäntömme käsiteltävässä asiassa monikulttuuriselta yhteiskunnalta edellytettävän arvopohjan mukainen.

3. Demokraattinen oikeusvaltio ja perusoikeudet

Edellä jaksossa 2.3.3. käsiteltiin modernia valtioinstituutiota, joka syntyi 1600 –luvulla. Tässä jaksossa käsittelemme tuon valtion suhdetta demokratiaan ja perusoikeuksiin.

Moderni valtio syntyi 1500 –luvulla ja 1600 –luvun alkupuolella käytyjen uskonsotien jälkeen. Noiden sotien myötä mureni käsitys hengellisen auktoriteetin alaisesta yhtenäisestä katolisesta kristikunnasta, jonka peruskivenä olleen jo 400 –luvulta peräisin olevan Kahden miekan opin mukaan koko maailmaa hallitsee kaksi korkeinta valtaa, jotka ovat kirkon pyhä auktoriteetti ja keisarin maallinen valta.

Oppi oikeutti kristikunnan yhtenäisyyden nimissä puuttumaan kaikkien sen alueella sijaitsevien erilaisten hallintoalueiden asioihin. Protestanttisten ja katolisten valtioiden välillä käyty 30 -vuotinen sota päättyi Westfalenin rauhaan 1648, mistä sai alkunsa itsenäisten suvereenien valtioiden järjestelmä, jossa valtioilla on oikeus päättää sisäisistä asioistaan ja suhteistaan toisiin valtioihin. Moderni kansainvälinen oikeus rakentuu tuolloin hahmotellulle valtiokäsitykselle.[15]

Edellä jaksossa 2.3.3. esitetty modernin valtion määritelmä sisälsi ajatuksen vapaasta, tasa-arvoisesta ja rationaalisesta yksilöstä. Kyseessä on samalla myös demokraattiseen oikeusvaltion taustalla oleva eettinen periaate. John Rawlsin mukaan nykyisin vallitsevassa tai ainakin Länsimaissa yleisesti tavoitteena olevassa moniarvoisessa yhteiskunnassa kaikille yhteisiä arvoja on vain kaksi, nimittäin tasa-arvo ja yksilön vapaus. Yhteisten päätösten julkinen perustelu pohjautuu tämän yhteisen arvopohjan kunnioittamiseen.[16]Rawlsin lausumassa tulevat esille tasa-arvo, vapaus ja niiden rationaalinen perusteleminen. Eli täsmälleen samat käsitteet, jotka esitettiin jo 1600 –luvulla. Samalla on kuitenkin selvää, että käsitys siitä, mitä vapaudella ja tasa-arvolla tarkoitetaan eli kuinka ne rationaalisesti, ymmärrettävästi ja hyväksyttävästi määritellään, on viimeisen 400 vuoden aikana merkittävästi muuttunut. Nyt tarkastelemme tätä muutosta lyhyesti perusoikeuksien näkökulmasta. Ne on ollut tapana jakaa kolmeen sukupolveen seuraavasti.

I sukupolven perusoikeuksia ovat vapausoikeudet. Esimerkkinä tästä annan ehkä kaikkein klassisimman muotoilun, joka löytyy Thomas Hobbesin (1588 – 1679) teoksesta Leviathan. Hobbesille vapaus tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että luonnostaan jokaiselle on oikeus kaikkeen. Tämän määritelmän on sanottu ilmaisevan negatiivisen vapauskäsityksen, joka tarkoitta vapautta ennen kaikkea rajoitusten puuttumisena.[17]Tasavertaisuudella Hobbes tarkoittaa sitä, että ihmiset ovat yksilöinä luonnostaan suurin piirtein ominaisuuksiltaan tasavertaisia. Lisäksi vapauden periaatteesta johtuu, että jokaisella on luonnostaan kuuluva oikeus turvata olemassaolonsa. Sitten tulee mukaan rationaalisuus, jonka mukaan on järkevää tavoitella rauhaa, mikä edellyttää sopimusten velvoittavuutta. Näin saadaan aikaan pitävä yhteiskuntasopimus, jolla valta luovutetaan suvereenille (valtio), jonka tehtävänä on ennen kaikkea varmistaa yhteiskuntarauhan säilyminen.[18]

Tällainen yhteiskuntasopimusmalli antoi hallitsijalle oikeuden lakien säätämiseen ja velvoitti alamaiset tottelemaan. Merkittävä muutos lakien säätämisen suhteen tapahtui 1700 –luvun valistusaatteen myötä, jonka mukaan lainsäädäntöä oli mahdollista pitää yhteiskunnallisen muutoksen ja kehityksen välineenä eikä perinteiseen tapaan lähinnä vain olemassa olevan käytännön kirjaamisena tai reagointina yhteiskunnallisiin muutospaineisiin.

Tähän tapaan määritellyt vapaus ja tasa-arvo olivat rationaalisia ja hyväksyttäviä erityisesti nousevan porvariston näkökulmasta. Ne oikeuttivat esimerkiksi perintömaahan liittyvien sukulunastusoikeuksien vähittäisen purkamisen menneen ajan instituutioina, jotka muodostivat kohtuuttoman esteen kiinteän omaisuuden kaupalle. Vaihdannan ja velkojien intressejä alettiin painottaa enemmän suhteessa perinteisiin sukuoikeuksiin.[19]

II sukupolven poliittiset oikeudet saivat alkunsa 1800 –luvulla. Ne avaavat yhä suuremmalle joukolle ihmisiä mahdollisuuden osallistua julkiseen keskusteluun, ottaa kantaa ja vaikuttaa muun muassa siihen, mitä tasa-arvolla tarkoitetaan.

III sukupolven taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten (TSS) perusoikeuksien tarkoituksena on edelleen lisätä yhteiskunnan tasa-arvoistumista.

Erityisesti TSS –oikeuksilla pyritään edistämään ihmisten mahdollisuuksia toteuttaa vapauksiaan, mikä tarkoittaa positiivista vapautta lisänä aiemmin esitetylle negatiiviselle vapaudelle.[20]

Nykyisessä perustuslaissa on lisäksi sellaisia perusoikeuksia, joita on hiukan hankala sijoittaa edellä kuvattuihin ryhmiin. Tällaisia ovat oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin, vastuu ympäristöstä ja oikeus saada tuomioistuimessa asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä.

 

Viiteet:

[1] Niiniluoto, s. 168-190
[2] Ibid
[3] Galilei, s. 15-17, 46, 55, 79-80
[4] Aristoteles 1991, 1253a15-17
[5] Ibid, 1252b30
[6] Ibid. 1253b1-8, 1255b17-20; Arendt 2002, s. 38
[7] Ibid. 1255b20; Aristoteles, 1343a1-4; Arendt 2002, s. 38; Arendt 1962, s. 146, 151
[8] Platon, 331e
[9] Ibid. 335e
[10] de Kesel, s. 224-236
[11] Skinner, s. 83-106
[12] Montesquieu, s. 156-157
[13] Lagerspetz 1995, s. 204-5
[14] Uskonnon harjoittaminen kouluissa, apulaisoikeuskanslerin päätös 24.3.2014, Dnro OKV/230/1/2013
[15] Tämä näkyy muun muassa Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjassa (1/1956), jonka mukaan jäsenvaltiot sitoutuvat kansojen yhtäläisten oikeuksien ja niiden itsemääräämisoikeuden sekä kaikkien jäsenvaltioiden täysivaltaisen tasa-arvoisuuden periaatteiden kunnioittamiseen. (I.1.2 ja I. 2.1) Lisäksi YK:lla ja sen jäsenvaltioille ei ole oikeutta puuttua asioihin, jotka olennaisesti kuuluvat jonkin valtion sisäiseen toimivaltaan (I.2.7.)
[16] Rawls, s. 4-11
[17] Berlin, s. 47-56
[18] Hobbes, s. 123-136
[19] Vepsä, s. 507-508
[20] Berlin, s, 56-60

Lähteet:

Arendt, Hannah

Vita Activa, ihmisenä olemisen ehdot, suomentaneet Eija Virtanen, Tiina Viinikainen, Maini Pekkarinen, Päivi Helminen, Tiina Tuominen, Anu Keskinen, Hanna Liikala, Natasha Vilokkinen, Eeva Heikkonen, Tommi Ketonen, Tampere: Vastapaino 2002

Between Past and Future. Six Exercises in Political Thought, London: Faber and Faber 1962

Aristoteles

Politiikka, suomentanut A.M. Anttila, selitykset laatinut Juha Sihvola, Jyväskylä: Gaudeamus 1991

Economics, Aristotle in 23 Volumes, Vol. 18, translated by G.C. Armstrong. Cambridge: Harvard University Press 1935

Berlin, Isaiah Kaksi vapauden käsitettä, teoksessa Vapaus, ihmisyys ja historia. Valikoima esseitä, suomentanut Timo Soukola, toimittaneet Juha Sihvola ja Timo Soukola, esipuhe Juha Sihvola, Helsinki: Gaudeamus 2001, s. 44-97
Galilei, Galileo Sidereus Nuncius, suomeksi toimittanut Raimo Lehti, Helsinki: Ursa 1999
Hobbes, Thomas Leviathan eli kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta, suomentanut Tuomo Aho, Tampere: Vastapaino 1999
de Kesel, Marc Moralization interrupted. On Lacan`s thesis of ”the supreme good as radical evil”, teoksessa Law and Evil, Philosophy, politics and psychoanalysis, edited by Ari Hirvonen and Janne Porttikivi, New York 2010, s. 224-236
Platon Valtio, Platon, Teokset IV, suomentanut Marja Itkonen-Kaila, Keuruu: Otava 1981
Lagerspetz, Eerik The Opposite Mirrors, An Essay on the Conventionalist Theory of Institutions, London: Kluwer 1995
Montesquieu, Charles-Louis The Spirit of the Laws, Cambridge: Cambridge University Press 1989
Niiniluoto, Ilkka Truth and Legal Norms, in Condition of Validity and Cognition in Modern Legal Thought, edited by Neil MacCormick, Stavros Panou, and Stauros and Vallauri, Luigi Lombard, Archiv fyr Rechts- und Sozialphilosophic (ARSP), Beiheft 25. Stuttgart 1985, s. 168-190
Rawls, John Political Liberalism, Expanded Edition, New York: Columbia University Press 2005
Skinner, Quentin Modernin valtiokäsitteen synty, Politiikka 1987, s. 83-106
Vepsä, Lisa Lain ja asian luonteen mukaan – oikeuslähteet 1700-luvulla. Lakimies 4/2012 s. 499-524

Päivitetty 11.9.2017