Oikeuden kansainvälistyminen ja eurooppalaistuminen

Anni Tuomela

1 Johdanto
2 Oikeusvertailun peruslähtökohdat

3 Kansainvälisen oikeuden perusteet
3.1 Kansainvälisen oikeuden luonne
3.2 Kansainvälisen oikeuden lähteet ja sääntelykohteet
3.3 Yhdistyneet kansakunnat ja kansainvälinen tuomioistuin
3.4 Euroopan ihmisoikeussopimus ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin

4 Kansainvälisen yksityisoikeuden perusteet

5 Eurooppaoikeuden lähtökohtia
5.1 Euroopan unionin luonne ja päämäärät
5.2 Euroopan unionin oikeuslähteet
5.3 Euroopan unionin toimielimet
5.4 Euroopan unionin oikeuden etusija ja EU-oikeuden suhde kansalliseen oikeuteen

1        Johdanto

Lait ja oikeus saavat merkityksensä yhteiskunnallisessa kontekstissaan. Jos oikeutta ja oikeusjärjestelmiä haluaa ymmärtää syvällisesti, ei voi ohittaa oikeuden historiallisia juuria ja oikeuden kansainvälistä ja globaalia viitekehystä. Eurooppalaisessa oikeusperinteessä voidaan nähdä niin yhteisen historiallisen taustan antamat yhdistävät piirteet kuin kansallisvaltioiden kehittymisen aiheuttamat eroavuudet. Euroopan unionin ja muun kansainvälisen yhteistyön lisääntyessä voidaan nähdä muutosta jälleen kansallisten oikeusjärjestelmien yhtenäistämisen ja yhtenäistymisen suuntaan. Niin oikeusjärjestelmien eroavuudet kuin yhtenäistäminen ja harmonisointikin tuovat omat haasteensa käytännön oikeuden tulkinnassa yhteiskunnassa.

Missä on sosiaalista kanssakäymistä, siellä on oikeuttakin jossakin muodossa, enemmän tai vähemmän järjestäytyneenä. Oikeutta tarvitaan yhteiskunnassa erilaisten ristiriitojen ratkaisemiseksi. Oikeutta tarvitaan myös luomaan pysyvyyttä ja ennustettavuutta yhteiskuntaan. Antaessaan välineitä ristiriitojen ratkaisuun ja yhteiskunnan toiminnan ennustettavuuteen edistää oikeus yhteiskunnassa turvallisuutta ja järjestystä. Markkinatalous ja muu taloudellinen toiminta yhteiskunnassa, sen yksilöiden ja yritysten välillä, edellyttää ennustettavuutta ja luotettavuutta. Ilman oikeudellisia normeja ja niitä riittävän tehokkaasti toimeenpanevia tahoja yksilöiden ja yritysten taloudellisen toiminnan edellytyksenä olevaa ennakoitavuutta ei olisi. Oikeus on myös tehokas yhteiskunnan ohjaamisen väline, ja sillä onkin kiinteä yhteys yhteiskuntapolitiikkaan.

Opiskelijalle, joka vasta tutustuu oikeustieteeseen ja jolla on usein yleistiedon pohjalta käsitys Suomen oikeusjärjestelmän arkielämän kannalta tutuimmista osista, voi tulla yllätyksenäkin oikeuden kansainvälistymisen ja eurooppalaistumiskehityksen suuri merkitys. On tavallista, että ihmetystä aiheuttaa se, miten Euroopan Unionin normeilla voi olla etusija kansalliseen lainsäädäntöön nähden tai miten Euroopan ihmisoikeustuomioistuimella on oikeus tehdä Suomen valtiota sitovia päätöksiä. Toisaalta ihmetystä aiheuttavat myös ne ylikansallisessa oikeudessa ilmenevät tilanteet, joissa jokin valtio ei noudatakaan tekemäänsä kansainvälistä sopimusta. Lisäksi niin haastavaa kuin on saada kokonaiskuva jo kansallisen oikeudenkin parista kymmenestä oikeudenalasta ja niiden osa-alueista, on tämä vasta kurkistusikkuna oikeuden moniin ilmentymistapoihin erilaisissa yhteiskunnissa ja oikeusjärjestyksissä globaalisti ja aikojen kuluessa.

Oikeuden kontekstien, historiallisten juurien ja sen kansainvälistymisen ja eurooppalaistumisen hahmottaminen ja syvällisempi ymmärtäminen on tärkeää, jotta oikeutta tulkitaan asianmukaisesti ja virheiltä välttyen. Näistä on myös hyvä aloittaa oikeustieteen opiskelu, sillä näihin teemoihin liittyvät oikeudenalat auttavat ymmärtämään ja ottamaan haltuun muita oikeuedenaloja. Tulevaisuudessa digitalisaation myötä myös oikeustieteen alan asiantuntijatehtävät tulevat muuttumaan. Juristin työ tulee keskittymään rutiiniratkaisujen ja tavanomaisen oikeudellisen neuvonnan sijaan juuri monipuolisempaa asiantuntemusta sekä historiallista, filosofista ja inhimillistä ymmärrystä edellyttäviin tehtäviin.

Tässä luvussa on tarkoitus luoda yleiskatsaus Suomen oikeusjärjestelmästä osana eurooppalaista ja kansainvälistä viitekehystä. Samalla tutustutaan niihin oikeudenaloihin, joiden puitteissa tutkitaan ja jäsennetään näitä normeja ja konteksteja.

2 Oikeusvertailun peruslähtökohdat

Oikeusvertailu eli vertaileva oikeustiede on oikeustieteen ala, joka tutkii kahden tai usean valtion oikeusjärjestyksiä rinnakkain ja joka pyrkii ymmärtämään ja analysoimaan vieraita oikeusjärjestelmiä. Oikeusvertailun piirissä tutkitaan oikeudellisia ilmiöitä ja käsitteitä sekä oikeuslähteitä samanaikaisesti eri oikeusjärjestyksissä, ja tutkimuskysymyksenä voi olla esimerkiksi valtioiden välisten oikeusjärjestelmien vaikutukset toisiinsa tai oikeudellisen sääntelyn erojen syyt. Oikeusvertailevaa tutkimusta voidaan pitää oikeuden alan lisäksi tutkimusmenetelmänä, jonka hallinta vaatii erityisosaamista ja tietopohjaa.

Uutta lainsäädäntöä valmisteltaessa tehdään useimmiten oikeusvertailua. Miltei kaikkiin merkittäviin lakiesityksiin sisältyy oikeusvertaileva osio, jossa tarkastellaan ehdotettuun lainsäädäntöön liittyvää oikeustilaa muissa valtioissa. Tämä oikeusvertailu on kuitenkin usein pakostakin pintapuolinen ja keskittyy Suomessa tehtynä lähinnä pohjoismaisen oikeustilan tarkasteluun.

Oikeusvertailua voidaan pitää menetelmänä, jota hyödyntäen saadaan tietoa eri valtioiden oikeustilasta tai laajemmin oikeuskulttuurisista piirteistä ja eroista. Oikeusvertailun harjoittaminen lisää ymmärrystä ja tietoa niin muista oikeusjärjestelmistä ja niiden välisistä yhtäläisyyksistä ja eroista kuin omastakin oikeusjärjestelmästä. Voisi ajatella, että tiedon lisääntyessä olisi helppo kopioida onnistuneita lainsäädäntöratkaisuja muista (länsimaisista) valtioista, ja siten säästyä lain valmisteluun liittyvästä valtavasta työmäärästä. Tällaisesta puhutaan vertailevassa oikeustieteessä käsitteellä oikeudellinen siirrännäinen tai reseptio. Reseptio on laajemman oikeusajattelun omaksumista, kun taas oikeudellinen siirrännäinen tarkoittaa esimerkiksi yksittäisen säädöksen, säännöksen tai oikeusinstituution omaksumista. Sekä reseption että siirrännäisten onnistuminen on kuitenkin haasteellista, sillä oikeudellisten instituutioiden ja normien siirtäminen osaksi toisen valtion oikeutta voi saada aikaiseksi tarkoittamattomia ja ennakoimattomia vaikutuksia tai lähtömaassa tehokkaasti toimineet siirrännäiset voivatkin uudessa oikeusympäristössä osoittautua tehottomiksi.

Oikeusvertailuun liittyy läheisesti oikeuslingvistiikka, joka on oikeuskielen kehitystä, ominaisuuksia ja käyttöä tutkiva tieteenala. Kieli on oikeuden ammattilaisten tärkein työväline, ja siihen kohdistuvalle tutkimukselle on kasvava tarve: erityisesti oikeusjärjestelmien vuorovaikutuksessa ja kansainvälisessä yhteistyössä on tärkeää hahmottaa, että sama tai suoraan käännettävä käsite ei kaikkialla merkitse samaa oikeudellista ilmiötä tai oikeustilaa. Oikeuslingvistiikka tuo keinoja ymmärtää oikeuskielen käyttötapoja ja on tieteenalana läheisessä yhteydessä esimerkiksi kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen yksityisoikeuden kanssa.

Oikeuskulttuureja ja niihin liittyviä yhteiskunnallisesti, historiallisesti ja oikeudellisesti haastavia kysymyksiä lähestytään usein oikeushistorian näkökulmasta. Historiantutkimuksen menetelmin saadaan tietoa oikeuskulttuurien synnystä, piirteistä ja vaikutuksista aikojen kuluessa.

Oikeusvertailussa puhutaan usein ”oikeusperheistä”, ”oikeustraditioista” tai ”oikeuskulttuureista”, jolloin tarkoitetaan länsimaisen oikeuden pääpiirteittäistä jakoa

  • mannereurooppalaiseen oikeuteen, jolla on juurensa roomalaisessa oikeudessa
  • ja anglosaksiseen common law -oikeustraditioon.

Oikeusperheet eroavat toisistaan mm. historialliselta kehitykseltään, niille ominaiselta oikeudelliselta ajattelutavaltaan ja käsitteistöltään, oikeuslähteistöltään, oikeudellisilta instituutioiltaan ja ideologioiltaan. Jos esimerkiksi suomalainen turisti haluaisi ilman paikallista juristia tietää, mitä seuraa hänen aiheuttamastaan vesivahingosta tai paikallisen valtionpäämiehen kuvan pudottamisesta, hänen olisi oltava selvillä siitä, saako hän oikean kuvan sovellettavista säännöksistä lainsäädäntöä lukemalla tai oikeuskäytännön linjoja selvittämällä ja millaisin käsittein tietoa paikallisen oikeuden sisällöstä tulisi etsiä. Eroavuudet oikeuskulttuureissa ilmenevät toisaalta myös hyvin konkreettisissa seikoissa. Esimerkkinä voidaan mainita TV:stä tuttu angloamerikkalainen oikeudenkäynti, jonka vahvaan retoriseen perinteeseen, todistajien ristikuulustelumenetelmiin, syyteneuvotteluihin, valamiehistön toimintaan ja tuomareiden poliittiseen valintaan liittyvät säännöt ja toimintatavat tuntuvat kovin kaukaisilta kun seuraa oikeudenkäyntiä suomalaisessa oikeusistuimessa. Äärimmäisiä esimerkkejä ovat tiettyjen maiden ankarat rikosoikeudelliset säännökset, jotka voivat kohdistua myös turistiin.

Merkittäviä eroja mannereurooppalaisen oikeuden ja common law -oikeuden välillä voidaan havaita ainakin seuraavissa piirteissä:

  • Jako yksityisoikeuteen ja julkisoikeuteen: common law -oikeustraditiossa ei perinteisesti ole käytetty jakoa yksityisoikeuteen ja julkisoikeuteen ja niinpä myöskään tuomioistuinjärjestelmää ei ole jaettu tämän mukaisesti. Tässä suhteessa on tapahtunut kylläkin lähentymiskehitystä.
  • Mannermaisessa oikeusjärjestelmässä tärkein oikeussäädösten tuottamistapa on lainsäätäjän tuottama kirjallinen oikeus. Lainsäätäjällä nähdään olevan suuri vapaus säätää yhteiskunnan toimintoja menneisyydestä ja aikaisemmista oikeusnormeista riippumatta. Common law -ajattelussa oikeus nähdään menneisyydessä kerrostuneina oikeuskäytäntöinä, joista seuraavat vuosisataiset oikeusperiaatteet ja oikeuskäytännöt vaikuttavat nykyiseen oikeuden tilaan. Oikeusjärjestyksessä voidaan siten itsenäisesti ratkoa uusiakin oikeudellisia ongelmia näiden käytäntöjen ja periaatteiden nojalla ilman että lainsäätäjä välttämättä ”puuttuu” asiaan.
  • Tuomioistuinten rooli sitovien oikeusnormien tuottajina: common law -järjestelmässä tuomioistuimilla on voimakkaasti oikeutta luova ja kehittävä rooli ja tehtävä, ja oikeuskäytännön asema oikeuslähteenä on tärkeä. EU-tuomioistuimen myötä ja myös kansallisissa oikeusjärjestelmissä mannermaisen oikeuskulttuurin maissa on lähennytty tätä lähtökohtaa kun ylimmillä tuomioistuimilla on yhä enemmän valtuuksia ja lain tulkintaa vahvemmin ohjaava rooli. Toisaalta taas anglosaksisissa maissa tuomarien luoman oikeuden vaikutus on vähentynyt etenkin yksityisoikeuden piirissä.
  • Näkemys tuomarin roolista eroaa oikeusperheissä tuomioistuinten rooleja vastaavasti.
  • Lain käsite ymmärretään näissä oikeusperheissä eri tavoin: Common law -ajattelutavan mukaan laki syntyy vasta tuomioistuimen toiminnassa kun sen sisällöstä päätetään konkreettisesti. Mannermaisessa oikeusajattelussa lainsäätäjän antamilla kirjoitetuilla säädöksillä on keskeinen asema ja tuomioistuinten tulkinnan ei ole ajateltu luovan uusia oikeusnormeja.

Näiden lisäksi merkittäviä ja koko ajan merkitystään kasvattavia oikeuskulttuureja ovat kiinalainen oikeus, islamilainen oikeus ja luonnonkansojen oikeus. Osa oikeusjärjestelmistä on länsimaisiin oikeusjärjestyksiin verraten vahvemmin uskontoperusteisia oikeusjärjestelmiä. Yhdistäviäkin piirteitä oikeuskulttuureilla on, mutta erityisesti tarkasteltaessa oikeudenkäyttöä eikä vain kirjoitettua oikeutta, on maailmassa edelleen hämmästyttävä määrä toisistaan merkittävästi poikkeavia oikeuskulttuureja, jotka kaikki toimivat yhteiskuntansa ja yhteisönsä tarpeiden ja tarkoitusperien mukaisesti.

Suomen oikeus kuuluu mannermaiseen oikeuskulttuuriin ja vielä omia erityispiirteitään omaavaan pohjoismaiseen oikeusperheeseen. Suomen oikeudessa oikeuskäytännöllä on perinteisesti ollut suurempi rooli – erityisesti yksityisoikeuden periaatteet ovat olleet isoilta osin tuomarien ja oikeustieteilijöiden luomaa.

 

Oikeusvertailusta, oikeuskulttuureista ja oikeuslingvistiikasta kiinnostuneelle lukuvinkkejä:

Jaakko Husa: Oikeusvertailu. 2013. (tämän oppimateriaalin 2 luvun tekstit ja käytetty terminologia perustuvat teoksen tietoihin)

Jaakko Husa: Valkoista yksisarvista pyydystämässä vai mörköä paossa – ”oikeaa oikeusvertailua”? Lakimies 5/2010. https://www.edilex.fi/lakimies/7351.pdf

Jukka Kekkonen: Suomen oikeuskulttuurin suuren linjan jäljillä. Lakimies 6-7/1998 https://www.edilex.fi/lakimies/2207.pdf

Heikki E. S. Mattila: Oikeuslingvistiikka ja oikeusvertailu. Lakimies 5/2010. https://www.edilex.fi/lakimies/7352.pdf

Tuulikki Mikkola: islamilaisesta perheoikeudesta suomen kansainvälisen avioliitto-oikeuden valossa: erityisesti ehdottomuusperiaatteen (ordre public) soveltamisen kannalta. Defensor Legis 2/2007. https://www.edilex.fi/defensor_legis/4522.pdf

Sanna Mustasaari: Islamilainen perheoikeus Suomen oikeusjärjestelmässä. Oikeustiede – Jurisprudentia. https://www.edilex.fi/oikeustiede/8393.pdf

Samuli Seppänen: Epävarmuus ja ennakkoarvostelmat: esimerkkejä yritystoiminnan oikeudellisista riskeistä Kiinan kansantasavallassa. Lakimies 4/2005. https://www.edilex.fi/lakimies/2691.pdf

Helsingissä toimiva kansallinen Finnish China Law Center https://blogs.helsinki.fi/chinalawcenter/ tuottaa tutkimustietoa Kiinan oikeudesta ja edistää tutkimusyhteistyötä Kiinan ja Suomen oikeuden välillä.

 

3 Kansainvälisen oikeuden perusteet

3.1 Kansainvälisen oikeuden luonne

Kansainvälinen oikeus on valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen välisiä suhteita sääntelevien oikeusnormien ja oikeudellisten käytäntöjen muodostama kokonaisuus. Oikeuslähteistöltään kansainvälinen oikeus onkin useimmista oikeudenaloista poikkeava, sillä tyypillisesti oikeusnormit perustuvat valtioiden välisiin sopimuksiin tai kansainväliseen tapaoikeuteen ja yleisiin oikeusperiaatteisiin. Myös kansainvälisten järjestöjen päätökset sekä kansainvälisten tuomioistuinten ja välityselinten ratkaisut voidaan lukea alan oikeuslähteiksi.

Kansallisen oikeuden tehokkaisiin valvontamekanismeihin tottuneille voi usein olla vaikea hahmottaa kansainvälisen oikeuden toimintatapaa. Voidaan ajatella, että kyse olisi ihmisten yhteisöstä, jossa osa yksilöistä on tehnyt vapaaehtoisesti keskenään sopimuksia siitä miten käyttäytyvät toisiaan ja perhettään kohtaan. Sopimusrikkomuksista ei kuitenkaan seuraa välttämättä muuta kuin sosiaalista paheksuntaa, sillä mitään ylintä tuomioistuinta tai tehokkaita sanktioita ei ole. Tosin tuo sosiaalinen paheksunta ja tarve pitää toimivat yhteistyösuhteet muihin on tosiasiassa useimmiten riittävän tehokas vaikutin, jotta sopimuksia noudatetaan. Kukin voi päättää tavoista, joilla soveltaa sopimuksen määräyksiä perheensä sisäisesti. Toiset eivät voi puuttua tähän toimintatapaan. Kaikkein vahvimmat yhteisön jäsenet voivat jättää sopimuksia tai niiden ehtoja noudattamatta pidemmän aikaa tai omien intressiensä vuoksi satunnaisesti muiden puuttumatta. Sopimuksia kuitenkin tarvitaan yhteisön toiminnan ennakointiin ja erilaisten etujen saamiseen eikä kukaan halua sopimuksetontakaan tilaa. Tämä esimerkki kuvaa jossain määrin kansainvälisen politiikan ja kansainvälisen oikeuden välistä suhdetta, jonka ymmärtäminen ja kriittinen tarkastelu onkin keskeinen osa kansainvälisen oikeuden tutkimusta. Poliittisten intressien ja arvoristiriitojen vaikutus näkyy useiden valtioiden välisissä kansainvälisen oikeuden sopimuksissa usein niiden yleisluontoisuutena ja tulkinnanvaraisuutena niiden ollessa poliittisten kompromissien tulosta. On esitetty kysymyksiä kansainvälisen oikeuden luonteesta oikeusjärjestyksenä ja sitovana oikeutena.

Suomi saattaa kansainväliset sopimukset voimaan eli ratifioi ne ns. blankettilaeilla eli säädöksillä, joissa todetaan sopimuksen tulevan Suomessa voimaan. Tällöin sopimus sellaisenaan tulee osaksi valtionsisäistä oikeutta, sen virallisella kielellä. Vaihtoehtona on oman kansallisen lainsäädännön muuttaminen vastaamaan valtiota sitovan kansainvälisen sopimuksen määräyksiä.

3.2 Kansainvälisen oikeuden lähteet ja sääntelykohteet


Valtiosopimuksiin
perustuu suurin osa kansainvälisoikeudellisesta normistosta. Valtioiden välinen sopimus velvoittaa pääsääntöisesti vain sopimuksen osapuolia, joita voi olla kaksi tai useampia. Valtion ja yksityisen välinen suhde ei ole valtiosopimus. Valtiot voivat tehdä monenvälisiin sopimuksiin liittyessään varaumia, joilla valtio asettaa omia ehtoja sopimusmääräysten voimaantulolle tai jättää osan sopimusehdoista soveltamatta. Jotkin sopimukset eivät salli tällaisia varaumia. Valtiosopimusten tulkinnassa merkitystä on sopimuksen sanamuodolla ja sen tavanomaisella merkityksellä, osapuolten tarkoituksella, sopimuksen ilmi lausutulla päämäärällä ja sopimuksen soveltamiskäytännöllä sekä sen valmisteluaineistolla.

Kansainvälinen tapaoikeus muodostuu toisaalta yleisestä ja yhdenmukaisesta valtiokäyttäytymisestä ja toisaalta siihen liittyvästä vakaumuksesta, jonka mukaan tämä käyttäytyminen on kansainvälisen normin vaatimaa. Kansainvälisen oikeuden keskeiset periaatteet ovat kehittyneet nimenomaan tapaoikeudessa.

Kansainvälisen oikeuden keskeisiä periaatteita ovat kansallisen itsemääräämisoikeuden eli suvereniteetin periaate sekä valtion alueellisen koskemattomuuden periaate, jotka voivat olla myös keskenään ristiriidassa.

Globalisaatio, kansainvälisen vuorovaikutuksen lisääntyminen ja kansainvälisen kaupan merkityksen kasvaminen ovat osaltaan lisänneet kansainvälisen oikeuden merkitystä ja laajentaneet sen käsittämään monia eri aloja. Valtioiden välisiä sopimuksia on tehty esimerkiksi ihmisoikeuksista, humanitaarisesta oikeudesta, ympäristöoikeudesta, verotuksesta ja muusta talousoikeudesta, merioikeudesta ja avaruusoikeudesta. Kansainvälinen oikeus onkin jo merkittävä osa monia kansallisia oikeudenaloja, ja sopimuksien sisällöt ovatkin erikoistuneet ja teknistyneet. Monilla näistä sopimuksista on sopimusvaltioiden toimesta päätetty asettaa kansainvälinen tuomioistuin tai erilaisia välitystoiminnan muotoja, jolloin on mahdollistettu sopimusehtojen tehokkaampi valvonta.

Kansainvälisen oikeuden piirissä säännellään sopimuksin ja tutkitaan myös sellaisia kysymyksiä kuin

  • valtioiden välinen voimankäyttö (sota, asevoiman käyttö, valtion itsepuolustusoikeus)
  • kansojen itsemääräämisoikeus (alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeus, siirtomaiden vapautuminen)
  • valtioiden välisten riitojen ratkaisu- ja selvittämiskeinot kuten suorat valtioneuvottelut, järjestöjen tarjoamat sovittelu- tai välityspalvelut, kansainväliset tuomioistuimet ja lautakunnat sekä
  • kansainvälinen kriisinhallinta ja rauhanturvaamistoiminta ja
  • kansainvälisten järjestöjen oikeus.

Suomen solmimat kansainväliset sopimukset löytyvät Finlex-tietokannasta http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/.

 

Lukuvinkkejä kansainvälisestä oikeudesta kiinnostuneille:

Kari Hakapää: Uusi kansainvälinen oikeus. 2010 (tämän oppimateriaalin lukujen 3.1 ja 3.2 tekstit perustuvat teoksen tietoihin, ks. erityisesti sivut 1-72)

Lauri Hannikainen ja Timo Koivurova: Kansainvälisen oikeuden käsikirja. 2014.

Martti Koskenniemi: Oikeus rauhan välineenä: Erichistä nykypäivään. Lakimies 7-8/2002. https://www.edilex.fi/lakimies/1578.pdf

Jarna Petman: ”Ei vain kivun ja kärsimyksen tuottamista”: kidutuksen ehdoton kielto Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä. Lakimies 7-8/2007, oikeustapauskommentti https://www.edilex.fi/lakimies/4928.pdf

Ulkoasiainministeriön verkkosivut, kansainväliseen oikeuteen liittyvä toiminta: http://formin.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=49727

3.3 Yhdistyneet kansakunnat ja kansainvälinen tuomioistuin


Yhdistyneet kansakunnat eli YK on maailmanlaajuinen kansakuntien välinen yhteistyöjärjestö, jonka tärkeimpänä tarkoituksena on suojella maailmaa sodilta sekä edistää ihmisoikeuksien toteutumista ja oikeudenmukaisuutta. Se on perustettu toisen maailmansodan jälkeen. Järjestön perustaminen tapahtui kansainvälisellä sopimuksella eli YK:n peruskirjalla (UN Charter, http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1956/19560001/19560001_2/). Sopimuksessa määritellään järjestön rakenne, periaatteet ja päämäärät. YK:n organisaation pääelimistä tunnetuimmat ovat yleiskokous, joka tekee YK:n päätöksiä sekä turvallisuusneuvosto, joka antaa YK:n päätösten toimeenpanoa koskevia päätöslauselmia.

Toiminnassaan YK keskittyy viiteen pääalueeseen, joita ovat rauha ja turvallisuus, kehitys, ihmisoikeudet, humanitaarinen toiminta sekä kansainvälinen oikeus. Järjestönä YK on kohdannut paljon samaa kritiikkiä tehottomuudesta ja poliittisten intressien vaikutuksesta kuin kansainvälinen oikeus yleensäkin. Sitä on kritisoitu myös epädemokraattisen päätöksenteon vuoksi. Sen toiminnalla ja sopimussääntelyllä on silti ollut maailmanlaajuista merkitystä, ja järjestöön liittyy valtava määrä kansainvälisiä ja kansallisia alajärjestöjä, jotka edistävät ihmisoikeuksia ja tekevät humanitaarista työtä.

Kansainvälinen tuomioistuin (International Court of Justice) on YK:n oikeudellinen pääelin. Tuomioistuin sijaitsee Haagissa. Tuomioistuimen muodostaa 15 tuomaria, jotka valitaan yhdeksäksi vuodeksi kerrallaan, ja se toimii yleensä täydessä kokoonpanossaan. Tuomarit valitaan YK:n yleiskokouksessa ja turvallisuusneuvostossa samanaikaisesti järjestettävillä vaaleilla. Riita-asioissa molemmat osapuolena olevat valtiot voivat nimetä yhden ns. ad hoc -tuomarin, joka toimii muiden tuomarien kanssa.

Kansainvälinen tuomioistuin käsittelee valtioiden välisiä riita-asioita valtion tai kaikkien valtio-osapuolten yhteisellä hakemuksella. YK:n yleiskokouksen ja turvallisuusneuvoston pyynnöstä tuomioistuin voi antaa myös oikeudellisia kysymyksiä koskevia neuvovia lausuntoja. Tuomiossaan tuomioistuin vahvistaa asianosaisvaltioille niille kansainvälisen oikeuden perusteella kuuluvat oikeudet ja velvollisuudet. Tuomioistuin menettelee päätöksissään kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön mukaisesti. Se voi myös velvoittaa valtion esimerkiksi vahingonkorvaukseen. Asianosaisena tuomiossa oleva valtio on sidottu riita-asiassa annettuun pääasiaratkaisuun ja sillä on siis velvollisuus panna ratkaisu toimeen. Vaikka kansainvälisestä tuomioistuimesta sovittaessa osapuolten välillä oli tavoitteena keskeinen valtioiden välisten oikeusriitojen ratkaisijana toimiva tuomioistuin. Tähän tavoitteeseen ei perustamisvuodesta 1943 lähtien ole päästy, koska valtiot eivät ole halunneet alistaa niille tärkeitä kysymyksiä tuomioistuimelle. Vuoteen 2017 mennessä tuomioistuin on tehnyt 161 ratkaisua, ja vireillä on kaikkiaan 19 juttua. Tuomioistuimella on kuitenkin ollut merkittävä kansainvälisen oikeuden sisältöä ja tulkintaa kehittävä merkitys. Kansainvälisen tuomioistuimen toimintaa ja sen ratkaisuja voi lukea verkkosivuilla osoitteessa http://www.icj-cij.org/en.

Haagissa sijaitsee myös kansainvälinen rikostuomioistuin (International Criminal Court, ICC). Sen toimivaltaan kuuluu tuomita henkilöitä, jotka ovat syyllistyneet vakaviin kansainvälisiin rikoksiin. Rikostuomioistuimella on toimivalta tutkia syytteitä sotarikoksista, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja joukkotuhonnasta. Tuomioistuimen toiminta alkoi vuonna 2002.

3.4 Euroopan ihmisoikeussopimus ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin

Kenties tunnetuin Suomea sitovista kansainvälisistä sopimuksista on Euroopan ihmisoikeussopimus. Euroopan ihmisoikeussopimus on ihmisoikeuksia koskeva kansainvälinen sopimus, joka on tehty alun perin vuonna 1950. Siihen ovat nykyisin liittyneet useimmat Euroopan valtiot. Suomi on liittynyt sopimukseen vuonna 1989, ja se on tullut voimaan liittymistä seuraavana vuonna. Ihmisoikeussopimukseen liittyy lisäpöytäkirjoja, jotka muodostavat osan sopimusta. Liittyessään valtiot voivat ratifioida ihmisoikeussopimuksen ja kaikki tai osan lisäpöytäkirjoista. Kaikki jäsenvaltiot eivät ole ratifioineet kaikkia sopimukseen liittyviä lisäpöytäkirjoja. Euroopan ihmisoikeussopimus on Euroopan neuvosto -järjestön tärkein aikaansaannos, mutta sen toimintaan liittyen on tehty kaikkiaan yli 200 Euroopan maiden lainsäädäntöjä yhdenmukaistavaa kansainvälistä sopimusta. Kun siis halutaan hahmottaa ne ihmisoikeuksiin liittyvät velvoitteet, joihin Suomi on sitoutunut, on tärkeää muistaa että vain Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja sen lisäpöytäkirjojen tunteminen ei anna riittävää kuvaa.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen määräyksien toteuttamisesta vastaavat valtiot, ja valtiot puolestaan vastaavat viranomaistensa ja tuomioistuintensa sopimuksen mukaisesta toiminnasta. Ihmisoikeusrikkomuksista on mahdollista kannella Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, joka voi määrätä tapahtuneesta ihmisoikeusloukkauksesta sopimusvaltiolle velvoitteen maksaa loukatulle hyvitystä. Näin ollen Suomessakin käytännössä julkista valtaa käyttävät viranomaiset kuten kunnat, valtion viranomaiset kuten Kansaneläkelaitos, koululaitos, terveydenhuoltoala, sosiaalitoimi ja poliisi ovat velvoitettuja viran puolesta toteuttamaan päätöksissään ja toiminnassaan myös ihmisoikeussopimuksen määräyksiä soveltuvan muun lainsäädännön ja kansallisen perustuslain lisäksi.

Euroopan ihmisoikeussopimus sisältää lähinnä niin sanottuja vapausoikeuksia eli sillä on taattu yksilön perustavia vapauksia suhteessa valtioon ja muuhun julkiseen valtaan. Sopimuksen ohella useat Euroopan valtiot ovat liittyneet myös Europan sosiaaliseen peruskirjaan (SopS 44/1991 ja SopS 80/2002), joka kattaa myös taloudellisia ja sosiaalisia oikeuksia eli oikeuksia, jotka asettavat valtiolle velvoitteita toimia aktiivisesti tiettyjen sosiaalisten ja taloudellisten oikeuksien toteuttamiseksi kansalaisilleen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen tehtävä valitusmenettely ei kuitenkaan ole mahdollista sosiaalisen peruskirjan sisältämien määräysten perusteella, vaan sen määräysten valvonta perustuu lähinnä raportointimenettelyyn Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitealle.

Pääasiallisena syynä siihen, että Euroopan ihmisoikeussopimus keskittyy suojaamaan kansalais- ja poliittisia oikeuksia eli edellä mainittuja vapausoikeuksia, on se, että sopimukselle haluttiin luoda tehokas kansainvälinen valvontajärjestelmä. Jos sopimus olisi ulotettu koskemaan myös valtioiden aktiivisia velvoitteita sisältäviä sosiaalisia tai taloudellisia oikeuksia, olisi ollut odotettavissa, ettei valvontajärjestelmään olisi löytynyt sopimusvaltioilta riittävästi halukkuutta.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 1 artikla asettaa lähtökohtaisen tavoitteen sopimukseen sitoutuville valtioille ja siinä on tiiviisti ilmaistu sopimuksen yleinen luonne sekä alueellinen, henkilöllinen ja aineellinen ulottuvuus:

”Korkeat sopimuspuolet takaavat jokaiselle lainkäyttövaltaansa kuuluvalle tämän yleissopimuksen I osassa määritellyt oikeudet ja vapaudet.”

Käyttämällä sanaa ”takaavat” (secure) on sopimuksessa ilmaistu, että sopimuksen velvoitteet eivät ole vain tavoitteita, vaan sopimus edellyttää niiden todellista turvaamista. Koska kyseessä ovat ns. vapausoikeudet, useimmiten takaaminen tai turvaaminen tarkoittaa pidättäytymistä tiettyä perusvapautta rikkovasta toiminnasta. Kuitenkin sopimuksesta voi johtua Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan valtiolle myös positiivisia tai aktiivisia toimintavelvoitteita. Esimerkiksi oikeuden elämään turvaaminen edellyttää valtioilta tehokasta henkirikosten tutkintaa.

1 artiklan sana ”jokaiselle” (everyone) tarkoittaa, että sopimuksessa asetetut oikeudet on turvattava jokaiselle sopimusvaltion lainkäyttövallan alaiselle yksityiselle, siten myös ulkomaalaisille jotka oleskelevat valtion alueella. Sanalla ”jokainen” voidaan viitata myös oikeushenkilöihin eli esimerkiksi yhdistyksiin ja osakeyhtiöihin. Oikeushenkilöt itsessään eivät kuitenkaan ole sopimuksen suojan piirissä, vaan oikeushenkilöiden suojan on katsottu suojaavan esimerkiksi yhdistyksen jäseniä.

Sanalla ”lainkäyttövalta” viitataan sopimuksessa sopimukseen liittyneen valtion alueeseen. Vain poikkeuksellisesti sopimusvaltio voisi joutua vastuuseen oman alueensa ulkopuolisista tapahtumista. Valtio vastaa myös lähinnä viranomaistensa ja tuomioistuintensa sopimuksenmukaisesta toiminnasta, mutta sen sijaan sopimuksella ei lähtökohtaisesti ole ns. horisontaalisia vaikutuksia eli sitovuutta yksityisten osapuolten välillä.

Euroopan ihmisoikeussopimus lisäpöytäkirjoineen turvaa seuraavia oikeuksia:

  • oikeus elämään ja kuolemanrangaistuksen kielto
  • kidutuksen ja muun epäinhimillisen kohtelun sekä orjuuden ja pakkotyön kielto
  • henkilökohtaisen vapauden suoja
  • liikkumisvapaus ja suoja mielivaltaista maastakarkotusta vastaan
  • omaisuuden suoja
  • taannehtivan rikoslainsäädännön kielto
  • yksityiselämän ja perheen suoja
  • ajatuksen- ja sananvapaus
  • kokoontumis- ja yhdistymisvapaus
  • oikeus avioliittoon ja perheen perustamiseen ja puolisoiden tasa-arvo
  • vapaat vaalit
  • oikeus koulutukseen

Euroopan ihmisoikeussopimukseen liittyvä keskeisin ja ainutlaatuinen valvontamenetelmä on yksilövalituksen tekeminen sopimuksen noudattamista valvovaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Myös toinen sopimuksen jäsenvaltio voi ilmoittaa tuomioistuimelle, jos katsoo toisen sopimusvaltion rikkoneen yleissopimusta tai sen pöytäkirjoja. Tämän lisäksi Euroopan neuvoston pääsihteerillä on toimivaltuus pyytää jäsenvaltiolta selvitys siitä, kuinka valtion lainsäädäntö takaa yleissopimuksen tehokkaan täytäntöönpanon.

Yksilövalitusmahdollisuus tarkoittaa, että yksityishenkilö ja oikeushenkilö kuten kansalaisjärjestö voivat valittaa ihmisoikeustuomioistuimeen, kun katsoo sopimusvaltion loukanneen ihmisoikeuksiaan. Henkilön kansalaisuudella ei ole merkitystä eikä myöskään valittajan iällä. Valituksen tutkittavaksi ottamiselle on useita edellytyksiä:

  • valituksen tekijän on itse oltava ihmisoikeusloukkauksen uhri tai ainakin lainsäädännön olemassaolo voi vaikuttaa valittajan asemaan tavalla, joka tekee hänestä mahdollisen loukkauksen uhrin
  • valittaja on turvautunut ensin kaikkiin kansallisiin tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin eli käyttänyt säännönmukaiset muutoksenhakukeinot
  • valitus on tehtävä kuuden kuukauden kuluessa lopullisen kansallisen päätöksen antopäivästä
  • yleissopimuksen määräysten tulee soveltua valitettavaan asiaan
  • nimettömänä tehtyä valitusta ei tutkita
  • samasta asiasta ei saa olla tehtynä valitusta muulle kansainväliselle tutkimus- tai selvittelyelimelle
  • valitus on olennaisesti sama kuin kansallisen tuomioistuimen aiemmin jo tutkima valitus eli asianosaiset, valitus ja tosiseikat ovat samat
  • valitus ei saa olla ilmeisen perusteeton (manifestly ill-founded) esimerkiksi riittämättömän tosiasianäytön tai puutteellisten perusteluiden vuoksi taikka kyse ei tuomioistuimen näkökulmasta selvästi ole sopimusrikkomuksesta (esimerkiksi vastaavasta tilanteesta on jo ratkaisukäytäntöä, jonka mukaan ei ole kyse sopimusrikkomuksesta)
  • valittajan on tullut kärsiä sopimusloukkauksen vuoksi merkittävää haittaa (ihmisoikeuksien puutteellinen käsittely kansallisessa tuomioistuimessa voi kuitenkin oikeuttaa tutkittavaksi ottamisen)

Vaatimuksella käyttää ensin kansallisia oikeuskeinoja voidaan valtiolle varata mahdollisuus ennen kansainvälistä prosessia korjata oikeudenloukkaus oman oikeusjärjestyksensä puitteissa.

Sopimusvaltion on noudatettava tuomioistuimen lopullista tuomiota jutuissa, joissa se on osapuolena. Tuomioistuin voi langettavassa tuomiossa määrätä kohtuullisen hyvityksen eli vahingonkorvausta maksettavaksi oikeudenloukkauksen kohteelle. Tuomioistuin ei voi määrätä valtiota muuttamaan lainsäädäntöään ihmisoikeussopimuksen vastaisena, vaan lähtökohtaisesti valtio itse päättää toimenpiteistä, joilla se huolehtii sopimusvelvoitteiden noudattamisesta vastaisuudessa. Tuomiosta voi kuitenkin ilmetä, että käytännössä lainsäädännön muuttaminen on välttämätöntä eikä pelkällä tulkinnan muuttamisella voida vastaisuudessa välttyä sopimusrikkomuksilta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei voi myöskään julistaa valtionsisäisen tuomioistuimen tuomiota puretuksi tai palauttaa asiaa käsiteltäväksi kansalliseen tuomioistuimeen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut myös Suomea koskevia ratkaisuja, joissa Suomen on katsottu rikkoneen ihmisoikeussopimuksen määräyksiä. Tällaisia tuomioita on annettu mm. oikeudenkäyntien liian pitkää kestoa, lapsen huostaanottoa sekä sananvapauden rikkomista koskien. Suomea koskevia tuomioistuimen ratkaisuja voi lukea Finlex-tietokannassa http://www.finlex.fi/fi/oikeus/eurooppa/feit/suomi.php. Korkein oikeus on ajoittain purkanut kansallisten tuomioistuinten tuomioita, koska ihmisoikeustuomioistuin on pitänyt niitä ihmisoikeussopimuksen vastaisina.

Lukuvinkkejä Euroopan ihmisoikeussopimuksesta kiinnostuneille:

Pellonpää-Gullans-Pölönen-Tapanila: Euroopan ihmisoikeussopimus. (tämän oppimateriaalin luvun 3 tiedot perustuvat tähän teokseen, ks. erityisesti sivut 160-175)

Kuuntele kurssin Moodle-alueella Ilona Niemisen luento perus- ja ihmisoikeuksista.

4 Kansainvälisen yksityisoikeuden perusteet

Globaalissa maailmassa liikkuvat niin yksilöt kuin yrityksetkin, ja samalla vapaa tiedonvälitys sallii esimerkiksi verkkokaupankäynnin yli valtion rajojen ilman että osapuolet matkustavat tai kohtaavat. Kansainvälinen yksityisoikeus on oikeudenala, jonka merkitys on jatkuvasti kasvava yritysten ja yksilöiden liikkuessa ja toimiessa kansainvälisesti. Kyseessä on oikeudenala, joka tutkii sekä yksilöiden että yritysten välisiä valtioiden rajat ylittäviä oikeussuhteita ja toimintaympäristöjä. Kansainvälisessä yksityisoikeudessa voidaan siis selvittää kansainvälisiä avioliittoja ja muita kansainvälisiä perheoikeudellisia koskevia kysymyksiä tai kansainväliseen kauppaan liittyviä kysymyksiä kuten velvoiteoikeudellisia tai vahingonkorvausoikeudellisia kysymyksiä. Esimerkiksi toisessa maassa solmitun avioliiton tunnustaminen toisessa valtiossa, isyyden vahvistaminen taikka lapsen perimisoikeus kun vanhemmat eivät ole avioliitossa tai lapsen asuinpaikasta päättäminen vanhempien erotessa voivat olla tilanteita, joissa yksityiset henkilöt kohtaavat kansainvälisen yksityisoikeuden säännöksiä ja joissa lopputulokset voivat olla yllättäviä jos sovellettavana ei olekaan oman kotivaltion lainsäädäntö.

Perinteinen kansainvälisen yksityisoikeuden peruskysymys on liittynyt kysymykseen yksityisten toimintaan sovellettavan lain valinnasta ja sen lisäksi myös kysymykseen toimivaltaisesta tuomioistuimesta. Esimerkiksi kahden yksityisen yrityksen välisessä kauppasopimusriidassa tai vahingonkorvausriidassa on usein ensiksi selvitetty, minkä maan tuomioistuin on sopimuksen tai sopimusosapuolten kotivaltioiden lainsäädännön mukaan toimivaltainen ratkomaan riidan (ns. forum-kysymys) . Tämän lisäksi on vielä selvitetty, minkä valtion lainsäädäntöä tuon tuomioistuimen tulee soveltaa. Oikeusriitojen kansainvälinen ratkaisemiseen liittyvät menettelyt tai lopputuloskaan eivät siten ole aina ole olleet kovin helposti ennakoitavia. Lisäksi vaikka tuomio on saatu toimivaltaisesta tuomioistuimesta, joudutaan vielä kysymään, voidaanko ja missä kaikkialla saatu tuomio panna täytäntöön – valtioiden sisäisten tuomioiden täytäntöönpano toisen valtion alueella ei ole itsestäänselvyys.

Kansainvälinen siviiliprosessioikeus on ollut merkittävä kehittämisen kohde kansainvälisessä yksityisoikeudessa. Kun oikeudenkäynnin paikkaa ja sovellettavaa lainsäädäntöä koskevat kysymykset ovat aiheuttaneet ennakoimattomuutta, on perustettu mm. erilaisia kansainvälisiä välitystuomioistuimia, jotka ovat erikoistuneet kansainvälisen yksityisoikeuden erityiskysymyksiin. Kansainvälisessä yksityisten yritysten välisissä sopimuksissa onkin tavallista sopia osapuolten kesken, millaisessa riidanratkaisumenettelyssä mahdolliset sopimusriidat ratkaistaan ja minkä maan lainsäädäntöä sopimuksia koskeviin riitoihin sovelletaan. Tällainen sopimus on toisaalta sopimusvapauden piirissä ja samalla sitoo sen osapuolia myös sopimuksen riitatilanteissa.

Merkittävä kansainväliseen kauppaoikeuteen liittyvä normilähde on YK:n kansainvälinen kauppalaki CISG, joka säätelee kansainvälistä tavaran kauppaa. Sitä sovelletaan, kun sopimuksen osapuolilla on liikepaikka eri valtioissa ja nuo valtiot ovat ratifioineet yleissopimuksen. Jos siis kansainvälisessä yritysten välisessä sopimuksessa on sovittu, että sopimusta koskeva riidat ratkaistaan Suomen lain mukaisesti, sovelletaankin tällöin CISG:iä, koska Suomi on liittynyt yleissopimukseen. Jos CISGiä ei haluttaisi sovellettavan, pitäisi siitä olla erikseen maininta osapuolten sopimuksessa. CISG:illä on paljon yhtäläisyyksiä Suomen oikeustoimilain kanssa, mutta esimerkiksi vahingonkorvausta koskevat säännöt eroavat siten, että CISG:in mukaan kaikki ennakoitavissa olevat vahingot tulee korvata eikä vahingonkorvausta kohtuullisteta.

Jokaisella maalla on siis omat kansainvälisyksityisoikeudelliset sääntönsä ja norminsa, jotka voivat poiketa toisistaan. Valtiot ovat sopimusjärjestelyin sopineet paljon myös kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvista seikoista selkeyttääkseen kansalaistensa asemaa ja yritystensä toimintaympäristöä. Sopimuksilla voidaan selkiyttää lainvalintasääntöjä tai yhdenmukaistaa lainsäädäntöjen sisältöä siten, että sovellettavaksi tuleva lainsäädäntö ei merkittävästi muuta oikeusriitojen ratkaisun peruslähtökohtia. Esimerkiksi Pohjoismaat ovat huolehtineet keskinäisin sopimuksin siitä, että niiden kansalaisten vapaa liikkuvuus ja mahdollisuus tehdä oikeustoimia keskenään on mahdollisimman vaivatonta. Euroopan unionin piirissä tapahtunut merkittävä yhdentymiskehitys on osaltaan muuttanut ja uudistanut kansainvälistä yksityisoikeutta, kun kanssakäyminen unionin jäsenvaltioiden välillä ja oikeusnormien sisällöllinen harmonisointi on lisääntynyt, vaikka unionin jäsenvaltioiden oikeuskulttuurit ja -järjestelmät eroavat toisistaan edelleen.

Kansainvälisellä yksityisoikeudella on oikeudenalana läheiset liittymäkohdat hyvin moneen eri oikeudenalaan. Esimerkkinä voidaan mainita kansainvälinen oikeus, kauppaoikeus, perhe- ja jäämistöoikeus sekä työoikeus, joiden piiristä löytyy runsaasti kansainvälisen yksityisoikeuden soveltamistilanteita. Kansainväliseen kauppaan liittyvästä tilanteesta oli kyse tapauksessa, jossa norjalainen yritys myi mansikoita suomalaiselle yritykselle suullisen sopimuksen perusteella – kaikki toimituserät eivät olleet ostajan mielestä riittävän laadukkaita ja hän jätti osan maksuista maksamatta. Asia päätyi tuomioistuimeen, joka pohti lainvalintakysymystä (ks. Tuula Ämmälän oikeustapauskommentaari https://www.edilex.fi/oikeustieto/3103.pdf). Samoin kauppaoikeuteen liittyi tilanne, jossa Korkein oikeus antoi ratkaisunsa (KKO:2014:100) siitä, onko Suomen tuomioistuin toimivaltainen tutkimaan konkurssipesän takaisinsaantikannetta, joka oli osoitettu Sveitsistä ja Brittiläisiltä Neitytsaarilta olevia yhtiöitä vastaan. Vastaajilla oli tapauksessa selkeä intressi haluta käsittelyä: vastaajayritykseltä vaadittiin kaikkiaan 45 713 000 euroa (tai vähintään 8 963 070 euroa luovutetusta omaisuudesta saadusta hyödystä). Vastaaja vaati, että tapausta käsiteltäisiin Sveitsin tuomioistuimessa, koska niin oli sovittu sopimuksessa jolla konkurssissa nyt olevan yrityksen myynti- ja markkinointi-oikeudet oli siirretty. Tapaus osoittaa myös EU-oikeuden merkityksen kansainvälisessä yksityisoikeudessa.

Lukuvinkkejä kansainvälisestä yksityisoikeudesta kiinnostuneille:

Tuulikki Mikkola: Ulkomaisten avioliittojen tunnustaminen Suomessa: kansainvälisen yksityisoikeuden ja oikeusvertailun näkökulmia. Lakimies 5/2013. https://www.edilex.fi/lakimies/10993.pdf

5 Eurooppaoikeuden lähtökohtia

5.1 Euroopan unionin luonne ja päämäärät

Euroopan unioni on ylikansallinen järjestö, joka on perustettu siihen liittyneiden jäsenvaltioiden keskinäisin sopimuksin. Unionissa on myös liittovaltion tai valtioliiton piirteitä. Unionin oikeus muodostaa autonomisen ylikansallisen oikeusjärjestyksen, joka kykenee luomaan niin oikeuksia kuin velvollisuuksiakin jäsenvaltioiden oikeuspiirissä oleville yksityisille oikeussubjekteille eli yksityisille henkilöille ja yrityksille sekä yhteisöille. Ylikansallisena oikeusjärjestyksenä eroaa EU-oikeus kansainvälisestä oikeudesta, jonka normit koskevat tyypillisesti valtioita ja kansainvälisiä järjestöjä.

Euroopan unioniin liittyessään Suomi on luovuttanut osan kansainvälisoikeudellisesta sopimustoimivallastaan unionille. Unioni voi tehdä ulkosopimuksia kolmansien valtioiden kanssa, ja tällöin Suomi tulee niihin sidotuksi ilman erillistä ratifiointia.

Euroopan unionin tavoitteet ovat keskeisesti taloudellisia, mutta näiden tavoitteiden toteuttamisella on jäsenvaltioiden kannalta merkittäviä vaikutuksia myös muilla kuin talouteen välittömästi liittyvillä elämän- ja oikeudenaloilla. Euroopan unioni on asettanut tavoitteekseen tavaroiden, pääoman, palveluiden ja henkilöiden vapaan liikkuvuuden unionin valtioiden välillä. Näiden tavoitteiden nähdään olevan tehokkain keino edistää yhteisen talousalueen kehittymistä unionin piirissä. Euroopan unioniin halutaan vapaat markkinat, ja siksipä vapaata taloudellista kilpailua turvaava ja edistävä kilpailuoikeus muodostaa merkittävän osan EU-oikeudesta. Kilpailuoikeuden tutuimpia piirteitä Suomen oikeusjärjestelmän näkökulmasta ovat mm. julkisia hankintoja koskevat hankintasäädökset, jonka tarkoituksena on taata, että julkisen vallan tekemät taloudellisesti merkittävät hankinnat kilpailutetaan asianmukaisesti sekä erilaisia määräävää markkina-asemaa ja kiellettyjä kartelleja koskevat määräykset, joilla pyritään estämään monopoliaseman väärinkäytöt vapaan kilpailun esteenä.

 

5.2 Euroopan unionin oikeuslähteet

EU-oikeus jaetaan primääriseen ja sekundääriseen eli johdettuun oikeuteen. Primäärinen EU-oikeus asettaa perusteet sekundääriselle oikeudelle, jota on myös tulkittava primäärisen oikeuden kanssa yhteensopivasti.

Keskeisimmät sopimukset, joilla määritetään Euroopan unionin tavoitteita ja niiden toteuttamistapoja sekä toimivaltuuksia ovat ns. perustamissopimukset. Perustamissopimukset muodostavat EU-oikeuden primäärisen oikeuden. Niitä on unionin historiassa laadittu useita. Viimeisin ja tällä hetkellä merkittävin perustamissopimus on vuonna 2007 tehty Lissabonin sopimus (SopS 66-67/2009). Sopimuksella yhdistettiin Euroopan yhteisö ja Euroopan unioni yhteiseksi oikeushenkilöksi. Sopimuksella purettiin aikaisemmin vallinnut ns. pilarirakenne. Lissabonin sopimuksella on määrätty unionin tehtävistä, toimivallasta ja toimielinjärjestelmästä. Sillä on myös muun muassa luotu edellytyksiä jäsenvaltioiden tiiviimmälle yhteistyölle, annettu määräykset unionin yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä vahvistettu perus- ja ihmisoikeuksien vaikutuksia unionissa. Lissabonin sopimus ei kuitenkaan korvannut aikaisempia perustamissopimuksia, vaan niitä muutettiin. Lissabonin sopimukseen liittyy 13 pöytäkirjaa, kaksi liitettä, päätösasiakirja ja 65 julistusta.

Sekundäärisen eli perustamissopimusten tavoitteita toteuttavan EU-oikeuden keskeisen sisällön muodostavat lainsäätämisjärjestyksessä annettavat asetukset, direktiivit ja päätökset. Unionin lainsäädännöllä on lähtökohtaisesti tarkoituksena jäsenvaltioiden oikeutta yhtenäistävä tai yhdenmukaistava eli harmonisoiva taikka yhteensovittava tarkoitus.

EU-oikeuden asetuksia sovelletaan sellaisenaan kaikissa jäsenvaltioissa eli ne tulevat kaikissa jäsenvaltioissa voimaan ilman jäsenvaltion lainsäädännön muuttamista tai asetuksen voimaansaattamista kansallisin toimin. Puhutaan asetusten suorasta sovellettavuudesta. Suomalaisen tuomarin tai hallinnon virkamiehen tulee siis viran puolesta tuntea asetusten sisältö ja soveltaa niitä ratkaisuja tehdessään. Etusijaperiaatteen mukaisesti asetus syrjäyttää kaikki sen kanssa ristiriidassa olevat jäsenvaltion kansallisen oikeuden säädökset, myös sellaiset jotka on säädetty ajallisesti ennen asetusta tai sisältyvät kansallisessa oikeusjärjestyksessä oikeuslähdehierarkiassa korkealle tasolle. Asetusten tavoitteena on korvata jäsenvaltioiden oma sääntely EU-sääntelyllä. EU-oikeuden asetuksia ei pidä sekoittaa Suomen valtionsisäisiin asetuksiin, joita antavat valtioneuvosto, ministeriöt ja tasavallan presidentti.

Direktiivi on EU-säädös, joka velvoittaa saavutettavaan tulokseensa nähden jokaista jäsenvaltiota, mutta jättää kansallisen viranomaisen ja lainsäätäjän valittavaksi sen muodon ja keinon, jolla direktiivi kansallisesti toteutetaan. Direktiivit velvoittavat vain jäsenvaltioita eivätkä siten yksityisiä tahoja. Jäsenvaltiolle direktiivi asettaa velvollisuuden saavuttaa tietty tulos, ja implementointikeinot eli täytäntöönpanokeinot voi jäsenvaltio valita tarkoituksenmukaisesti. Yleensä implementaatio tapahtuu lainsäädäntömuutoksilla, Suomessa eduskuntalaeilla tai ministeriöiden asetuksilla. Tehokkuusperiaate edellyttää, että valtiot huolehtivat direktiivin mahdollisimman tehokkaasta toteutumisesta. Direktiivin implementoinnille on aina määräaika, ja jos jäsenvaltio laiminlyö implementointivelvollisuutensa, voi direktiivillä tietyin ehdoin olla myös viranomaisia suoraan sitovia vaikutuksia sekä kansallisessa tuomioistuimessa tulkintavaikutusta.

Päätöksiä antaa tyypillisesti komissio. Päätöstä käytetään tiettyjä maita tai henkilöitä koskevien tilanteiden ratkaisemiseen, ja ne sitovat kohteitaan sellaisenaan. Päätökset voivat antaa yksityisille oikeuksia vain, jos jäsenvaltio on implementoinut päätöksen. Päätöksellä voi olla välittömiä vaikutuksia samoin edellytyksin kuin direktiivillä.

EU-tuomioistuimen oikeuskäytännöllä on merkittävä asema unionin oikeuden kehittäjänä ja sen lukuisten eri säädöstyyppien soveltajana. Kannanottoja asetusten, direktiivien, päätösten tai muidenkaan oikeuslähteiden velvoittavasta sisällöstä tai tulkintatavoista ei siten voida esittää tutustumatta EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöön ja sen tulkintalinjauksiin. EU-tuomioistuimen tavoitteena on varmistaa, että EU-lainsäädäntöä sovelletaan samalla tavalla kaikissa EU-maissa. Ensisijainen velvoite EU-oikeuden soveltamiseen ja tulkitsemiseen on kansallisilla viranomaisilla ja tuomioistuimilla, mutta jos kansallinen tuomioistuin on epävarma EU-säädöksen tulkinnasta tai soveltuvuudesta, se voi pyytää EU-tuomioistuimelta ennakkoratkaisun Euroopan unionin tuomioistuimelta ennen asian ratkaisua. Jos kyseessä on eurooppaoikeuteen liittyvän asian ratkaiseminen kansallisissa ylimmissä tuomioistuimissa, EU-lainsäädännön sisältö on epäselvä eikä EU-tuomioistuin ole aiemmin antanut ratkaisua vastaavassa asiassa, on tuomioistuimella velvollisuus pyytää ennakkoratkaisua. EU-tuomioistuimen antama ennakkoratkaisu sitoo kansallista tuomioistuinta.

Usein EU-oikeuden etusijaperiaate aiheuttaa kysymyksen siitä, voiko EU-oikeus olla ristiriidassa kansallisen eli esimerkiksi Suomen perustuslain kanssa. Näin todellakin on. Perusoikeuksien osalta todennäköisyys ristiriidan ilmenemiseen on kuitenkin varsin pieni, sillä perusoikeudet ovat osa EU-oikeutta. EU:lla on oma oikeudellisesti sitova perusoikeuskirja. EU:n perusoikeudet vastaavat sisällöllisesti Euroopan ihmisoikeussopimukseen sisältyviä oikeuksia, ja jäsenvaltiot joiden perustuslaki ja tulkintakäytännöt noudattavat Euroopan ihmisoikeussopimuksen vaatimuksia, ovat jo harmonisoineet lainsäädäntönsä. EU-oikeudessa sitovana pidetään myös ”jäsenvaltioiden yhteistä valtiosääntöperinnettä” eli yhteentörmäykset demokratian ja länsimaisen valtiorakenteen perusperiaatteiden kanssa eivät ole tyyppitapauksia. Euroopan unionissa on valmisteltu liittymistä Euroopan ihmisoikeussopimukseen, mutta unionin tuomioistuin on vedoten EU-oikeuden ainutlaatuiseen luonteeseen ja autonomiaan katsonut, ettei sopimukseen tulisi liittyä siihen kuuluvan valvontamekanismin vuoksi.

Euroopan unionin oikeuslähteistö on siis kerrostunutta, ja sen hallitsemiseksi tulee ymmärtää unionin keskeiset päämäärät, sen toimielinten tehtävät ja toimivaltuudet, perustamissopimusten ja unionin kehityksen pääpiirteet sekä tuomioistuimen ja sen ratkaisujen erityisasema.

5.3 Euroopan unionin toimielimet

Euroopan unionilla on oma järjestäytymistapansa ja omat toimielimensä Unionin tavoitteiden toteuttamiseksi. Euroopan unionin toimielimiä ovat Euroopan parlamentti, Eurooppa-neuvosto, neuvosto, Euroopan komissio, Europan unionin tuomioistuin, tilintarkastustuomioistuin sekä Euroopan keskuspankki. Unionin lainsäädäntöprosessissa komissio, parlamentti ja neuvosto ovat tärkeimmässä asemassa. Komissio antaa yleensä lainsäädäntöä koskevat aloitteet. Euroopan parlamentti ja neuvosto osallistuvat lainsäädäntövallan käyttöön. Eurooppa-neuvostolla ei kuitenkaan ole lainsäädäntövaltaa, vaikka se on Lissabonin sopimuksessa määritelty yhdeksi unionin toimielimistä. Kuten kansallisen lainsäädännönkin valmistelussa, keskeisessä asemassa unionin lainvalmistelussa ovat erilaiset komiteat ja työryhmät. Unionin toimielinjärjestelmään kuuluu myös kymmeniä erillisvirastoja, joista Suomessa toimii esimerkiksi kemikaalivirasto.

Eurooppa-neuvosto on Euroopan unionin toimielin. Siihen kuuluvat jäsenvaltioiden valtion- tai hallitusten päämiehet sekä Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja ja komission puheenjohtaja. Neuvoston puheenjohtajuus kiertää jäsenvaltioissa.

Euroopan parlamentti käyttää lainsäädäntövaltaa, neuvoston kanssa jaettua budjettivaltaa sekä vastaa komission poliittisesta valvonnasta. Parlamentin edustajat valitaan suorilla vaaleilla joka viides vuosi. Parlamentti toimii puoluepoliittisesti eikä kansallisuusperustaisesti.

Komissio toimeenpanee yhtenäistämisen tavoitteita ja valvoo EU-oikeuden perustamissopimusten tavoitteiden toteutumista jäsenvaltioissa ja EU:n toimielimissä. Komissiota johtavat komissaarit, jotka valitaan viideksi vuodeksi. Komissiolla tulee olla Euroopan parlamentin luottamus. Komissio on pääasiallinen lainsäädäntöaloitteiden antaja Euroopan unionissa.

Lissabonin sopimuksella on haluttu vahvistaa demokratian toteutumista unionin toiminnassa. Euroopan parlamentti edustaa unionin kansalaisia unionin tasolla. Suoraa demokratiaa ja osallistumista on haluttu mahdollistaa säätämällä sopimuksessa mahdollisuudesta kansalaisaloitteeseen. Vähintään miljoona unionin kansalaista merkittävästä määrästä jäsenvaltioita voi tehdä aloitteen, jolla kehotetaan komissiota tekemään lainsäädäntöä koskeva ehdotus. Myös asiakirjojen julkisuutta ja hyvää hallintotapaa koskevat vaatimukset edistävät demokratian toteutumista.

5.4 Euroopan unionin oikeuden etusija ja EU-oikeuden suhde kansalliseen oikeuteen

Euroopan unionin keskeinen ominaispiirre on, että unionin ja sen jäsenvaltioiden välillä on syvemmin valtioiden täysivaltaisuuteen ulottuvia toimivaltajärjestelyitä kuin useimmissa muissa kansainvälisissä organisaatioissa. Edelleen on kuitenkin niin, että yleistoimivalta on jäsenvaltioilla, ja unioni toimii sille perustamissopimuksissa annetun toimivallan rajoissa eli sen toimivalta on erityistoimivaltaa. Toimivallalla tarkoitetaan unionin toimivaltaa antaa sitovia säädöksiä ja päätöksiä sekä toimivaltaa tehdä kansainvälisoikeudellisia sopimuksia unionin ulkopuolisten valtioiden tai toisten järjestöjen kanssa. Lisäksi laajassa mielessä toimivallan käsite kattaa muutin toimet, joihin perustamissopimukset antavat unionin toimielimille valtuuden. Jokaiselle Euroopan unionin säädösehdotukselle ja toimelle on löydyttävä toimivaltaperusta perustamissopimuksista. Unioni käyttää toimivaltaansa toissijaisuusperiaatteen ja suhteellisuusperiaatteen mukaisesti. Aloilla, jotka eivät kuulu unionin yksinomaiseen toimivaltaan, unioni toimii vain jos jäsenvaltiot eivät voi itse saavuttaa riittävästi vastaavia tavoitteita. Suhteellisuusperiaate edellyttää, ettei unionin valitse toimenpiteitä jotka eivät ole kyseisen lainsäädännön taustalla olevien päämäärien toteuttamiseksi tarkoituksenmukaisia ja tarpeellisia. Jäsenvaltio voi nostaa EU-tuomioistuimessa kanteen, jos katsoo Euroopan unionin jonkin säädöksen olevan pätemätön toimivallan puuttumisen vuoksi.

Euroopan unionin tuomioistuin koostuu tällä hetkellä kolmesta eri tuomioistuimesta, joita kuitenkin yleisesti kutsutaan EU-tuomioistuimeksi. EU-tuomioistuin toimii Luxemburgissa. Jokaisesta jäsenvaltiosta on valittu yksi tuomari, ja tyypillisesti tuomioistuin antaa ratkaisunsa kolmen tai viiden tuomarin jaostoissa. Tuomareiden lisäksi tuomioistuimen jäseniin kuuluu julkisasiamiehiä, jotka antavat tuomareille ratkaisuehdotuksen. EU-tuomioistuimen tehtävänä on huolehtia siitä, että perustamissopimusten tulkinnassa ja soveltamisessa noudatetaan lakia. EU-tuomioistuimella on perinteisesti ollut hyvin keskeinen asema Euroopan unionin pääperiaatteiden edistämisessä ja unionin oikeuden aktiivisessa kehittämisessä. Useat EU-oikeuden keskeiset oikeuslähdeopilliset periaatteet kuten välitön oikeusvaikutus, etusija ja tulkintavaikutus ovat juuri tuomioistuimen oikeuskäytännössään kehittämiä. Tuomioistuimella on siis unionin oikeuden tulkinnassa varsin dynaaminen rooli.

Tämän kurssin oppimateriaalin oikeudenalat käyvät hyvin esimerkeiksi EU-oikeuden vaikutustavoista ja merkityksestä kansallisessa oikeusjärjestelmässä.

  • EU-oikeudella on ollut vaikutusta esimerkiksi oikeusteorian alalla tutkittavissa ja muodostettavissa ilmiöissä kuten vaikutuksia oikeudenalajakoon, oikeuslähdeoppiin ja oikeustieteen tutkimuskohteisiin.
  • Edellä on jo kuvattu, kuinka EU-oikeudella on merkittäviä vaikutuksia valtioiden asemaan, niiden väliseen yhteistyöhön ja sitä kautta kansainväliseen julkisoikeuteen ja kansainväliseen yksityisoikeuteen.
  • Valtiosääntöoikeuden piirissä keskustellaan ja tutkitaan eurooppalaistunutta valtiosääntöoikeutta: EU-oikeus on merkinnyt muutoksia niin valtion suvereniteettiin, perustuslakiin kuin perusoikeuksienkin tulkintaan.
  • Hallinto-oikeudenkin piirissä puhutaan eurooppalaisesta hallinto-oikeudesta: tutkimuksen piiriin ovat tulleet myös eurooppaoikeuden toteuttamiseen liittyvä hallinto ja EU-oikeuden keskeinen toteuttaja on nimenomaan kansallinen viranomaiskoneisto. Viranomaisilla on velvollisuus viran puolesta tuntea alan EU-lainsäädäntö ja edistää viran puolesta myös EU-oikeuden toteutumista. Julkisen vallan velvollisuus kilpailuttaa merkittävät julkiset hankinnat on yksi esimerkki, joka usein mainitaan kuvattaessa EU-oikeuden vaikutuksia kansallisella tasolla.
  • Rikosoikeuden tutkimusalan piirissä puhutaan myös eurooppalaisesta rikosoikeudesta. Kansainväliseen rikollisuuteen, valtioiden väliseen yhteistyöhön rikosasioiden selvittämisessä ja terrorismirikoksiin liittyvät asiat ovat olleet myös EU-sääntelyn ja EU:n puitteissa tehtävän yhteistyön kohteena.
  • Työoikeuden piirissä EU-oikeudessa on säädetty runsaasti työntekijöiden työsuhdeturvaan liittyvistä asioista – tästä yleiskatsauksen saa esimerkiksi Mauri Saarisen artikkelista Eurooppaoikeuden vaikutus Suomen työsuhdeturvalainsäädäntöön ja sen tulkintaan https://www.edilex.fi/defensor_legis/14061.pdf
  • Toimintaympäristön eurooppalaistuminen ja EU:n tavoitteiden keskittyminen vapaiden markkinoiden luomiseen ovat tietysti merkinneet yksityisoikeudellisten, erityisesti yrityksiä ja niiden välistä kilpailua koskevien normien voimakasta harmonisointia. Markkinaoikeuteen, kauppaoikeuteen ja sopimusoikeuteen liittyviä EU-normeja on runsaasti.
  • Prosessioikeus taas voidaan mainita esimerkkinä oikeudenalasta, jonka piirissä EU-oikeuden harmonisointi ei ole vaikuttanut niin merkittävästi.
  • Lisäksi oikeudenaloista, joihin EU-oikeudella on merkittäviä vaikutuksia voidaan mainita ympäristöoikeus, johon liittyviä normeja on EU-tasolla runsaasti.
  • Kiinnostavan ja yleistajuisen selvityksen aiheesta on tehnyt YLE, joka vuonna 2014 teki kyselyn Suomen oikeustieteen professoreille EU-oikeuden vaikutuksista eri oikeudenaloilla: https://yle.fi/uutiset/3-7220998.


Lukuvinkkejä EU-oikeudesta kiinnostuneille:

Tuomas Ojanen: EU-oikeuden perusteita. Edita 2016. (tämän oppimateriaalin luku 5 alalukuineen perustuu teoksen tietoihin, ks. erityisesti sivut 6-36)

Juha Raitio: Euroopan unionin oikeuden periaatteet ja perusvapaudet. Forum Iuris 2017.

Juha Raitio: Euroopan unionin oikeus. Talentum 2016.

Oikeusministeriön julkaisu Lainlaatijan EU-opas – Kansallisten säädösten valmistelua koskevat ohjeet. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/76354/omso_11_2012_lainlaatijan_eu-opas_66_s.pdf?sequence=1