UUSI: Perheoikeus

Sanna Mustasaari

Sisällys

1 Perheoikeuden oikeudenala ja keskeiset oikeuslähteet.

2 Lapsioikeus.

2.1 Äitiys, isyys ja adoptio.

2.2 Lapsen huolto ja tapaaminen sekä lastensuojelu.

2.3 Lapsen elatus.

3 Edunvalvontaoikeus.

4 Parisuhdeoikeus.

5 Jäämistöoikeus.

 

1 Perheoikeuden oikeudenala ja keskeiset oikeuslähteet

Me kaikki synnymme perheyhteyteen ja useimmat meistä elävät elämänsä aikana erilaisissa perheissä. Aloitamme elämän lapsena, monista meistä tulee vanhempia. Elämänkaarelle osuu syntymiä ja kuolemia, avioliittoja, avoliittoja ja toisinaan eroja. Toimimme ehkä jonkun edunvalvojana tai saatamme jossakin vaiheessa tarvita edunvalvojan tukea. Haluamme ehkä määrätä omaisuudestamme kuolemamme varalta tai ennakoida heikentyvää toimintakykyä tekemällä edunvalvontavaltuutuksen. Perheoikeuden säännökset määrittävät henkilön oikeusasemaa elämänkaaren eri vaiheissa. Perheoikeus on oikeudenala, jonka kysymyksiin jokainen meistä törmää jossakin elämänvaiheessa. Juristilta kysytään usein neuvoa nimenomaan perheoikeudellisissa asioissa.

Perheen oikeudellinen sääntely on jatkuvassa muutoksessa, hyvänä esimerkkinä tästä on vuonna 2017 voimaan tullut tasa-arvoinen avioliittolaki. Lainsäädännön tulee vastata monenlaisten perheiden tarpeisiin, ja perheoikeudellisia ulottuvuuksia on monella muullakin oikeudenalalla, esimerkiksi sosiaalioikeudessa ja ulkomaalaisoikeudessa.

Perheoikeus on Suomessa painottunut erityisesti varallisuusoikeuteen, jolloin sen on nähty kuuluvan erityisesti yksityisoikeuden piiriin. Parisuhdeoikeudella ja jäämistöoikeudella onkin läheiset yhtymäkohdat sopimus- ja velvoiteoikeuteen sekä esineoikeuteen. Perhevarallisuusoikeudessa on kuitenkin vahva pyrkimys suojata heikompaa osapuolta ja perhevarallisuusoikeudellisten sopimusten osalta sopimusvapautta on monilta osin rajoitettu. Lisäksi perheoikeuteen kuuluu paljon pakottavaa eli indispositiivista sääntelyä – siis asioita, joista osapuolet eivät voi sopia lainsäädännöstä poikkeavalla tavalla.

Perus- ja ihmisoikeuksien merkitys perheoikeudessa on kasvanut. Erityisesti oikeus perhe-elämän suojaan sekä kansainväliset lapsen oikeudet ovat vaikuttaneet perheoikeuden kehitykseen. Perustuslain 6.3 §:n mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.

Perheoikeuden eri ydinalueilla on kullakin omat keskeisimmät oikeuslähteensä. Alla tarkastellaan erikseen lapsioikeutta, edunvalvontaoikeutta ja parisuhdeoikeutta. Näiden lisäksi perheoikeuteen luetaan kuuluvaksi myös esimerkiksi nimioikeus. Uusi nimilaki astuu voimaan 1.1.2019. Sen myötä sekä suku- että etunimeä koskevat säännökset muuttuvat merkittävästi.

2 Lapsioikeus

Lapsioikeus kattaa lapsen oikeudellista asemaa määrittävät säännökset. Tällaisia säännöksiä ovat vanhemmuutta koskevat säännökset, lapsen huoltoa, tapaamisoikeutta ja elatusta koskevat säännökset sekä lastensuojelua koskevat säännökset. Myös lasten oikeudet ja lapsia koskevat EU-säädökset sekä kansainvälisyksityisoikeudelliset säännökset kuuluvat lapsioikeuteen. Pääosin lasten elämänpiiriin keskittyvät uudet oikeudenalat, kuten koulutusoikeus, voidaan myös lukea lapsioikeuteen kuuluviksi.

Lapsia ovat lähtökohtaisesti kaikki alle 18-vuotiaat. Tämä ikäraja on omaksuttu lapsuuden määrittäjäksi esimerkiksi holhoustoimilaissa sekä lapsen oikeuksien yleissopimuksessa, jonka 1 artiklan mukaan yleissopimuksessa lapsella tarkoitetaan jokaista alle 18-vuotiasta henkilöä, ellei lapseen soveltuvien lakien mukaan täysi-ikäisyyttä saavuteta aikaisemmin.

Lapsioikeudessa oikeussuhteita pyritään tarkastelemaan lapsen näkökulmasta. Päähuomio suunnataan lapsen oikeuksiin ja lapsen etuun. Suomessa lapsioikeuden kehitys on ollut voimakasta 70-luvulta alkaen tuolloin säädetyissä lapsia koskevissa laeissa pyrittiin turvaamaan erilaisissa perheissä syntyneiden lasten yhdenvertainen kohtelu. Tämä tarkoitti oikeusasemassa olevien erojen poistamista erityisesti avioliitossa syntyneiden ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten (ns. au-lasten) väliltä sekä biologisten lasten ja ottolasten väliltä. Lapsioikeuden uusimmassa kehitysvaiheessa on puolestaan korostunut lapsen osallisuus eli periaate, jonka mukaan lapsen on saatava kykynsä mukaan osallistua häntä itseään koskevaan päätöksentekoon.

Lapsen etu on lapsioikeuden keskeisimpiä käsitteitä. Siihen viitataan lähes kaikissa lapsia koskevissa laeissa.  “Lapsen etu” on sisällöltään avoin, ja sillä on mahdollista perustella vastakkaisia ratkaisuja. Lapsen edun nostaminen keskiöön lasta koskevassa päätöksen teossa on kuitenkin merkinnyt, että siitä on tullut lainvalmistelua ohjaava yleisperiaate, ratkaisutoimintaa ohjaava normi sekä ratkaisun oikeellisuuden punnintakriteeri.  YK:n lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan ”kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu.” Sopimusta valvova YK:n lapsen oikeuksien komitea antoi vuonna 2013 yleiskommentin nro 14  lapsen oikeudesta saada etunsa otetuksi ensisijaisesti huomioon. Yleiskommentissa komitea toteaa, että lapsen edun käsitteellä on tarkoitus turvata sekä lapsen oikeuksien toteutuminen että lapsen kokonaisvaltainen kehitys.

Komitean mukaan lapsen etu on kolmiosainen käsite. Se on ensinnäkin lapsen oikeus siihen, että hänen etunsa arvioidaan ja otetaan ensisijaisesti huomioon päätöksenteossa. Toiseksi lapsen etu on tulkintaperiaate. Jos lainsäännös voidaan tulkita useammalla kuin yhdellä tavalla, tulisi valita sellainen tulkinta, joka palvelee tehokkaimmin lapsen etua. Kolmanneksi lapsen etu on menettelysääntö. Kun tehdään tiettyyn lapseen, tiettyyn lapsiryhmään tai yleisesti lapsiin vaikuttavia päätöksiä, päätöksenteossa on arvioitava päätöksen mahdollisia vaikutuksia kyseiseen lapseen tai kyseisiin lapsiin. Päätöksen perusteluissa on selostettava, kuinka lapsen etu on otettu huomioon ja miten sitä on arvioitu.

 

2.1 Äitiys, isyys ja adoptio

Suuri osa lapsioikeudellisesti relevanteista oikeuksista ja velvollisuuksista on kytketty vanhemmuuteen.

Lapsen synnyttänyttä naista pidetään aina lapsen äitinä. Tätä kutsutaan mater est -säännöksi, ja se on kirjattu myös huhtikuussa 2019 voimaan tulevan äitiyslain (253/2018) toiseen pykälään. Suomessa ei hyväksytä sijaissynnytysjärjestelyä, vaikka aiheesta onkin käyty keskustelua. Uusi äitiyslaki ei muuta tätä, mutta äitiyden selvittäminen ja vahvistaminen saattaa esimerkiksi olla tarpeen hedelmöityshoitoihin yhdessä ryhtyneen naisparin kohdalla. Uusi äitiyslaki mahdollistaa tämän menettelyn.

Lapsen isyys määräytyy oikeudellisesti joko suoraan lain nojalla tai perustuu tunnustamisen hyväksymiseen tai vahvistustuomioon. Isyyden toteamista, vahvistamista ja kumoamista koskevat säännökset ovat 1.1.2016 voimaan tulleessa isyyslaissa (11/2015). Pääperiaatteena on yhtäältä biologisen totuuden kunnioittaminen sekä toisaalta jo syntyneen perheyhteyden suojaaminen.

Aviomies oletetaan automaattisesti isäksi, kun lapsi syntyy avioliiton aikana. Tätä isyysolettamaa kutsutaan pater est -olettamaksi. Avioliiton kesto tai muut seikat eivät vaikuta olettaman soveltamiseen.

Jos lapsen äiti ei lapsen syntyessä ole avioliitossa tai aviomies ei ole biologinen isä, täytyy isyys selvittää ja virheellinen isyys mahdollisesti kumota. Isyyden selvittämisestä huolehtii yleensä äidin kotikunnan lastenvalvoja. Nykyään noin puolet esikoislapsista syntyy avioliiton ulkopuolella, suurin osa avoliittoperheisiin.  Isyyden selvittämistä haluttiin uudessa isyyslaissa helpottaa, ja mies voikin uuden isyyslain mukaan tunnustaa isyytensä jo ennen lapsen syntymää ilmoittamalla äitiysneuvolassa terveydenhoitajalle tai kätilölle, että hän on syntyvän lapsen isä. Tulevan äidin on oltava läsnä.

Jos isyyttä ei ole tunnustettu ennen lapsen syntymää, lastenvalvojan tulee ryhtyä toimiin isyyden selvittämiseksi. Lastenvalvoja saa tiedon syntyneestä lapsesta joko vanhemmilta tai väestörekisteristä. Tällaisen tiedon saatuaan lastenvalvojan tulee järjestää isyyden selvittämistä koskeva neuvottelu, jossa isyyden selvittämiseksi tarpeelliset tiedot pyritään saamaan ja jossa isyyden oikeusvaikutukset selvitetään osapuolille. Tässä yhteydessä isänä itseään pitävä mies voi tunnustaa isyytensä. Isyyden tunnustaminen on aina henkilökohtainen tahdonilmaisu. Isyys tulee voimaansaatetuksi, kun tunnustamisasiakirjat lähetetään maistraattiin ja maistraatti hyväksyy isyyden tunnustamisen.

Isyyttä ei voida tunnustamisen perusteella vahvistaa, jos lapsella on jo juridinen isä. Jos isyys perustuu pater est -olettamaan, aviomiehen isyys kumoutuu biologisen isän tunnustaessa isyyden. Tämä kuitenkin edellyttää, että lapsen äiti ja aviomies hyväksyvät tunnustamisen. Isyyttä ei voida tunnustamisen perusteella vahvistaa myöskään, jos lapsi on täyttänyt 15 vuotta, ellei lapsi ole hyväksynyt tunnustamista. Jos tunnustaminen on tehty ennen lapsen syntymää, isyyttä ei voida vahvistaa tunnustamisen perusteella, ellei syntyvän lapsen äiti ole hyväksynyt tunnustamista.

Lastenvalvojan on tilattava isyyden selvittämisen yhteydessä oikeusgeneettinen isyystutkimus lapsesta, äidistä ja miehestä, joka saattaa olla lapsen isä, jos mies pyytää tutkimusta tai jos lastenvalvoja muuten katsoo sen tarpeelliseksi. Ellei selvityksestä huolimatta isyyttä voida vahvistaa tunnustamismenettelyssä, se voidaan vahvistaa oikeudenkäynnissä. Tällaisen kanteen voi nostaa lapsi, jonka osalta isyyttä ei ole äidin avioliiton perusteella todettu eikä maistraatin tai tuomioistuimen päätöksellä vahvistettu. Kanteen voi tietyin edellytyksin nostaa myös mies. 15 vuotta täyttänyt lapsi voi vastustaa isyyden vahvistamista ja estää kanteen ajamisen. Kannetta ei voida saattaa vireille eikä asian käsittelyä jatkaa, jos lapsi on kuollut.

Jos lapsella on jo juridinen isä, biologisen isän isyyttä ei voida vahvistaa ennen kuin virheellinen isyys on kumottu. Miehen isyys on kumottava, jos oikeusgeneettisen isyystutkimuksen avulla tai muutoin on selvitetty, ettei mies ole lapsen isä. Aviomiehen isyys on kumottu, kun toinen mies on tunnustanut isyytensä ja maistraatti on vahvistanut isyyden tunnustamisen perusteella. Tämä edellyttää aviomiehen ja lapsen äidin hyväksyntää. Jos lapsen äiti ja aviomies ovat yhdessä pyytäneet lastenvalvojalta isyyden selvittämistä ja oikeusgeneettisen isyystutkimuksen perusteella voidaan todeta, että aviomies ei voi olla lapsen isä, maistraatti voi vanhempien yhteisestä hakemuksesta vahvistaa, että aviomies ei ole lapsen isä. Hakemus maistraatille tulee tehdä vuoden kuluessa lapsen syntymästä. Muissa tilanteissa isyys kumotaan tuomioistuimessa.

Isyyden kumoamista koskevan kanteen saa käräjäoikeudessa nostaa lapsi, äiti tai mies, jonka isyys on avioliiton perusteella todettu tai maistraatin päätöksellä vahvistettu. Miehellä, joka katsoo olevansa äidin avioliiton aikana syntyneen lapsen isä, on oikeus nostaa kanne äidin aviomiehen isyyden kumoamiseksi ainoastaan, jos äiti ja aviomies ovat asuneet erillään lapsen syntymän aikaan ja kantaja on asunut yhdessä lapsen äidin kanssa lapsen syntymän aikaan ja osallistunut lapsen hoitoon tai jos kantajan ja lapsen välille on muutoin muodostunut perheyhteyteen rinnastettava suhde. Lisäksi edellytetään, että tuomioistuin arvioi kanteen nostamisen olevan lapsen edun mukainen. Rajoituksella pyritään suojelemaan lapsen sosiaalisia perhesuhteita.

Lapsen kanneoikeutta voi käyttää vain 15 vuotta täyttänyt lapsi itse. Kannetta isyyden kumoamiseksi ei voida panna vireille, jos lapsi on kuollut. Muiden kuin lapsen kanneaika on rajoitettu kahteen vuoteen lapsen syntymästä tai isyyden vahvistamisesta.

Hedelmöityshoitoihin ja vanhemmuuden vahvistamiseen liittyy erityissääntelyä sekä äitiys- että isyyslaissa. Hedelmöityshoitolain (1237/2006) mukaan hedelmöityshoitoa voidaan antaa heteropareille sekä yksin eläville naisille. Vuonna 2019 hedelmöityshoitoja aletaan antaa myös naispareille. Miesparit ja yksin elävät miehet jäävät kuitenkin edelleen hoitojen ulkopuolelle.

Vanhemmuus voi syntyä myös adoption kautta. Adoptiota koskee adoptiolaki (22/2012), ja adoptio vahvistetaan tuomioistuimen päätöksellä. Vaikka myös täysi-ikäinen henkilö voidaan adoptoida, valtaosa adoptioista koskee alaikäisiä lapsia. Adoptiolain mukaan adoption tarkoituksena on edistää lapsen parasta vahvistamalla lapsen ja vanhemman suhde adoptoitavan lapsen ja adoptiovanhemman välille. Adoptiolla pyritään aina ensisijaisesti turvaamaan lapsen edun toteutuminen. Huomiota on kiinnitettävä erityisesti siihen, miten voidaan parhaiten turvata pysyvä perhe sekä tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapselle, joka ei voi kasvaa omassa perheessään. Adoptiosta päätettäessä on otettava huomioon lapsen toivomukset ja mielipide lapsen iän ja kehitystason edellyttämällä tavalla.

Adoptioon ei saa liittyä korvauksia, eli adoptiosta ei saa antaa tai luvata antaa korvausta. Alaikäisen lapsen adoptiossa adoptiovanhemman tulee iältään olla 25-50 vuotta. Adoptiolapsen ja adoptiovanhemman ikäeron oltava vähintään 18 vuotta ja enintään se saa olla 45 vuotta. Ikärajoja ei sovelleta perheensisäisissä adoptioissa eikä biologisen lapsen takaisinadoptoinnissa. Adoptioon tarvitaan lupa, ja tulevien adoptiovanhempien tulee osallistua adoptioneuvontaan, jossa sekä annetaan adoptiovanhemmille neuvontaa että selvitetään, että edellytykset adoptioon ovat olemassa. Ellei adoptioneuvontaa ole annettu, ei tapausta oteta tuomioistuimessa lainkaan käsittelyyn. Erityisenä asiantuntija-, lupa- ja valvontaviranomaisena adoptioasioissa toimii Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirastossa oleva adoptiolautakunta.

Aviopuolisot voivat avioliiton aikana adoptoida alaikäisen lapsen vain yhdessä. Aviopuoliso voi kuitenkin yksin adoptoida aviopuolisonsa lapsen tai oman lapsensa, joka on aikaisemmin annettu adoptiolapseksi. Muut kuin aviopuolisot eivät voi adoptoida yhdessä.

Adoptiota ei voida vahvistaa ilman lapsen omaa suostumusta, jos hän on täyttänyt 12 vuotta. Nuoremmankin lapsen tahto on otettava huomioon, jos hän on niin kehittynyt, että hänen tahtoonsa voidaan kiinnittää huomiota. Adoptiota ei yleensä voida vahvistaa, elleivät lapsen vanhemmat ole antaneet siihen suostumustaan.

Aikaisemman ottolapsilain mukaan oli mahdollista perustaa niin sanottuja heikkoja adoptioita, joissa lapsen juridinen suhde biologiseen sukuun säilyi. Nykyisen lain mukaiset adoptiot ovat aina niin sanottuja vahvoja adoptioita, eli adoptiossa vahvistetaan biologiseen vanhemmuuteen oikeudellisesti täysin rinnastettava suhde adoptiolapsen ja adoptiovanhemman välille. Adoptio voidaan kuitenkin toteuttaa niin sanottuna avoimena adoptiona. Avoin adoptio tarkoittaa, että lapselle vahvistetaan yhteydenpito-oikeus aikaisempaan vanhempaansa.

Adoptiot voidaan jakaa Suomen sisäisiin ja kansainvälisiin adoptioihin. Kansainvälisissä adoptioissa säännellään valtiosopimuksissa, joista tärkeimpiä ovat Euroopan neuvoston uudistettu lapseksiottamista koskeva yleissopimus, joka hyväksyttiin Euroopan neuvoston ministerikomiteassa 7.5.2008 ja saatettiin Suomessa kansallisesti voimaan adoptiolailla, sekä Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin yleissopimus lasten suojelusta ja yhteistyöstä kansainvälisissä lapseksiottamisasioissa (SopS 29/1997). Kansainvälistä adoptiopalvelua antavat Suomessa Pelastakaa Lapset ry, Helsingin kaupungin sosiaalivirasto ja Interpedia ry.

2.2 Lapsen huolto ja tapaaminen sekä lastensuojelu

Lapsella on oikeus huoltoon eli oikeus siihen, että hänen tasapainoinen kehityksensä ja hyvinvointinsa turvataan. Huoltajille on vastuu järjestää lapsen huolto. Huollon sisällöstä ja huoltajien velvollisuuksista säädetään lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa (361/1983). Hallitus on kesäkuussa 2018 esittänyt eduskunnalle uudistuksia lasten huollosta annettuun lakiin (HE 88/2018).

Lapsen huollolla tarkoitetaan hoitamista, huoltamista ja kasvattamista, hänen muiden perustarpeittensa tyydyttämistä sekä päätöksentekoa lapsen henkilöä koskevissa asioissa. Henkilöä koskevia asioita ovat esimerkiksi lapsen päivähoitoa, koulunkäyntiä, terveydenhoitoa ja harrastuksia koskevat asiat. Yleensä lapsen elatusta käsitellään huollosta erillisenä asiana. Huoltajat toimivat yleensä myös lapsen edunvalvojina. Edunvalvonnalla tarkoitetaan lapsen (tai muun päämiehen) taloudellisista asioista huolehtimista.

Jos lapsi syntyy avioliitossa, molemmat vanhemmat ovat lapsen huoltajia heti syntymästä alkaen. Muussa tapauksessa huoltaja on syntymästä alkaen äiti ja isän huoltajuus vahvistetaan sopimuksella tai tuomioistuimen ratkaisulla myöhemmin.

Lapsen huoltajuus on oikeudellinen käsite; vaikka vanhemmat yleensä ovat lapsen huoltajia, huoltaja voi myös olla vain toinen heistä tai joku muu henkilö, jolle lapsen huolto on uskottu. Lisäksi tuomioistuin voi määrätä lapselle oheishuoltajan lakimääräisen huoltajan rinnalle.

Huoltajilla on yhteistoimintavelvoite, ja päätöksiä tehdessään heidän tulee ottaa lapsen oma mielipide huomioon lapsen ikä ja kehitystaso huomioiden. Huoltajilla on oikeus myös päättää lapsen asuinpaikasta, ja vanhemmat, jotka eivät asu yhdessä, voivat sopia kumman vanhemman luona lapsi asuu.

Tapaamisoikeuden tarkoituksena on turvata lapselle oikeus pitää yhteyttä ja tavata sitä vanhempaansa, jonka luona lapsi ei asu. Vanhemmat voivat sopia lapsen huollosta, asumisesta ja tapaamisoikeudesta. Sosiaalilautakunta vahvistaa vanhempien välisen sopimuksen edellyttäen, että se on lapsen edun mukainen. Jos sopimukseen ei päästä, tuomioistuin voi päättää huollosta, asumisesta ja tapaamisoikeuden sisällöstä. Lisäksi tuomioistuin voi antaa määräyksiä huoltajan oikeudesta saada lasta koskevia tietoja sekä työnjakomääräyksiä, joilla jotkut asiat määrätään toisen huoltajan yksin päätettäväksi. Huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevassa asiassa lapsi ei ole asianosainen. Hänen mielipiteensä ja toivomuksensa tulee kuitenkin selvittää asiaa käsiteltäessä.

Hallituksen esityksessä 88/2018 ehdotetaan muutettavaksi lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevaa lakia siten, että lapsen etu toteutuisi lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevissa asioissa entistä paremmin. Ehdotuksella pyritään myös vahvistamaan lapsen osallisuutta häntä koskevien asioiden käsittelyssä. Uusia säännöksiä ehdotetaan muun ohella huoltajien velvollisuudesta suojella lasta väkivallalta, vaalia lapselle läheisiä ihmissuhteita ja myötävaikuttaa tapaamisoikeuden toteutumiseen. Ehdotuksessa lakiin otettaisiin säännökset vuoroasumisesta sekä lapsen oikeudesta tavata hänelle erityisen läheistä henkilöä. Lisäksi huoltajien välisestä tehtävienjaosta, oheishuoltajasta ja tietojensaantioikeudesta voitaisiin jatkossa sopia sosiaalilautakunnan vahvistamalla sopimuksella.

Valtiolla on velvollisuus turvata lapsen hyvinvointi, turvallisuus ja oikeudet sellaisissakin tilanteissa, joissa lapsen vanhemmat tai huoltajat eivät jostakin syystä kykene turvaamaan lapsen hyvinvointia ja tasapainoista kehitystä. Lastensuojelulain (417/2007) tarkoituksena on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun. Lastensuojelu käynnistyy lastensuojeluilmoituksella, jota seuraa lastensuojelutarpeen arviointi. Jos lastensuojelun tarve todetaan, lapselle tehdään asiakassuunnitelma. Lastensuojelun toimintamuodot ovat avohuollon tukitoimet, kiireellinen sijoitus, huostaanotto ja sijaishuolto sekä jälkihuolto. Avohuollon tukitoimet ovat ensisijaisia. Muihin toimiin ryhdytään vain jos avohuollon tukitoimet eivät riitä.

2.3 Lapsen elatus

Lapsella on oikeus riittävään elatukseen, mikä käsittää lapsen kehitystason mukaisten aineellisten ja henkisten tarpeiden tyydyttämisen, lapsen tarvitseman hoidon ja koulutuksen sekä tästä aiheutuvat kustannukset. Lapsen elatusta koskee laki lapsen elatuksesta (704/1975).

Vastuu elatuksesta on lapsen vanhemmilla silloinkin, kuin lapsella olisi muita huoltajia.  Elatusvastuu jakaantuu vanhempien kesken elatuskykyjen mukaan. Elatuskyvyllä tarkoitetaan vanhemman kykyä osallistua lapsen elatuksesta huolehtimiseen, ja siihen vaikuttaa esimerkiksi vanhemman ikä, työkyky ja mahdollisuudet osallistua ansiotyöhön, käytettävissä olevien varojen määrä sekä vanhemmilla oleva lakiin perustuva muu elatusvastuu (ElatusL 2.1 §).

Jos vanhempi ei muulla tavoin huolehdi lapsen elatuksesta tai lapsi ei pysyvästi asu hänen luonaan, vanhempi voi täyttää elatusvelvollisuutensa rahasuorituksin. Tätä kutsutaan elatusavuksi. Elatusapua suoritetaan yleensä kuukausittain, mutta myös muu ajanjakso on mahdollinen. Poikkeuksellisesti elatusapu voidaan maksaa kerralla, jos se on tarpeen lapsen elatuksen turvaamiseksi vastaisuudessa ja sitä on elatusavun maksajan tilanteeseen nähden pidettävä kohtuullisena. Tällainen tilanne voi olla käsillä esimerkiksi avioero-osituksen yhteydessä. Kertasuoritteiseen elatusapuun liittyy kuitenkin riskejä. Merkittävät muutokset lapsen asumista ja tapaamisoikeutta koskevissa järjestelyissä voivat antaa aiheen periä kerralla suoritettu elatusapu takaisin. Toisaalta elatusapua voi myöhemmin joutua suorittamaan lisää. Sopimus, jolla luovutaan lapsen puolesta oikeudesta saada elatusapua vastaisuudessa, on elatuslain mukaan mitätön.

Laissa ei ole elatusavun määrästä yksityiskohtaisia määräyksiä. Harkinnassa lähdetään lapsen elatuksen tarpeen määrittelystä. Pääsääntöisesti siis selvitetään, paljonko lapsi tarvitsee elatustaan varten ja jaetaan tämä summa vanhempien kesken heidän elatuskykyjensä mukaan. Elatusavuksi kutsutaan summaa, joka jää lapsesta erossa asuvan vanhemman osuudeksi.

Käytännössä määrä arvioidaan yleensä oikeusministeriön vahvistama ohjeen (OM:n julkaisuja 2007:2) mukaan. Ohje auttaa lapsen elatuksen tarpeen sekä vanhempien elatuskykyjen määrittämisessä, ja siinä otetaan huomioon esimerkiksi se, kuinka paljon lapsi viettää aikaa elatusapua suorittavan vanhemman luona. Lapsen luonapito vähentää suoritettavan elatusavun määrää, koska vanhempi huolehtii lapsen kuluista silloin, kun tämä on hänen luonaan. On tärkeää muistaa, että oikeusministeriön ohje ei ole sitova normi vaan suositus, josta yksittäistapauksessa saattaa olla perusteltua poiketa (ks. KKO 2010:37 ja 2010:38).

Elatusapu voidaan vahvistaa joko sopimuksella tai tuomiolla. Jotta sopimus olisi täytäntöönpanokelpoinen eli siihen perustuvaa suoritusta voisi vaatia viime kädessä ulosotossa, sille on saatava sosiaalilautakunnan vahvistus.

3 Edunvalvontaoikeus

Edunvalvonnan tarkoituksena on valvoa niiden henkilöiden etua ja oikeutta, jotka eivät vajaavaltaisuuden, sairauden, poissaolon tai muun syyn vuoksi voi itse pitää huolta taloudellisista asioistaan. Edunvalvonnan keskeisimmät säädökset ovat holhoustoimilaki (442/1999) sekä laki edunvalvontavaltuutuksesta (648/2007).

Alaikäiset henkilöt ovat vajaavaltaisia suoraan lain nojalla, ja alaikäisen edunvalvojina ovat yleensä hänen huoltajansa. Tuomioistuin voi kuitenkin vapauttaa huoltajan edunvalvojan tehtävästä ja tarvittaessa määrätä muun henkilön alaikäisen edunvalvojaksi. Jos huoltaja-edunvalvojalla tilapäinen este, hänelle on määrättävä edunvalvojan sijainen. Tällainen tilapäinen este voi liittyä esimerkiksi esteellisyyteen, jos huoltaja ja alaikäinen ovat esimerkiksi osakkaina samassa kuolinpesässä.

Jos täysi-ikäinen henkilö on kykenemätön hoitamaan taloudellisia asioitaan eli häneltä puuttuu oikeudellinen toimintakyky, voidaan hänelle määrätä edunvalvoja. Edunvalvojan määrääminen edellyttää, että päämies eli henkilö, jolle edunvalvojaa ollaan hakemassa, on yhtäältä kykenemätön huolehtimaan itse asioistaan ja toisaalta, että hänellä on sellaisia asioita, jotka vaativat hoitoa eivätkä tule hoidetuksi muulla tavoin. Oikeudellisella toimintakyvyllä tarkoitetaan kykyä tehdä itseään ja omaisuuttaan koskevia päätöksiä pätevällä tavalla. Ratkaisevaa on siis kyky arvioida päätöksen sisältö, merkitys ja vaikutukset.

Edunvalvojamääräyksen antaa joko tuomioistuin tai holhousviranomainen eli maistraatti. Usein edunvalvojaa hakee päämies itse. Tällöin maistraatti määrää edunvalvojan tehtäväänsä. Jos taas hakijana on joku toinen, tuomioistuin antaa määräyksen. Tuomioistuin tai maistraatti voi määrätä useampia edunvalvojia ja tarvittaessa päättää tehtävien jaosta edunvalvojien kesken.

Edunvalvojan määrääminen ei sinänsä välttämättä rajoita toimintakelpoisuutta eikä periaatteessa estä päämiestä tekemästä oikeustoimia ja päätöksiä koskien omaa omaisuuttaan. Käytännössä esimerkiksi pankkitoimia ei kuitenkaan enää voi tehdä itsenäisesti edunvalvojan määräämisen jälkeen. Tarvittaessa toimintakelpoisuuttakin voidaan rajoittaa joko niin, että tiettyjä oikeustoimia voi tehdä vain yhdessä edunvalvojan kanssa tai niin, ettei päämiehellä lainkaan kelpoisuutta tehdä tiettyjä oikeustoimia. Tällöin oikeustoimi, esimerkiksi kauppa, on pätevä vain, jos se on edunvalvojan tekemä tai yhdessä tehty. Jos päämieheltä puuttuu kokonaan oikeudellinen toimintakyky, hänet voidaan julistaa vajaavaltaiseksi.

Edunvalvontaa ohjaa niin kutsuttu lievimmän keinon periaate, jonka mukaan päämiehen toimintakelpoisuutta rajoitetaan vain niin vähän kuin on tarpeellista hänen etunsa turvaamiseksi. Toimintakelpoisuutta ei esimerkiksi saa rajoittaa, elleivät päämiehen tärkeät edut ole vaarassa ja päämies kykenemätön huolehtimaan taloudellisista asioistaan eikä pelkkä edunvalvojan määrääminen ilman toimintakelpoisuuden rajoittamista riitä turvaamaan hänen etujaan. Lisäksi päämiehen itsemääräämisoikeuden turvaaminen ja tukeminen on edunvalvontaoikeudessa tärkeä periaate.

Edunvalvojan määräämistä tai toimintakelpoisuuden rajoittamista koskevan hakemuksen voi tehdä henkilö itse (eli se jonka edun valvomisesta on kysymys), hänen edunvalvojansa tai läheisensä tai holhousviranomainen. Kuka tahansa voi ilmoittaa maistraatille edunvalvonnan tarpeessa olevasta henkilöstä. Ilmoituksen saatuaan maistraatti ryhtyy selvittämään, onko edunvalvonnan järjestäminen tarpeen.

Edunvalvojan tulee pitää huolta päämiehen oikeuksista ja edistää hänen parastaan. Omaisuutta on hoidettava niin, että omaisuus ja sen tuotto voidaan käyttää päämiehen hyödyksi ja tyydyttämään hänen henkilökohtaisia tarpeitaan. Lisäksi edunvalvojan tulee jättää päämiehelle omaisuutta ja varoja henkilökohtaista käyttöä varten. Edunvalvojan tulee huolehtia siitä, että päämiehellä on riittävästi käyttövaroja ja että tämä voi halutessaan antaa pieniä, tavanomaisia lahjoja. Sen sijaan edunvalvoja ei missään olosuhteissa saa lahjoittaa päämiehen varoja. Tiettyihin oikeustoimiin, kuten asuinhuoneiston hallintaan oikeuttavien osakkeiden ostamiseen tai myymiseen, edunvalvojan on saatava maistraatin lupa. Edunvalvoja ei voi edustaa päämiestä sellaisissa toimissa, jotka ovat luonteeltaan henkilökohtaisia. Tällaisia ovat esimerkiksi suostumus avioliittoon tai adoptioon, isyyden tunnustaminen ja testamentin tekeminen.

Oikeudellisen toimintakyvyn heikkenemiseen voi varautua tekemällä edunvalvontavaltuutuksen. Edunvalvontavaltuutus on valtuutus, jonka valtuuttaja määrää tulemaan voimaan siinä tapauksessa, että hän tulee sairauden, henkisen toiminnan häiriintymisen, heikentyneen terveydentilan tai muun vastaavan syyn vuoksi kykenemättömäksi huolehtimaan asioistaan. Edunvalvontavaltuutus pitää tehdä määrätyssä muodossa, kuten esimerkiksi testamentti.

Edunvalvontavaltuutus annetaan valtuutetun haltuun, jotta hän voi saattaa sen voimaan sitten, kun henkilön toimintakyky on heikentynyt niin, että edunvalvonnalle on tarvetta. Valtuutus tulee voimaan, kun valtuutettu pyytää maistraatilta valtuutuksen vahvistamista ja maistraatti vahvistaa sen.

Maistraatti valvoo edunvalvojien toimintaa. Edunvalvontaa koskevat tiedot merkitään holhousasioiden rekisteriin, ja edunvalvoja on velvollinen tekemään päämiehen omaisuudesta luettelon. Useimmiten edunvalvojalla on myös vuositilivelvollisuus.

4 Parisuhdeoikeus

Tilastokeskuksen vuoden 2017 tilaston mukaan suomessa oli 945 546 avioparia, joista 3 040 oli samaa sukupuolta. Avopareja oli tilaston mukaan 340 878, mutta määrä on todellisuudessa suurempi, koska tilastoissa avopareiksi lasketaan vain eri sukupuolta olevat parit. Avioliitto-oikeus sekä avoliittoa koskeva sääntely koskettaa siis omakohtaisesti suurta osaa suomalaisista.  Avioliittoa koskee avioliittolaki (13.6.1929/234). Parisuhteiden rekisteröinti samaa sukupuolta olevien kesken oli mahdollista1.3.2002 – 28.2.2017.  Avoliittoja koskee laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta (14.1.2011/26).

Avioliitto vaikuttaa puolisoiden oikeudelliseen asemaan monin tavoin sekä avioliiton aikana että sen päättyessä. Avioliiton aikana puolisoilla elatusvelvollisuus toisiaan kohtaan. Avioliittolaissa säädetään, että molempien puolisoiden tulee kykynsä mukaan ottaa osaa perheen yhteiseen talouteen ja puolisoiden elatukseen. Puolisoiden elatus käsittää puolisoiden yhteisten sekä kummankin henkilökohtaisten tarpeiden tyydyttämisen. Puoliso voidaan velvoittaa maksamaan elatusapua avioliiton aikana. Vain poikkeuksellisesti elatusapua voidaan määrätä suoritettavaksi avioliiton purkauduttua. Tällöin elatuksen tarpeen tulee johtua avioliitosta ja elatusapu määrätään kestämään siirtymäkauden yli, jonka jälkeen puolison oletetaan vastaavan itse omasta elatuksestaan.

Avioliittolain varallisuusjärjestelmä rakentuu seuraavien peruselementtien varaan:  erillisomistus, erillisvallinta, yksilöllinen velkavastuu ja puolisoiden keskinäinen sopimusvapaus. Nämä ovat samoja kuin keiden tahansa kahden henkilön välisessä suhteessa. Tätä kutsutaan normaalikohtelun periaatteeksi.

Erillisomistuksen periaate tarkoittaa, että puolisot omistavat yksin oman omaisuutensa, eikä puolisoiden välille synny yhteisomistusta yksin avioliiton vuoksi. to aiheuta muutoksia omistussuhteisiin. Puolisoiden välillä voi olla omistusriitoja. Ne ratkaistaan yleisten varallisuusoikeudellisten sääntöjen mukaan. Ratkaisevaa on se, kummalla puolisolla on omaisuusobjektiin saanto eli kummalle omaisuus on luovutuksessa, kuten kaupassa tai perinnönjaossa, siirtynyt.

”Vallinta” on oikeudellinen termi, joka tarkoittaa omaisuuden hallitsemista omistajana ja siihen kuuluvien erilaisten määräämistoimien tekemistä. Kumpikin puolisoista vallitsee pääsääntöisesti omaa omaisuuttaan avioliiton aikana, mutta puolison ja lasten suojaamiseksi koko perheen kannalta tärkeään omaisuuteen liittyy avioliiton aikana vallinnanrajoituksia. Vallinnanrajoitukset koskevat sekä puolisoiden yhteisenä kotina käytettävää asuntoa ja siihen kuuluvaa asuinirtaimistoa että sellaista irtainta omaisuutta, joka on toisen puolison käytössä hänen työvälineenään taikka hänen tai lasten henkilökohtaisia tarpeita varten. Vallinnanrajoitusten alaisia määräämistoimia ovat omistusoikeuden luovutus sekä sellaiset toimet, joiden johdosta omaisuuden hallinta siirtyy pois puolisoilta. Esimerkiksi yhteisen kodin myyminen tai vuokralle antaminen edellyttää siis suostumuksen saamista myös siltä puolisolta, joka ei ole omaisuuden omistaja. Vallinnanrajoitukset eivät kuitenkaan estä omaisuuden käyttämistä velan vakuutena eikä omaisuuden ulosmittaamista omistajan velasta.

Kumpikin puoliso on yksin vastuussa omista veloistaan. Yhteisestä elatusta varten tehdystä velasta, joka ei ole rahalaina vaan esimerkiksi vuokravelka tai ostotili kaupassa, puolisot ovat kuitenkin yhteisvastuussa riippumatta siitä, kumpi heistä on velan tehnyt. Heidän välillään vastuu jakaantuu  siinä suhteessa, kuin heidän olisi ollut annettava varoja elatukseen.

Puolisoilla on lähtökohtaisesti avio-oikeus toistensa omaisuuteen. Avio-oikeudella on merkitystä vasta avioliiton purkautuessa, jolloin toimitetaan ositus. Osituksessa avio-oikeuden alaiset omaisuudet lasketaan yhteen ja tasataan niin, että molemmille tulee osituksen jälkeen arvoltaan yhtä paljon omaisuutta. Jos puoliso toimii epäasiallisesti niin, että hänen omaisuutensa määrä vähenee, tämä voidaan ottaa osituksessa huomioon niin sanotuilla vastikesäännöksillä. Osituslaskelman perusteella enemmän omistava luovuttaa vähemmän omistavalle omaisuutta niin paljon, että osituksen jälkeen molemmat omistavat yhtä paljon. Tätä tasauserää kutsutaan tasingoksi. Jos ositusperusteena on puolison kuolema, lesken ei tarvitse luovuttaa kuolinpesälle tasinkoa. Tätä sääntöä kutsutaan tasinkoprivilegiksi.

Puolisoilla voi olla myös sellaista omaisuutta, johon toisella ei ole avio-oikeutta. Tällaista omaisuutta ei pääsääntöisesti oteta osituksessa huomioon.  Puolisot voivat sopia avioehtosopimuksella, että toisella tai kummallakaan ei ole avio-oikeutta tiettyyn tai mihinkään toisen omaisuuteen. Myös testamentissa tai lahjakirjassa voi olla ehto, jonka mukaan saajan puolisolla ei ole omaisuuteen avio-oikeutta.

Osituksen toimittaminen edellyttää ositusperustetta. Ositusperuste on joko avioeron vireille tuleminen tai puolison kuolema. Ositus toimitetaan perinnönjaon muotoa noudattaen, ja se voidaan toimittaa joko sopimuksella tai pesänjakajan toimittamana toimitusosituksena. Pesänjakajan määrää käräjäoikeus. Silloin, kun pesänjakaja on määrätty, ei osituksen riidanalaisia kysymyksiä voi saattaa käräjäoikeuden ratkaistavaksi. Tällä ns. keskittämisperiaatteella tarkoitetaan sitä, että pesänjakaja ratkaisee monet jaon kannalta olennaiset kysymykset eikä niitä voi saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi ennen kuin jako on toimitettu loppuun. Kanne on normaalisti mahdollinen vasta ositusta moitittaessa. Pesänjakajan tekemää toimitusositukseen voi hakea muutosta nostamalla käräjäoikeudessa osituksen moitekanteen kuuden kuukauden kuluessa osituksesta. Ositusta voidaan sovitella, jos avioliittolain pääsääntöjen mukaan toimitettu ositus johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen.

Avoliittolaki soveltuu silloin, kun avoliiton osapuolet ovat asuneet yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta tai heillä on tai on ollut yhteinen tai yhteisessä huollossa oleva lapsi. Avoliitto antaa puolisoille hyvin rajoitetusti suojaa verrattuna avioliittoon. Avoliittolain mukaan avopuolisolla on kuitenkin oikeus vaatia pesänjakajan määräämistä omaisuuden erottelua varten. Lisäksi irtainta omaisuutta koskee yhteisolettama, ja avopuoliso voi tietyin edellytyksin vaatia hyvitystä avoliiton aikana yhteistalouden hyväksi annetusta panoksesta.

5 Jäämistöoikeus

Kun henkilö kuolee, tulee monta asiaa järjestettäväksi. Hautajaisten, muistotilaisuuden ja surutyön lisäksi hänen omaisuuteensa liittyvät asiat täytyy selvittää. Suomen oikeudessa on pääsääntönä varallisuussuhteiden jatkuvuuden periaate. Kuolema ei pääsääntöisesti lakkauta varallisuussuhteita eikä siirrä varallisuusoikeuksia omistajattomaan tilaan. Se vain saa aikaan muutoksen henkilösuhteissa. Kuolleen henkilön, jota jäämistöoikeudessa kutsutaan perittäväksi, tilalle tulee kuolinpesä (tai vainajan oikeudenomistajat). Tätä seuraantoa kutsutaan perimykseksi. Sitä sääntelee perintökaari (40/1965).

Perunkirjoitus vainajan jälkeen tulee toimittaa kolmen kuukauden kuluessa kuolemantapauksesta. Perukirjaan kirjataan perittävän varat ja velat sekä maininta testamentista ja siinä luetellaan pesän osakkaat, perilliset ja testamentinsaajat. Perunkirjoitusta varten valitaan kaksi uskottua miestä ja pesän ilmoittajana toimii yleensä osakas, jonka hoidossa pesä on. Perukirja on toimitettava verottajalle kuukauden kuluessa perunkirjoituksen toimittamisesta.

Lakimääräinen perimysjärjestys määrää, kenelle omaisuus menee, jos perittävä ei ole tehnyt omaisuudestaan testamenttia. Perimys etenee parenteeleittain eli perillisryhmittäin. Parenteeleja on kolme. Ensimmäiseen kuuluvat rintaperilliset ja heidän jälkeläisensä. Tässä parenteelissa on rajaton sijaantulo-oikeus, eli kuolleen perillisen sijaan tulevat hänen rintaperilliset. Toiseen parenteeliin kuuluvat vanhemmat ja heidän jälkeläisensä eli perittävän sisarukset ja puolisisarukset. Myös tässä parenteelissa on rajaton sijaantulo-oikeus. Kolmanteen parenteeliin kuuluvat isovanhemmat ja heidän jälkeläisensä parenteelissa. Sijaantulo-oikeus on vain perittävän tädeillä, sedillä ja enoilla. Serkut eivät peri. Jos rintaperillisiä ja testamenttia ei ole, perintö menee leskelle. Tällöin ensiksi kuolleen puolison perillisillä on toissijainen perintöoikeus. Heidän oikeutensa täytetään lesken kuolinpesästä. Leski ei siis varsinaisesti kuulu parenteeleihin, vaan tavallaan sijoittuu perimysjärjestyksessä 1. ja 2. parenteelien väliin.

Kuolinpesän osakkaita ovat lakimääräiset perilliset, yleisjälkisäädöksen eli yleistestamentin saaja, ja leski, jos puolisoilla on ainakin osittainen avio-oikeus toistensa omaisuuteen. Lisäksi leski voi tietysti olla osakkaana, jos hän on perillisasemassa tai jos hänen hyväkseen on tehty yleistestamentti (termin ”yleistestamentti” merkitystä selostetaan jäljempänä).

Kuolinpesän yhteishallinnolla tarkoitetaan sitä, että jäämistöomaisuutta koskevista oikeustoimista ja toimenpiteistä päättävät osakkaat. Yhteishallintoperiaatteen mukaan oikeustoimiin ja toimenpiteisiin vaaditaan kaikkien osakkaiden suostumus, ellei kysymys ole kiireellisestä toimesta.

Kuolinpesä voi olla myös pesänselvittäjän hallinnossa. Pesänselvittäjän määrää tuomioistuin osakkaan, velokjan legaatinsaajan tai perintöosuuden luovutuksensaajan hakemuksesta. Pesänselvittäjän tehtävänä on jäämistöomaisuuden hallinta ja hallussapito, omaisuuden luettelointi ja tarvittaessa perunkirjoituksen toimittaminen, omaisuuden hoitaminen, perittävän ja pesän velkojen selvittäminen ja maksaminen, kuolinpesän edustaminen oikeustoimissa ja oikeudenkäynneissä, legaattien täyttäminen sekä lainvoimaisen perinnönjaon jälkeen omaisuuden antaminen perillisille.

Kuolemantapaus ei lakkauta eikä eräännytä velkoja. Osakkaat vastaavat perittävän veloista kuolinpesän varoilla. Tätä vastuuta täydentää osakkaiden vahingonkorvausvastuu velkojia kohtaan sekä jäämistöoikeudellinen palautusvastuu tilanteessa, jossa perintöä on jaettu vaikka velat ovat maksamatta ja menettely loukkaa velkojan oikeutta. Velkojien lisäturvana on osakkaiden henkilökohtainen velkavastuu, joka voi tulla kysymykseen ainoastaan tilanteessa, jossa perunkirjoitus on laiminlyöty toimittaa tai siinä on annettu olennaisesti vääriä tietoja.

Kun pesä on selvitetty, voidaan perintö jakaa. Pakkoa toimittaa jakoa ei kuitenkaan ole, ja monesti kuolinpesiä pidetään jakamatta kymmeniä vuosia. Perinnönjaon voi toimittaa sopimusjakona, jonka muotovaatimuksena on, että se on kirjallinen ja allekirjoitettu ja sen on todistanut kaksi esteetöntä todistajaa. Toinen vaihtoehto on pesänjakajan toimittama jako eli toimitusjako. Pesänjakajan määrää tehtäväänsä tuomioistuin. Toimitusjakoa voidaan moittia tuomioistuimessa nostettavalla kanteella kuuden kuukauden määräajassa. Perinnönjaossa noudatetaan samanlaista keskittämisperiaatetta kuin osituksessa. Keskittämisperiaatteella tarkoitetaan sitä, että pesänjakaja ratkaisee monet jaon kannalta olennaiset kysymykset eikä niitä voi saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi ennen kuin jako on toimitettu loppuun. jos pesänjakaja on määrätty, edellä mainituista kysymyksistä ei yleensä voida jaon kestäessä ajaa tuomioistuinkannetta. – Kanne on normaalisti mahdollinen vasta perinnönjakoa moitittaessa.

Omaisuutta ei välttämättä jaeta perimysjärjestyksen mukaan, vaan perittävä voi määrätä siitä testamentilla. Testamentilla tarkoitetaan tahdonilmaisua, jolla henkilö määrää varallisuusoikeuksistaan kuolemansa varalta. Testamentti on tehtävä määrämuodossa. Testamenttioikeudessa pyritään kunnioittamaan perittävän tahtoa. Testamentti onkin esimerkiksi aina mahdollista peruuttaa. Testamentti on erityisen moitejärjestelmän alainen. Perillinen voi moittia testamenttia kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun on saanut testamentin tiedoksi. Moiteperusteena voi olla esimerkiksi se, että testamenttia ei ole tehty laissa säädetyssä muodossa. Jos moitekanne menestyy, testamentti julistetaan pätemättömäksi.

Testamentit jaetaan yleistestamentteihin eli yleisjälkisäädöksiin ja erityisjälkisäädöksiin eli legaatteihin. Yleistestamentti on kysymyksessä, jos testamentissa määrätään jollekin koko jäämistö, murto-osa siitä tai loppuomaisuus legaattien toteuttamisen jälkeen. Legaatista on kysymys silloin, kun testamentilla määrätään jollekin tietty omaisuus, rahamäärä tai omistusoikeutta rajoitetumpi oikeus tiettyyn omaisuuteen tai koko jäämistöön. Tällainen voi olla vaikkapa lomakiinteistön käyttöoikeus.

Lisäksi perintökaaressa on säännöksia ennakkoperinnöstä ja lakiosasta. Ennakkoperinnöllä tarkoitetaan perittävän perilliselleen antamaa lahjaa, joka otetaan perinnönjaossa huomioon. Perittävä voi määrätä, onko jotakin lahjoitusta pidettävä ennakkoperintönä vai ei. Lakiosalla tarkoitetaan rintaperillisen vähimmäisoikeutta perintään, ja se on puolet lakimääräisestä perintöosasta. Lakiosan suuruutta määriteltäessä  otetaan huomioon perittävän antama ennakkoperintö, suosiolahja tai kuolemanvaraislahja. Lakiosaoikeus antaa suojaa perittävän tekemiä testamentteja vastaan: rintaperillisen jako-osuutta ei voida testamentissa määrätä pätevästi lakiosaa pienemmäksi. Lakiosaan on vedottava määräajassa, joka on kuusi kuukautta testamentin tiedoksisaannista.

Lainsäätäjä on pyrkinyt suojaamaan leskeä. Leskellä on aina oikeus minimisuojaan eli oikeus jäädä asumaan yhteiseen kotiin, vaikka perilliset haluaisivatkin jakaa muun omaisuuden. Lesken oikeus ei riipu siitä, omistiko hän osuutta yhteisestä kodista eikä siitä, oliko puolisoilla avio-oikeutta toistensa omaisuuteen. Lisäksi leskellä voi olla perintöoikeus puolisonsa jälkeen.

Perhe- ja jäämistöoikeudellista oikeuskirjallisuutta:

Aarnio, Aulis & Kangas, Urpo. 2016. Suomen jäämistöoikeus I. Talentum.

Aarnio, Aulis & Kangas, Urpo. 2015. Suomen jäämistöoikeus II. Talentum.

Hakalehto, Suvianna. 2018. Lapsioikeuden perusteet. Talentum.

Helin, Markku. 2016. Isyyslaki. Talentum. 2016

Kaisto, Janne ja Lohi, Tapani. 2013. Johdatus varallisuusoikeuteen. Talentum.

Kangas, Urpo. 2014. Perhe- ja jäämistöoikeuden perusteet. Talentum.

Lohi, Tapani. 2016. Aviovarallisuusoikeus. Talentum.

Lötjönen, Salla. 2010. ”Yhteistalouden purkaminen avoliitossa”, Lakimies 7–8/2010, 1326–1341.

Mäki-Petäjä-Leinonen, Anna & Nieminen, Liisa (toim.). 2014. Vanhuus ja oikeus. Lakimiesliiton kustannus.

Nieminen, Liisa. 2013. Perus- ja ihmisoikeudet ja perhe. Talentum.

Tornberg, Johanna ja Kuuliala, Matti. 2015. Suomen edunvalvontaoikeus. Talentum.

 

Lisätty materiaaleihin 17.9.2018