Osa 5.3

Euroopan ja Amerikan kapina kampuksella

1960-luvun lopulla noussut – yllättävä – kampusradikalismi koetteli myös akateemista perinnettä. Arvoja kavahtava luonnontieteellisyys ja liberaalin demokratian mukainen poliittinen itseymmärrys eivät kestäneet nuorten sukupolvien kokemusta ja ripitystä. Suuret sukupolvet nousivat yliopistoihin, monet privilegiot purkautuivat ja rahvaan lapset tulivat mukaan yliopistoelämään. Sukupolvikapina kärjistyi monien kysymysten ympärillä. Kansainväliset kysymykset rikkoivat kansallisvaltioiden malleja. Vietnamin sota ja sen mobilisoimat keskustelurintamat, kehitysmaakysymys ja vahva sitoutuminen antiautoritaarisiin (rauhan)liikkeisiin laajensivat radikaalisti poliittisten kulttuurien ja vallan kysymysten tarkastelua. Dollarin valta, taloudellis-sotilaalliset mahdit ja kylmän sodan kyyniset voimat saivat vastaansa idealistisen ‘toivon’. Ja nuoret problematisoivat kapitalismia (imperialismia), osaksi reaalisosialismia ja kolonialismia poliittisina valtajärjestelminä.

Euroopan ja Yhdysvaltain kampuksilla kansainvälinen tietoisuus yhdistyi kansallisiin sosiaalisiin liikkeisiin. Köyhyys, periferiat, työläisyys, naisuus, etniset ryhmät (mustat) tulivat mukaan polemiikkiin. Monet “yhden asian liikkeet” ja protestit nostivat esiin keskiluokan ja “porvarillisen” kulttuurin pidättelemiä ongelmia ja modernisaatiokriisejä (seksi, nuoret, naiset, mielenterveys, yksiulotteinen ja tekninen kulutuselämäntapa, ‘keskiluokan hillitty charmi’, kristillinen kaksinaismoralismi, demokratian ja talouden eliitit ja valta). Jo nämä kysymyksenasettelut muuttivat politiikan maisemaa, jota politologia tutki.

1968 merkitsi myös poliittisten mielenosoitusten, pilakuvan ja julistetaiteen muotojen radikaalia kehitystä.

Toisaalta, terävin kriittinen kärki toimi yliopistolla, jolloin behavioralismin arvovapauden ja menetelmien rajat rikottiin ja myös perinteiset behavioralistit harjoittivat itsekritiikkiä. Muutamissa USA:n ja Länsi-Euroopan yliopistoissa (Pariisin kevään metafora) tilanne kärjistyi väkivaltaisiksi mielenosoituksiksi ja Pariisissa puhuttiin jopa vallankumouksellisesta tilanteesta. Pariisin kevään tuhansien tulkintojen joukossa on monia, joiden mukaan ylioppiasradikaalien strateginen yhteistyö työväenliikkeen voimien kanssa olisi johtanut peruuttamattomiin muutoksiin Ranskassa – eikä De Gaulle, joka oli kuumimpaan aikaan Itä-Euroopan kiertueella, olisi voinut palata maahan.

Kritiikki nousee – Aristoteles palaa!

1970-luku toi yliopistokampuksille uusia paradigmoja ja tutkimusmenetelmiä. Tutkijat saattoivat myös osallistua – Marxin vanhan moton mukaan “filosofit olivat tähän saakka vain selittäneet maailmaa, nyt heidän tuli muuttaa maailmaa”. Heittäytyminen mukaan yhteiskunnallisiin “emansipatorisiin” (repressoivista rakenteista vapauttaviin) ryhmiin tai marxilaiseen työväenliikkeeseen oli mutkatonta ja kollektiivisen hurmahenkistä eikä tieteen erityislaatua tai autonomiaa aina jääty pohtimaan. Oli helppo huutaa “tiede kansa palvelemaan” tai vaatia yliopiston täydellistä hallintodemokratiaa. Kulttuurivallankumouksellinen henki ei kuitenkaan koskettanut kaikkia kriittisiä ajattelijoita ja toisaalta mullistus kesti vain joitain vuosia. Tässä avautuneessa kampuksen tiedepolittisessa tilassa yliopistolle kuitenkin kasvoi uusia tutkimusperinteitä.

Uusmarxilaisten (esimerkiksi Gramsci, Althusser ja saksalaiset ‘pääomaloogikot’), feministien, psykoanalyysin ja Frankfurtin kriittisen koulukunnan (Adornon ja Horkheimerin sekä Marcusen kautta Habermasiin – missä moderni sosiologia ja funktionalismi yhdistyivät marxilaiseen ja hermenuttisen ymmärtävään perinteeseen) ohella strukturalistinen ja historiallinen sosiologia (sosiaalisten rakenteiden historiallinen valta ja ideologinen tulkinta) ja vallan arkeologia ja historia (Foucault) tekivät tuloaan. Poliittinen filosofia, klassikkoreflektiot ja kulttuurintutkimuksen varioivat kvalitatiiviset menetelmät vahvistuivat – olivathan ne aina eläneet läntisen politiikan tutkimuksen osana – tai behavioralismin marginaalissa. Kansainvälisen politiikan uudet koulukunnat (sotilaallisten eliittien arviointi, rauhan- ja konfliktin tutkimus, kehitys- ja kehistysmaatutkimus, kylmän sodan historiat ja asevarustelukritiikki, kansainvälisen politiikan taloustiede) rikkoivat perinteisen realismin, geopolitiikan ja funktionalismin asetelmia.

Yhteiskuntatietiden kohteesta (subjekteista tai toimijoista sekä näiden konteksteista) ja arvoista tuli haastava ongelma. Arvojen ohittaminen valtio-opillisesakaan tutkimuksessa ei ollut enää helppoa; tutkimuskohde oli osa arvojen välistä kamppailua ja näin niiden arvojen merkitystä ei voinut väheksyä tai sivuuttaa aineiston keruussa tai tutkijan yhteismitattomilla kysymyksillä tai kategorioilla. Monissa humanistisissa tutkimusperinteissä yksilöstä ja ryhmistä tulikin intentionaalisia ja finaalisia toimijoita, joiden odotukset ja tavoitteet oli huomioitava, jos haluttiin ymmärtää näitä poliittisia subjekteja ja liikkeitä (vrt. behavioralismin ongelmat kommunismin tai marginaalin suhteen aiemmin tässä verkkotekstissä). “Uusi kriittinen aalto” ei pysähtynyt tähän, vaan myös perusbehavioralismi uusiutui monin tavoin.

Jälkibehavioralismi ja kansainvälistyvän tieteenalan hajaantuminen kilpaileviin ryhmiin ja linjoihin

Berndtson (1996, 75-83) nostaa esiin hedelmällisen käsitteen “postbehavioralismi” (jälkivaihe käyttäytymistieteellisen tutkimusmenetelmän paradigman murtuessa), jolla hän viittaa yhteiskuntakriitikin lisäksi poliittisen filosofian ja policy-analyysin (julkisen päätöksenteon synty, tehokkuus ja tulokset) merkitykseen jälkibehavioralistisessa vallankumouksessa. Ne ottivat tarkastelussaan entistä paremmin huomioon kulttuuriset ja ideologiset kysymykset ja nostivat taskastelutasoaan yksilöiden käyttäytymisestä poliittisen järjestelmän (kulttuurin) tasolle. Näin ne pohtivat toimijoiden keskinäissuhteita ja aikaansaannoksia (policy) sekä ‘poliittisen’ (järjestelmän) muutoksia.

Puhdas luonnontiede jäi taustalle tai sen totuudet liitettiin vain rationaaliseen politiikan teoriaan. Vallan lähteet (sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet), demokratian muutos (ei vain stabiilisuus) ja empiirisen passiivisuuden kritiikki (aktiivinen osallistuminen) nousivat esiin. Uuden muuttuvan demokratian tai kansainvälisen järjestelmän pohdiskelut liittyivät siis vanhaan eurooppalaiseen valtio-oppiin, jossa oli mukana aatehistoriallinen ja filosofinen ulottuvuutensa. Palattiin keskusteluun arvoista, hyvästä yhteiskunnasta ja demokratiasta. Tässä Grand-Old-Theoryn harrastajat ja “uus-aristoteeliset” ryhmät (monesti traditionalismiaan vakuuttavat politiikan ilmiön ja demokratian olemuksen pohtijat) tavallaan liittoutuivat yliopistoradikaalien kanssa.
Ks. Erkki Tuomiojan akateeminen analyysi Pekka Kuusesta

Jälkibehavioralistinen vallankumous on merkinnyt tutkijayhteisössä paljon. Valtio-opin oma linjajako (yleinen, kansainvälinen ja hallinnollinen), koulukuntien syntyminen ja tieteenalan nopea kansainvälistyminen ovat hajottaneet tutkimusta. Tähän disintegraatioon (hajaantumiseen) ovat vaikuttaneet myös kansainväliset tendenssit ja traditiot. Suomessa on aina seurattu intellektualisia virtauksia, mutta myös omintakeisin tavoin “filtteroitu” niitä. Monesti suomalaiset valtio-oppineet “tapaavat toisiaan vain lentokentillä” ja itse kullekin tutkijalle omin yhteisö ja identiteetti on jokin kansainvälinen perinne tai tutkijaryhmä (feministit, demokratiatutkijat, nuorisotutkijat, EU-analyytikot).

American Political Science Associationin (APSA) kotisivut ja vuoden 2001 Annual Meetingin laaja ja äärimmäisen rikas ohjelma ovat esimerkkejä tieteenalan disintegraatiosta
International Association for Political Science Students (IAPSS) on toisenlainen esimerkki, missä “rock and roll” – retoriikka yhdistyy haluun voittaa politiikan tutkimuksen menetelmällisyys ja viileys, reflektoida globaalin maailman sosiaalista ja ekologista hätää. Ks. esim. Millenium Weekin ohjelma, Politikon-journaalin ja Newsletterin perussisällöt