Köyhyysdiskurssin leviäminen uusliberalistisessa Suomessa

Köyhyyskeskustelu ja -tutkimus näyttävät viime vuosina suomalaisessa yhteiskunnassa kiihtyvästi lisääntyneen. Köyhyysdiskurssi on rikastunut moninaisella kirjollaan hallinnon köyhyyden ongelman ratkaisun teksteistä, tiedotusvälineiden ja median tarjoaman keskustelufoorumin kautta aina akateemiseen köyhyystutkimukseen asti. Diskurssilla tarkoitan tiettyä institutionaalista puheavaruutta, jossa tietyt käytännöt, ilmaisut ja puheaktit ovat suotavampia kuin toiset, ja kuinka mahdollisuuksia joihinkin aivan toisenlaisiin käytäntöihin ja puheen avauksiin ei käytännössä ole tietyn diskursiivisen muodostuman sisällä. Instituutiot, kuten koulu, sairaala, vankila tai nuorison tukijärjestelmä voisivat olla tällaisia historiallisesti muuttuvia tieto/vallan virtauksen tiivistymiä, joiden sisällä vain tietynlaisella puheella ja toiminnalla on relevanssia.

Oma tutkimukseni nuorten aikuisten tukijärjestelmien käytäntöjä ja diskursseja tuottavasta dynamiikasta on törmännyt köyhyyteen tehdessäni vuoden kenttätutkimusta ”syrjäytymisvaarassa” olevista nuorista etsivässä nuorisotyössä ja nuorisotyöpajalla. Törmäsin myös ”köyhyysilmiöön” työskennellessäni seitsemän vuotta erityispedagogisessa instituutiossa. Lähtiessäni ”kentälle” halusin analysoida kuinka nuorten aikuisten subjektiviteetit muokkautuvat suomalaisten tukijärjestelmien uusliberalistisessa hallinnoinnissa ja tukijärjestelmien käytännön työn hallinnan kautta. Haastattelut, etnografinen päiväkirja ja osallistuminen niin nuorten kuin heitä auttavien ammattilaisten elämään toi esiin köyhyyden jatkuvan läsnäolon niin nuorten arjessa kuin heidän ohjaajiensakin resurssipulassa. Mikä tutkimuksestani selvisi, oli se tosiseikka, että suurimman esteen näiden ”syrjäytymisvaarassa” olevien nuorten etenemisen koulutukseen, opiskeluun tai työelämään muodosti heidän käytössään olevan taloudellisen resurssin määrä, eli välttämättömän taloudellisen resurssin määrä, vaihtovälineiden eli rahan määrä.

Nykyisessä uusliberalistisessa suomalaisessa (toki globaalistikin) keskustelukulttuurissa ja hallinnan mentaliteetissa törmäämme usein puheeseen yksilöiden ongelmista, suremme köyhyydestä johtuvaa kärsimystä (itsemurhat, sairaudet, ihmissuhteiden rikkoontumiset, lasten lohduton osa, väkivalta, vihapuhe, rasismi) ja esitämme ratkaisuksi yksilökeskeistä ongelmien räätälöintiä kuten lisää resursseja nuorten tukijärjestelmiin, (mieli)sairaanhoitoon, koulujen digitalisointiin ja kameroistamiseen, tai terapiakulttuurin voimistamiseen (psykiatrian, psykologian ja psykoterapiakirjon palvelujen lisäämiseen). Hegemoninen uusliberalistinen ajattelutapamme nykysuomessa kääntää katseemme pois yhteiskunnan eriarvoisuutta tuottavista rakenteista yksilön ongelmiin ja psykologisoi ne. Uusliberalismilla tarkoitan valtioiden muuttumista suuryhtiöiden kaltaisiksi, markkinoiden muuttumisesta säätelemättömiksi ja verottomiksi ja subjektien muuntumista atomistisiksi pienyrityksiksi, jotka tekevät portfolio-minästään kilpailevan individuaalin, jonka ”pääomat” kuuluvat nykyään enemmän psykologian analyysin kohteeksi kuin sosiologian tarkastelun piiriin. Voisiko ”hajoita ja hallitse” strategia toimia enää paremmin kuin tällaisessa kulttuurissa? Haluaisin siis nostattaa vanhan kysymyksen pintaan: Miten meitä hallitaan ja miten hallinnan eri välineet ovat muuttuneet historiallisesti? Ja miten ne muuttuvat juuri tämän hetkisessä finanssikapitalistisessa maailmassa, jossa rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, kuten tuhannet tilastot todistavat (Pikettyn 2016, Pääoma 2000-luvulla, on yksi monista).

Köyhyyden diskurssin kiihtyvä leviäminen yhä rikkaampana yhteiskunnassamme nostattaa tutkijan mielessä väistämättä kysymyksen; mitä köyhyysdiskurssi tekee ja miten se tekee sen? Köyhyys ei ole uusi ilmiö eivätkä myöskään huolipuheet ja ratkaisuyritykset sitä koskien. Jo 1800-luvulla terveys- ja sosiaalihygienistit, filantroopit ja tervettä ja kurinalaista työvoimaa tarkastelevat tutkimukset ja käytännön toimet (sairaalat, lääkärien kotikäynnit, sairaiden lasten pakkoluovutukset ja oikeuslaitoksen muokkaantuminen ”pahatapaisten” normittamiseen) loivat tarpeen kontrolloida köyhiä teollisuustyöntekijöitä, työttömiä (vastoin tahtoaan) ja loisia (ei kiinnostanut ottaa osaa kapitalistiseen tuotantokoneistoon). Samalla syntyi 1800-luvun loppuun mennessä kriminologian, nuorisotutkimuksen ja psykologian tieteenalat näiden käytänteiden ympärille instituutioina.

Entä nyt sitten, vuonna 2019? Ovatko pääoman omistajien intressit, tuotantosuhteet tai tuotantovoimien dynamiikka muuttuneet näinä kommunikaatioteknologian, digitalisaation, robotisaation, automatisaation tai ”joustavan” työn aikoina? Ymmärrän hyvin köyhyystutkijoiden hyvää tarkoittavaa työtä, joissa perusteellisia selvityksiä uhreista eli köyhistä tehdään poliittisille päättäjille (köyhienkö valitsemia?), ymmärrän nuorten tukijärjestelmien parissa olevien ihmisten suurella sydämellä tehdyn työn mittavuuden, ymmärrän sosiaali-, terveys- ja koulutussektorimme uusliberaaleissa (SOTE?) muuttuvissa rakenteissa työskentelevien ihmisten erittäin tärkeän työn määrän, mutta se miten edellä mainitut instituutiot ovat transformoituneet viimeisen noin kolmenkymmenen vuoden aikana Suomen valtiossa, sosiaalidemokraattisessa yhteiskunnassa voittoa ja köyhyyttä (monille) ja rikkauksia (harvoille) tuottaviksi yrityksiksi on jo hiukan vaikeammin ymmärrettävissä.

Ymmärrettävissä tämä muutos kuitenkin on. Kunnolla uusliberalisaatio sai tulta alleen vuoden 1991 lamasta lähtien, kun sosiaali-, terveys- ja koulutussektoria alettiin leikkaamaan ja tulonsiirtoja köyhiltä alettiin tekemään, kun laman aiheuttaneet pankit ja muut yksityiset ja valtiollisetkin instituutiot ”pelastettiin”, samat, jotka olivat harjoittaneet 80-luvun lopun kuumina kasinovuosina valuuttakeinottelua ja riskisijoittamista. Ne pelastettiin, jotta valtion talous säilyttäisi kilpailukykyisyytensä (retoriikka oli sama kuin nyt: ei ”kannustinloukkuja” köyhille, olihan päällä jatkuva ”kestävyysvaje”, valtion velka, joka siirrettiin köyhien kannettavaksi). Nämä eriarvoistavat tulonsiirrot ovat sittemmin kiihtyneet heikentämällä progressiivista verotusta ja poistamalla omaisuusvero ja menemällä ”voittoisan” globaalin uusliberalistisen talousjärjestelmän syliin.

Köyhyys ei ole staattinen ilmiö vaan köyhyyttä tuotetaan. Ja sitä ei tuoteta tuolla jossain, vaan me olemme kaikki osallisina siinä. Jo 1800-luvun alkupuolella monet tutkijat kirjoittivat siitä, kuinka ilman köyhiä rikkauksiakaan ei pääsisi syntymään. Pääomat eivät ole koskaan syntyneet vapaiden markkinoiden mekanismien vaikutuksesta, vaan orjuudesta, ryöstöstä ja maiden ja työvoiman pakkoluovutuksesta. Jos nyt olisimme valveutuneita kuluttajia ja seuraisimme kerta- ja kestokulutushyödykkeidemme tuotantoketjuja alusta loppuun, niiden parissa olevien, etenkin alkutuottajien ja kokoonpanijoiden työolosuhteita, työpäivän pituutta ja etenkin palkkaa, niin voisimme kaikki (jopa suomen köyhät älypuhelinten ja läppäreiden omistajina, mutta muuten velkaisina ja luottotiedottomina) tuntea kuuluvamme täällä globaaliin riistäjien luokkaan. Tämä ei kai kuitenkaan tuottaisi ihan talvisodan veroista yhteenkuuluvuuden tunnetta.

 

Kalle Mäkelä

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *