Julkisessa keskustelussa pakolaisten mielenterveysongelmia on totuttu ajattelemaan pakolaisuuden aiheuttamana traumana, jonka syyt löytyvät traumatisoivista tapahtumista lähtömaassa ja pakomatkalla. Pakolaisten mielenterveyteen vaikuttaa kuitenkin myös yhteiskunnalliset ja rakenteelliset tekijät uudessa kotimaassa. Millaisissa sosiaalisissa ja poliittisissa olosuhteissa pakolaisina maahan muuttaneiden mielenterveysongelmat muotoutuvat? Entä jos mielen horjuminen onkin seurausta tiukasta ja jopa rankaisevasta maahanmuuttopolitiikasta ja kotouttavassa yhteiskunnassa kohdatusta rasismista, joka muodostuu ylivoimaiseksi taakaksi mielenterveydelle.
Pakolaisuuden psykologisointi ja patologisointi
Julkisessa keskustelussa pakolaisuudesta puhutaan usein psykologisesti kuormittavana prosessina, jonka oireita ovat esimerkiksi vakava masennus ja maahanmuuton jälkeinen stressi. YK:n lastenrahasto Unicefin mukaan monilla pakolaiseksi joutuneilla nuorilla on vakavia mielenterveysongelmia ja psykologisia traumoja, jotka ovat seurausta tapahtumista lähtömaassa ennen pakomatkaa sekä sen aikana.
Haastattelemani mielenterveystyön ammattilaiset haastoivat yksipuolista kuvaa pakolaisuudesta ja korostivat, ettei pakolaisuuden ja mielenterveysongelmien välille tule vetää yhtäläisyysmerkkejä, vaikka maahanmuutto pakolaisena onkin usein mieltä kuormittava elämänmuutos. On totta, että monet pakolaiset ovat joutuneet kokemaan traumaattisia kokemuksia. Tämä ei kuitenkaan tee kaikista pakolaisena maahan muuttaneista traumatisoituneita, haavoittuvaisia ja hauraita. Pakolaisten mielenterveydestä puhuttaessa keskittyminen nimenomaan pakolaisuuteen ja heidän kokemansa trauman ymmärtäminen nimenomaan pakolaisten traumana voi patologisoida kaikki pakolaiset traumatisoituneiksi ja toiseksi sivuuttaa laajemmat yhteiskunnalliset ja maailmanpoliittiset tekijät, jotka ajavat ihmisiä pakenemaan. Ammattilaiset korostivat, että mielenterveyden horjuminen saattaakin olla seurausta haasteista uudessa kotimaassa, kuten ulkopuolisuudesta, yksinäisyydestä, toimeentulon haasteista ja koti-ikävästä sekä koetusta rasismista ja syrjinnästä ja toivottomuudesta maahanmuuttobyrokratian syövereissä.
Aiemmissa tutkimuksissa pakolaisille tarjottua mielenterveystyötä onkin kritisoitu siitä, että tarjottu tuki keskittyy liikaa yksilöiden ”traumatisoituneisiin mieliin” ja sivuuttaa heidän kohtaamansa yhteiskunnalliset ongelmat ja haasteet. Kritiikki on kohdistunut erityisesti siihen, että yksilökeskeinen mielenterveystyö tekee mielenterveystyöstä näennäisesti poliittisesti neutraalia ja jättää huomiotta ne monimutkaiset yhteiskunnalliset ja rakenteelliset ongelmat, joita pakolaisena maahan muuttaneet joutuvat arjessaan kohtaamaan.
Vaikka haastattelemani ammattilaiset keskittyivätkin työssään paljon pakolaisuuden traumoihin, traumatisoituneen pakolaisen kuvaston lisäksi he peräänkuuluttivat katseen kääntämistä kotouttavaan yhteiskuntaan: sen tiukkaan maahanmuuttopolitiikkaan ja tiukkoihin kotoutumisvaatimuksiin. Esimerkiksi vaatimus kotoutumisen suorittamisesta kolmessa vuodessa on monelle liikaa: samanaikaisesti kun pitäisi oppia uusi kieli, saada opiskelupaikka, kouluttautua ja työllistyä, kannetaan huolta perheen tilanteesta, toimeentulosta ja oleskeluluvan pysyvyydestä ja uusimisesta. Jos kotoutumisen suorittamisessa epäonnistutaan, tunnetaan siitä helposti häpeää ja syyllisyyttä sekä syytetään itseä ja omaa ”kyvyttömyyttä”, vaikka ”epäonnistumisen” taustalla olisikin monia rakenteellisia esteitä. Pakolaisena maahan tulleiden mielenterveyttä horjuttaa myös jatkuva yhteiskunnan taloudelliseksi taakaksi leimaaminen, joka helposti sisäistetään. Oma mielenterveys tulee usein viimeisenä hoidettavien asioiden listalla.
Mielenterveystyö on auttamista taistelussa maahanmuuttobyrokratian kanssa
Pakolaisena maahan muuttaneille nuorille aikuisille suunnattu mielenterveystyö jakautuu yksilö-, perhe- ja ryhmätoimintaan. Haastattelemieni ammattilaisten mukaan ryhmätoiminta on erityisen toimiva tapa tukea mielenterveyttä nuorten aikuisten kohdalla, sillä ”sisäpiirin” ja ”itsensä kaltaisten” kesken mielenterveyden haasteista näyttäisi olevan helpompi puhua. Ryhmästä saa myös tukea koti-ikävään sekä keskusteluapua, jos entisessä kotimaassa tapahtuu jotakin sellaista mistä halutaan puhua. Matalan kynnyksen periaatteella toimivat toiminnalliset ryhmät, kuten liikunta-, taide- ja luontoryhmät ovat myös suosittuja nuorten aikuisten keskuudessa. Yksin maahan tulleiden nuorten kohdalla haasteena on usein sosiaalisten verkostojen ja perheen ja suvun puuttuminen, jolloin ryhmästä voi muodostua merkittävä yhteisö.
Ryhmätoiminta vieraiden ihmisten kanssa ei kuitenkaan sovi kaikille. Kaikki eivät halua puhua omista asioistaan, varsinkaan mielenterveyden haasteista, muiden kuullen. Yksilötapaamisissakaan kaikkea ei välttämättä uskalleta tai haluta jakaa, sillä epäluottamus viranomaisiin ja pelko viranomaisten puuttumisesta elämään on usein vahvasti läsnä. Myös hulluksi leimautumista ja sen seurauksia pelätään, esimerkiksi lasten huostaanottoa tai maasta karkotusta, jos viranomaiset näkevät ”hulluuden” uhkana yhteiskunnan turvallisuudelle.
Kotoutumispoliittisissa keskusteluissa tarvetta tarjota mielenterveyspalveluita pakolaisille on pidetty yhtenä onnistuneen kotoutumisen edellytyksistä, sillä mieleltään terve pakolainen nähdään kotoutumiskykyisenä ja siten työmarkkinakelpoisena ja tuottava yhteiskunnalle. Työmarkkinakelpoisuuden sijaan mielenterveyspalveluissa tavoitteena korostetaan kuitenkin ihan tavallista, tasapainoista elämää iloine ja suruineen, mutta pakolaisten mielenterveystyö sisältää myös paljon ns. tavallisia kotouttavia toimenpiteitä: auttamista maahanmuuttobyrokratian kanssa, kuten paperisotaa, arviointeja ja haastatteluja; opiskelupaikan etsimistä ja sen säilyttämistä sekä avustamista työnhaussa ja työhaastatteluihin valmentautumisessa. Mielenterveystyö on siis monilta osin kotouttamistyötä, mutta erityisesti sen varmistamista, etteivät mielenterveyspalveluihin osallistuvat nuoret aikuiset putoa palvelujen piiristä tai jää esimerkiksi koulutus- tai tukijärjestelmien ulkopuolelle osallistuessaan mielenterveyspalveluihin.
Rasismi mielenterveyden taakkana
Haastattelemieni ammattilaisten mukaan traumatisoituneiden pakolaisten kuvastot vievät huomiota siitä, miten vastaanotto uudessa kotimaassa vaikuttaa maahan muuttaneiden mielenterveyteen. Ammattilaiset kertoivat ryhmiin osallistuneiden nuorten aikuisten puhuvan rasismin ja syrjinnän selvistä kielteisistä vaikutuksista mielenterveydelle. Esimerkiksi pakolaisten leimaaminen hyvinvointivaltion järjestelmien väärinkäyttäjiksi ja pakolaisuuden esittäminen rikollisuuteen verrattavana turvallisuusuhkana näyttää horjuttavan monen mielenterveyttä. Ammattilaiset puhuivat myös ylisukupolvisesta traumasta eli siitä, kuinka pakolaisena maahan muuttaneiden vanhempien kokemukset lähtömaassa ja/tai pakomatkalla sekä Suomessa koettu rasismi ja syrjintä ”siirtyvät” nuorempien sukupolvien mielenterveyden taakaksi.
Koettu rasismi vaikuttaa vahvasti myös turvallisuuden tunteeseen. Ammattilaisten mukaan on tavallista, että nuoret aikuiset puhuvat ryhmissä peloistaan liikkua ulkona rasistisen huutelun ja väkivallalla uhkailun takia. Nuorten mukaan rasistinen huutelu, väkivallalla uhkailu ja fyysinen väkivalta lisääntyvät, kun jossain päin maailmaa tapahtuu terrori-isku tai kun maahanmuuttajiin (tai ylipäänsä ei-valkoisiin ihmisiin) liittyvää negatiivista tulee julkisuuteen. Tällöin ryhmästä saa tukea tilanteen käsittelemiseen ja turvaa, jos julkisissa tiloissa oleminen koetaan turvattomana. Nuoret elävät siis tilanteessa, jossa uuden kotimaan tulisi tarjota turvaa, mutta turvan sijaan se luokin turvattomuutta. Haastattelemani ammattilaiset näkevät, että näissä tilanteissa mielenterveystyön tärkeä tehtävä on nimenomaan tarjota tukea turvattomuuden tunteeseen ja luoda turvallisia tiloja.
Julkisissa tiloissa tapahtuvan huutelun ja uhkailun lisäksi ryhmissä jaetaan myös kokemuksia viranomaisten taholta kohdatusta rasismista ja epäasiallisesta kohtelusta sekä epäoikeudenmukaisena koetuista päätöksistä (esim. oleskelulupa ja perheenyhdistäminen). Haastattelemani ammattilaiset kertoivatkin monien nuorten joutuvan kohtaamaan rasismia myös viranomaisten taholta, mukaan lukien sosiaali- ja terveyspalveluissa. Ammattilaiset kertoivat mielenterveystyön kentällä toimivista kollegoista, jotka ovat ilmaisseet avoimen rasistisesti, etteivät he halua potilaikseen maahanmuuttajia ja pakolaisia. Lisäksi erilaisissa ammattilaisten verkostopalavereissa on puhuttu hyvinkin loukkaavasti ja rasistisesti maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaisista potilaista.
Haasteeksi mielenterveyspalveluiden kentällä ammattilaiset kokevat myös maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen liittyvien termien ja käsitteistön epäselvyyden. Ammattilaistenkin keskuudessa on usein epäselvää, kenestä puhutaan, kun puhutaan maahanmuuttajista, pakolaisista ja turvapaikanhakijoista mielenterveyspalveluiden asiakkaina. Ammattilaiset kokevat ongelmallisena myös sen, että pakolaisten mielenterveyspalveluihin ohjataan kaikkia ei-valkoisia nuoria – siis myös niitä nuoria, joilla ei ole kokemusta pakolaisuudesta tai maahanmuuttajuudesta, mutta jotka asetetaan ”pakolaisen” tai ”maahanmuuttajan” kategoriaan ihonvärin, nimen, äidinkielen tai vaikkapa vanhempien syntymämaan vuoksi. Ammattilaisten mukaan tämä kertoo siitä, kuinka ei-valkoiset nuoret nähdään lähtökohtaisesti nimenomaan pakolaisina tai maahanmuuttajina ja täten heidän mielenterveyden haasteiden ajatellaan johtuvan pakolaisuudesta tai maahanmuuttajuudesta, jotka vaativat pakolais- tai maahanmuuttajaspesifiä tukea. Haastattelemieni ammattilaisten mukaan näiden nuorten kohdalla mielenterveyden haasteet ovat kuitenkin usein sellaisia, joita voitaisiin hoitaa valtavirran mielenterveyspalveluissa, jos niissä vain nähtäisiin oletetun pakolaisuuden tai maahanmuuttajuuden taakse ja osattaisiin käsitellä esimerkiksi rasisminkokemuksia.
Kohti antirasistista mielenterveystyötä ja inhimillisempää maahanmuuttopolitiikkaa
Mielenterveysongelmat ovat usein seurausta monien asioiden summasta, yksittäisten tekijöiden sijaan. Siksi pakolaisten mielenterveysongelmia ei voi linkittää pelkästään tiukkaan maahanmuuttopolitiikkaan tai rasismiin, eikä tämän vuoksi tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa ja rasismia voida asettaa myöskään yksin vastuuseen pakolaisten mielenterveysongelmista. Pakolaisten mielenterveyden haasteet ovat kuitenkin merkittävä sosiaalinen ja yhteiskunnallinen ongelma ja haastattelemieni mielenterveystyön ammattilaisten mukaan tämä tarkoittaa ennen kaikkea pakolaisten mielenterveysongelmien linkittämistä yhteiskunnallisiin ja rakenteellisiin ongelmiin. He korostivat, ettei pakolaisten mielenterveysongelmia tulisi ymmärtää vain yksilöiden mielen sairautena vaan oireena maailmanpoliittiseen tilanteeseen, joka on ajanut ihmiset pakenemaan ja jonka seuraukset kuluttavat ihmisten mieltä.
Haastattelemani ammattilaiset peräänkuuluttivat myös moniammatillisen yhteistyön merkitystä. Joissakin Suomen kaupungeissa ja kunnissa pakolaisten mielenterveystyöhön osallistuvatkin esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoito, perusterveydenhuolto, kotouttava sosiaalitoimi ja kolmas sektori sekä jossain määrin myös koulut ja oppilaitokset. Toimiva yhteistyö eri tahojen välillä vaatii kuitenkin pitkäjänteistä toimintaa ja koulutusta, sillä esimerkiksi resurssien jako eri toimijoiden välillä on epätasaista. Muissa pohjoismaissa mielenterveystyön yhteistyöverkostot toimivat jo paremmin, mutta ovat myös paremmin resursoituja. Paremmat resurssit merkitsisivät tilaa ja aikaa kuuntelemiselle ja erilaisten elämänkulkujen ymmärtämiselle inhimillisine tragedioineen pelkkien diagnosointien sijaan.
Olisi tärkeää, että pakolaiskriisin sijaan puhuttaisiinkin rasismin ja epäinhimillisen maahanmuuttopolitiikan kriiseistä, sillä mikään terapia ei ratkaise pakolaisten mielenterveysongelmia, ellei maahanmuuttopolitiikkaa tehdä inhimillisemmäksi ja yhteiskunnassa ryhdytä aktiivisemmin antirasistiseen työhön.
Kirjoitus pohjautuu Tuuli Kurjen postdoc-tutkimukseen rasismista ja mielenterveyspalveluista. Tutkimustaan varten Tuuli haastatteli syksyllä 2019 erikoissairaanhoidon ja mielenterveysjärjestöjen ammattilaisia sekä osallistui opettajien täydennyskoulutuksiin, joissa aiheena oli maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaisten oppilaiden mielenterveys.