Vihapuhe, äärioikeistolainen liikehdintä, rasismi ja muukalaisvihamielisyys ovat nostattaneet runsaasti keskustelua siitä, missä sananvapauden rajat kulkevat, millaisia näkemyksiä voidaan esittää julkisessa keskustelussa ja millaisia poliittisia näkemyksiä voidaan pitää demokraattisen järjestelmän puitteissa hyväksyttävinä. Keskustelun taustalla on myös syvempi ja perustavampi kysymys demokratian luonteesta sekä siitä, perustuuko demokraattinen yhteiskunta joihinkin luovuttamattomiin ydinarvoihin, joiden noudattamiseen ja edistämiseen jokaisen kansalaisen tulisi sitoutua riippumatta uskonnollisesta vakaumuksesta, maailmankatsomuksesta tai poliittisesta näkemyksestä. Poliittisen ja yhteiskuntafilosofian piirissä tähän kysymykseen on tyypillisesti vastattu suhteellisen yksiselitteisesti: demokratiaa ei ole ilman sitoutumista vapauden ja tasa-arvon periaatteisiin ja niihin liittyviin kansalaisoikeuksiin ja -velvollisuuksiin, ja siksi näiden ydinarvojen vastaiset näkemykset ja arvomaailmat on väistämättä suljettava demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle.
Tämä näkemys on kuitenkin monien demokraattisten yhteiskuntien nykytilanteen näkökulmasta ongelmallinen. Viimeaikaiset äärioikeistolaisten liikkeiden ja oikeistopopulististen puolueiden nousua koskevat tutkimukset ovat osoittaneet, että poliittisen asenneilmapiirin muutos ja polarisoituminen on seurausta kansalaisten kokemasta sosiaalisesta ja taloudellisesta epävarmuudesta, joka puolestaan kytkeytyy taloudessa ja yhteiskunnallisissa instituutioissa tapahtuneisiin murroksiin. Globaali talous ja siihen liittyvät rakenteelliset muutokset, kuten monien julkisten palveluiden yksityistäminen, tuloerojen kasvu, työurien pirstaloituminen sekä siitä aiheutuva taloudellinen epävarmuus, ovat luoneet yhteiskunnallisen tilanteen, jossa toisten hyötyessä edellä mainituista muutoksista on yhä enemmän myös niitä kansalaisia, joiden sosioekonominen asema on merkittävästi heikentynyt. Usein puhutaankin globaalin maailmantalouden ”voittajista” ja ”häviäjistä”. Tällainen yhteiskunnallinen tilanne on omiaan synnyttämään populistista ja muukalaisvihamielistä liikehdintää, jossa vaikeisiin yhteiskunnallisiin ja globaaleihinkin kysymyksiin etsitään helppoa ratkaisua ja ennen kaikkea helposti nimettäviä ja tunnistettavia syyllisiä.
Kasvatuksen ja koulutuksen näkökulmasta demokratian ”kriisiin” puuttuminen siis ehkä edellyttääkin myös muuta kuin niin kutsuttua monikulttuurisuuskasvatusta, jossa kannustetaan lapsia ja nuoria suvaitsevaisuuteen, erilaisuuden tunnustamiseen ja kunnioittamiseen sekä vastavuoroiseen dialogiin eri kulttuurien ja katsomusten välillä. Myös tätä tietysti tarvitaan, mutta demokraattiseen kansalaisuuteen kasvaminen ja kansalaishyveiden omaksuminen ja toteuttaminen ei ole riippuvaista vain lapsista ja nuorista ja heidän kyvyistään ja asenteistaan. Demokratia tarvitsee toteutuakseen yhteiskunnalliset ja taloudelliset puitteet, joissa sosioekonomisen eriarvoisuuden kasvua pyritään aktiivisin poliittisin keinoin hillitsemään. Koulutusjärjestelmään liittyvät poliittiset ratkaisut ja koulutuksen tuottamien etujen ja hyödykkeiden tasa-arvoinen jakautuminen ovat tässä avainasemassa. On siis jälleen aika kääntää katse yksilöistä rakenteisiin ja edistää sellaisten oikeudenmukaisten rakenteiden ja instituutioiden syntymistä, jotka mahdollistavat oikeudenmukaisuuteen ja demokratian ydinarvoihin sitoutumisen myös yksilöllisellä tasolla.
Anniina Leiviskä